Yhteinen vanhemmuus

On kulunut viikko. Viikko siitä, kun päätimme olla ne kaksi vanhempaa lapsillemme. Ilman vihaa ja riitaa. Sovintoa ei tullut. Hänellä on oma tarina, mulla oma. Mitä väliä, oli ehkä todettava tuntien päästä, kun lauseet loppuivat kesken ja toistivat itseään.  Kyyneleet olivat kuivuneet poskille ja huudon sijaan suut vääntyi tahtomatta hymyyn. Ei enää mitään väliä. 

Riita ei ratkea, mutta sen voisi silti lopettaa. 

Kaikki on taas kuten ennenkin. 

Mutta.

Uusi arki toisen vanhemman tukena on ehkä alku vihdoin sille oikeasti toimivalle arjelle. Koska vaihtoehtoja on vain kaksi - tehdä kaikesta vaikeaa, tai sitten helppoa, on vihdoin kokeiltava sitä jälkimmäistäkin vaihtoehtoa ja ehkä lopulta yllättyä siitä, että eroperhekin voi olla ihan toimiva perhe. Ei ehkä sitä, mitä toisillemme joskus luvattiin, mutta jonkinlainen kompromissi siitä, miten pelastaa pahasti pieleen mennyt vanhemmuus. 

Kaikki on kuten ennenkin. Tiedän hänen työaikansa ja osaan odottaa häntä kotiin tiettynä kellonaikana. Minun kotiini.

Suoriudun päivästä lasten kanssa, kuten aina. Paremmin, sillä tiedän, ettei mun tarvitse jaksaa päivää yksin. Ei enää jokaista päivää.

Olen siivonnut kodin, huolehtinut lapsista, ulkoilut heidän kanssaan, tehnyt ruokaa. Olen valmistautunut siihen, että kohta vanhempia on kaksi ja he saavat viettää aikaa lastensa kanssa. Jokainen lapsi saa vähän kaipaamaansa huomiota meiltä kummaltakin. 

Mutta. Ovelta kuuluva ääni ei ole avaimen kilahdus. Ovikellon soidessa avaan oven ja tiedän sen jälkeen paikkani. Mikään ei ole kuten ennen. Olen vain varjo entisestä oman kotini seinillä.

Kukaan ei huokaile työpäivän rankkuutta. Mitä se minulle enää kuuluisikaan. Ei vaihdeta kuulumisia. En kerro mitä olen lasten kanssa tänään tehnyt, eikä hän kysele. Hän on vain auttamassa, viettämässä aikaa lasten kanssa ja tutustumassa Vilhoon. Perheen jo kerran hylännyt jäsen yrittämässä sovitella syntejään. 

Saan seurata sivusta sitä, minkä jo menetin. Saan elää perhe-elämää, mutta vain sivuroolissa. Saan nähdä lapsiemme olevan hetki hetkeltä onnellisempia sen onnellisuuden saavuttamatta kuitenkaan koskaan minua.

Vaikka sotakirveen hautaaminen kevensi omaa oloa aavistuksen, on valheessa eläminen ollut aivan uudenlainen tuska. Tunnen menettäväni jotain, josta en edes tiedä mitään. Voinko edes ikävöidä sitä, mitä minulla ei ole ollutkaan? 

Saan nähdä, miten hyvin kaikki tänä päivänä olisi, jos sille olisi vain annettu mahdollisuus. Kiitos, hän sanoo ennen kuin astuu ovesta ulos. Kiitos mistä? Kiitos, että saat olla se joka sinun kuului jo pari vuotta sitten olla? 

Olisitpa ollut.

Perheen rikkoutumisesta aiheutunut suru ei ehkä olekaan mitään siihen verrattuna, kun siitä rikotusta halutaan vain kolme neljästä takaisin. Miksei hän taaskaan valinnut myös minua?