lauantai 31. lokakuuta 2020

Haudalla



Pyhäinpäivä. Annan itselleni luvan käydä haudalla mieleni sisällä.  Hautapaikan jätin koruttomaksi. Vain paksu kerros multaa tukahduttamaan kaiken. Hautakiven painoa olen kantanut pitkään jossain rintakehäni tietämillä, vaikka tunne on jo keventynyt melkein huomaamattomaksi. Kiveen voisi olla kaiverrettu päivämäärä, mikä olisi päivä Vilhon syntymän jälkeen, tai siinä voisi lukea vain yksi kliseinen sana englanniksi. Itkenkin taas. Vain katkeruuttani siitä, miksi haudattu puskee mullasta ruusuja vain kauniistaakseen muistoja, mutta luomatta uusia.




Rikkinäistä ei voi onneksi enää enempää rikkoa. Mutta meistä ainut, pienin, vielä viaton ja ehjä - kun ei paremmastakaan tiedä - menee meidän muiden mukana rikki. Turhaan. 


Hetki sitten mä ajattelin, että hän menee rikki, koska niin vaan kuuluu mennä tässä tilanteessa, mutta nyt mä tiedän, että hänet rikotaan turhaan. Miksi pitkittää sitäkään? Ensimmäinen sirpale voisi hyvin tulla jo kolmen viikon päästä, vaikken itse olisikaan siihen valmis. Ihan kuin roikkuisin kiinni siinä viimeisessä oljenkorressa pitää hänet siipieni suojissa vielä rikkoutumattomana toistaen samalla, ettei mitään peruuttamatonta ole vielä tapahtunut. Vielä, mä ajattelen, koska etsin kai yhä sitä lausetta, joka muuttaisi suunnan ja pelastaisi hänet - meidät, vaikka sen nyt kuultuani kukaan ei sittenkään pelastunut.

 



Palautan itseni takaisin tehdasasetuksiin. Järkisyistä peruutan pöytävarauksen isänpäiväksi, vaikka se vielä hetki sitten teki minut maailman onnellisimmaksi. Olisin vienyt hänet perheen kesken syömään kiittääkseni häntä vielä nykytilanteesta ja siitä, että hän on siinä nyt. Tilanteesta, jossa saan jakaa vanhemmuuden parhaan ystäväni kanssa. Mutta se olisi ehkä liikaa jollekin. Katkeruuden sijaan muistan taas olla vastapainoksi myös kiitollinen. Saisin kuitenkin tehdä lastemme kanssa aamupalan hänelle vain kiittääksemme häntä heidän isänä olosta. 


Myös järkisyistä lähetän kakkaemojin sijaan nasevan viestin sille, joka toi onnea elämääni syksystä kevääseen. Tunnesyistä hänen kanssaan en edennyt, koska hänestä ei ikinä tullut uutta parasta ystävääni. Jokin puuttui - se yhteys ja helppous olla oma itsensä. Olen ollut pitkään piilossa muilta, sillä en myöskään halua pahaa kenellekään. Ystäviä ei voi silti kai koskaan olla liikaa. Tiedän, että henkinen yhteensopivuus, se tärkein klikki, muodostuu ehkä pidemmän ajan kanssa mitä toivoin. Se vielä vuosi sitten tärkeimmäksi luulemani klikki, pinnallinen yhteensopivuus, syntyi jo ensimmäisen viestin jälkeen. Hetken päästä huomaan taas hyytyneen hymyni palanneen kasvoilleni. 


Vilkuilen taas taakseni turvallista lähtöruutua vain muistaakseni, ettei sitä ole enää. Eikä sen uudelleenmuodostamiseen ole enää voimia. On helpompi jatkaa eteenpäin ja talloa oma polku niistä askelista, jotka ohitse kävellyt ihminen minulle muodostaa. Muistan taas, miten pitkälle olen päässyt vain siksi, koska päästin jo irti. 




Olispa elämä helppoo. Niinpä, mutta sitä se on miksi sen tekee, joko helppoa, tai sitten hyvää.


Jatkan esimerkin voimalla myös sitä helppoa tietä. Riittääkö se mulle? Ei, ei se ikinä riitä, mutta riittämättömyyden tunteita tunnen jo liian paljon muutenkin. Sääli, mä ajattelen, kun mietin mistä kaikesta täytyy jäädä sen vuoksi paitsi. Sääli, mä mietin, kun katson lapsiani katseeni kohdistuessa etenkin nuorimmaiseen. Sääli, mun tekisi mieli vielä ääneen tunnustaa, mutta mun ääni on muutenkin aina jäänyt muiden puhuessa kuulumatta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti