tiistai 13. lokakuuta 2020

Rakastaa, ei rakasta - rakasti, ei enää rakasta


Tänään on yhdeksäs lokakuuta. Sataa kaatamalla. Päivä ei ole mikään erityinen, tai sen ainoa erityinen asia olisi kahden tunnin päästä alkava isäviikonloppu. Onko sekään enää edes muuta, kuin päivä muiden joukossa? 


Vielä hetki sitten seisoin siellä sateessa keskellä leikkipuistoa odottamassa, että joku heistä kolmesta ehdottaisi sisälle menoa. Hetki sitten sadepisarat eivät olleet ainoita pisaroita naamallani. Mitä sitä muutakaan tekisi, kuin katselisi filmin väläyksiä taas entisestä. Tällä kertaa kauempaa, kuin kahden vuoden takaa. Se tuntui olevan se viimeinen itku ymmärryksen saavuttaessa viimein koko menneen, nykyhetken ja tulevan. 




Valehtelen. Itken tätä kirjoittaessa. Eikä tämänkään tarvitse olla se viimeinen. Kukapa sen edes määrittelee. Ei viimeinen, mutta ehkä se ensimmäinen itku ilman sitä psyykkistä tuskaa jossain rintakehän tietämillä, jossa joskus oli paikka jollekin.


Siellä jossain on taas tuntunut pahalta. Niin helvetin pahalta. Onko se ahdistukseksi pukeutunut kaipaus, rakkaus, tai jokin muu tukahdutettu tunne? Nyt se jokin on poissa. Henkeä ahdistava ja rintakehää painava ote hellitti hetkessä, eikä ole palannut. 



Tänään on yhdeksäs kymmenettä tänä katastrofin vuotena. Tänään, puoli tuntia ennen ovikellon soittoa tajusin, etten enää rakasta häntä.



Olenko rakastanutkaan pitkään aikaan? Ei, en siinä merkityksessä mitä papin ja perheidemme edessä hänelle lupasin. Jokin osa siitä rakkaudesta kuoli hänen kulkiessaan ohitseni meidän viimeisen yhteisen asunnon ovesta uuden naisystävänsä luokse vastaamatta mulle takaisin, kun viimeisen kerran sanoin häntä rakastavani. Jokin osa siitä kuoli silloin, kun katselin muovikaukaloon kapaloitua muutamien minuuttien ikäistä viimeistä yhteistä lastamme, jonka synnytin maailmaan ilman häntä.


Sen jäänne on kuitenkin kytenyt jossain siellä ahdistuksen naapurissa. Tunne siitä, että on joskus tuntenut jotain suurta. Tunne siitä, että ahdistuksen laajetessa koko rintakehää puristavaksi pimeydeksi, on koko synkkyyden alkupiste se mustunut jäänne lupauksesta olla aina me. 



Me, me kaksi. Koko ajanhan me oltiin eroamassa, viikko sitten mun naamaan sylkäisit. Me? Nytkö me ollaan taas me? Ei, sillä sinä olit koko ajan eroamassa. Sinä ja vain sinä. Minä  puolestani kuulin vain ne sanat, kun kerroit miten mua rakastat. Sun lupauksen olla mun kanssa. Kuulin, kun kerroit mulle olevasi onnellinen. Kuulinko väärin, vai enkö osannut kuunnella rivien välistä? Se olit sinä ja vain sinä. Minä puolestani ymmärsin, ettei me ikinä edes oltu me. Sinun mielestäsi. 




Mikä siinä miehessä on niin ihmeellistä, kysyi minulta elämäni tärkein totuutentorvi jo pari vuotta sitten. En osannut vastata. En pari vuotta sitten, enkä nytkään. Olen palannut kysymykseen aina uudestaan ja uudestaan keksimättä yhtäkään ainoaa vastausta. 


Ennen eroa ja ennen sitä totuutta erosta osasin vastata. Osasin kertoa miksi ärsyttävimmistäkin tavoista ja riidoista huolimatta hän oli ihmeellinen. Miksi valitsin hänet aina uudelleen ja uudelleen valintaani edes kyseenalaistamatta. Kuvitelma kyseisen ihmisen olemassaolosta pysyi ehkä päässäni vielä pitkään sekä kuvitelma siitä, että hän niitä asioita vielä tänäkin päivänä olisi. 


Vain viikossa tuo kuvitelma hajosi. Ilman vaaleanpunaisia laseja hän ei ollut mitään niistä asioista, mitä lasien läpi joskus näin. Ei mitään niistä asioista, joita hänelle pienille lapuille kirjoitin ylös. Hän ei ikinä valinnut minua. Ei silloin, eikä nyt. Ikävä häntä kohtaan jota ei sittenkään enää ole, haihtui pois. Näin ja tutustuin häneen uudelleen ja vastaan nyt kysymykseen: ei mitään - kuten ei minussakaan ollut hänelle. 


Ja jokin, se viimeinen, osa kuoli silloin. 



Tänään on yhdeksäs lokakuuta. On sittenkin hyvin erityinen päivä. Ovikello soi. Avaan ensimmäistä kertaa oven kokonaan auki, eikä hänkään yritä piiloutua sen taakse. Hän astuu sisään sulkien oven perässään. Tervehtii lapsiaan, kaikkia kolmea. Vaihdetaan keskenämme lauseita ja nauretaankin taas jollekin. Ja mä en tuntenut mitään.


2 kommenttia: