keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Sammunut kaksoisliekki


Kai se riittää mulle vaan, jos se riittää sulle, hän kertoi noin kolmelta aamuyöllä parvekkeellani nojatessaan päätänsä omaa huppariansa vasten, jonka oli minulle kylmänä lokakuisena syysyönä antanut lämmikkeeksi. 

Nojasin päätäni takaisin ja mietin siinä hetkessä, miten paras anteeksipyyntö ei ollutkaan sana anteeksi, vaan ne lauseet, joilla hän ilmaisi minua kaivanneensa.

Riittääkö pelkkä ystävyys - hänen minulle esittämänsä kysymys johon ensimmäisenä vuorostani vastasin totuudenmukaisesti, ettei mun vastauksella ole mitään väliä. Kyllä se riittää. Sekin oli totuudenmukaisesti vastattu siihen tilanteeseen.

Jos olisin tiennyt, että se päätään nojaava ihminen oli taas vain susi lampaan asussa, olisin vastannut kieltävästi. 

Ei, ei se riitä. Ei se riitä, jos se ystävyys heti muuttui kiinnostuksen lopahdettua. Ystävyys, jonka piti olla yhteistä vanhemmuutta, oli enää palvelusten pyytämistä ja huomion hakua, etääntymistä ja muodollisuutta. 

Ei se riitä, koska näen tyttäreni pettymyksen, kun vasta aloitettu jalkapalloharrastus kaatui heti ensimmäiseen isäviikonloppuun. Ei se riitä, koska istun taas yksin sängyn reunalla nukuttamassa riehuvia lapsiamme, vaikkei hän vielä pari kuukautta sitten suostunut jättämään mua yksin siihen samaan tilanteeseen. Eikä se riitä, koska mä kerroin empiväni antaa hänelle mahdollisuutta olla mukana meidän elämässä, sillä pelkäsin hänen lähtevän heti, kun saisi haluamansa.

Ja hän sai. Hetken piristystä arkeensa ja nuorimman pojan mukaan eroperheeseensä. Ja hän lähti. 

Hän toivottaa onnea työhaastatteluun, muttei enää ole tukenani. Hän toivottaa hyvää joulua, muttei myönnä tehneensä mitään väärää. Hän toivottaa hyvää uutta vuotta, muttei ole osa sitä. 

En halunnut ydinperhettä, enkä parisuhdetta. En sitä ulkomaanmatkaa, jota hän minulle ehdotti, tai lähes viikoittaisia yökyläilyjä. Enkä sitä meidän värien sekoitusta. 

Mitä sä sit halusit, hän kysyi silloin nuorin lapsemme sylissään, jota oli viemässä ensimmäistä kertaa viikonlopuksi pois. Jotain parempaa meidän lapsille, mä kerroin ja ajattelin sitä hetkeä syksystä, kun me kaikki oltiin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellisia. 



Vielä viikkoja sitten kännykkäni viestiääni kilahteli päivittäin. Se erilainen viestiääni, jonka hänen yhteystietonsa alle olin vaihtanut, jotta osaisin ennakoida jo äänen perusteella viestin lähettäjän. 

Vielä kuukausia sitten ilahduin äänestä, joka poisti jokaisella kilahduksellaan tyhjyyden tunnetta menetettyä syvää ystävyyttä kohtaan. 

Se muuttui. Pelkän äänen aiheuttama ilo muuttui ärsyyntymiseksi. Tyhjiä lupauksia, tyhjää sisältöä. 

Ei me ikinä olla oltukaan parhaita kavereita. 

Takaisinkaan ei ole paluuta, muistutan yhä uudelleen itselleni. Ei, ja siksi en myöskään palaa olemaan yhtään vähempi. Lähetän viestin ja vastaan viestiin, jos se liittyy jotenkin lapsiin. Vanhempiahan me vain ollaan. Lyhyen ja koruttoman viestin jälkeen kuulen yhden, tai kaksi toiveikasta kilahdusta, vastaanotan hauskaksi tarkoitetun meemin, tai videopätkän. 

Eikä hän ymmärrä, miksi me ei naureta enää yhdessä.


Hyräilen taas melodiaa biisistä, jonka kadonneita sanoja en vieläkään muista. Jos joskus muistan, en ole varma kenelle asiasta kertoisin vaikka tiedän, että hyräilemme vieläkin samaa melodiaa. 

2 kommenttia:

  1. En tiedä miksi, mutta usein näitä sun kirjoituksia, kun luen, tulee ensimmäisenä ja eniten mieleen sun lasten isän lapsuus ja äiti. Millanen kasvatus tekee ihmisestä noin älyttömän itsekkään ja vastuuseen kykenemättömän. Ja miltä sen katsominen sen ihmisen äidistä oikein tuntuu. Miettiä, että tuollanen siitä nyt sitten tuli. Ihmettelen tätä omaa ajatuksennekohan itsekin, jotenkin niin sivujuonne, kun ajattelis, että ekana miettis miten sun lapset selviää tästä kaikesta, ja miten sä jaksat. Mutta varmaan se näkyy, että teillä on toivoa - sulla ja sun lapsilla. Oot taistellut ja sinnitellyt tiesi tosi pitkälle jo. Erityisen iloisena oon seurannut sun työ- ja autoasioita 😊 Ja lapset kasvaa, ja jos ei 5 vuotiaana ole päässyt futikseen, voi sinne mennä sit, kun ite pääsee pyörällä treeneihin. Anna heille esimerkki elämänpalosta ja tavoitteiden asettamisesta ja saavuttamisesta, ja siitä, että siinä samalla voi elää rentoa ja rakkaudellista höpsöttelyarkea. Mutta siellä, minne mun huomio ohjautuu, en näe paljoakaan toivoa, ja se on hyvin surullista. Elämä on kyllä välillä paska laji.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä näitä tulee itsekin pohdittua. Ja sitä miten sitä itse toimii, jottei joudu itse äitinä samaan tilanteeseen.

      Se varmasti vaikuttaa syvästi ajatusmaailmaan, minkälaisen lapsuuden koki. Oikeastaan lähtökohdat meillä on hyvin samankaltaiset. Se ero meissä on, että mä en ajattele, että "no kyllä mullakin oli niin ja siihen vaan tottui". Mulla kun ei ollut omaa isää ikinä elämässä, niin en ajattele omien lasten kohdalla, että se olisi mitenkään oikein siltä toiselta vanhemmalta. Kuitenkin jokainen ihminen tekee omat päätökset ja arvomaailmansa itselleen huolimatta ja oppien omasta kasvatustavasta, enkä haluaisi ajatella, että kasvatuksella on aikuisiällä niin suurta merkitystä omiin tekemisiin. Syy- seuraussuhde on jo opittu vastuu on itsellä. Syyllinen löytyykin aina omasta peilikuvasta ja sinne meidän kaikkien tulisi ensisijaisesti katsoa, vaikka syyllisten etsiminen on helpompaa muista ihmisistä.

      Peiliin vilkuillessa löytyy itsessäkin paljon parannettavaa niin menneessä kuin nykyisessäkin, mutta niiden tiedostaminen on ainakin askel oikeampaan. Vihaisena ja katkerana on tullut syyllistettyä paljon. Vieläkin ajattelen hyvinkin ymmärtämättömästi eräitä kohtaan, jotka mun kriisillä ja luottamuksella mässäilivät, mutta yritän kääntää ajatukseni pois sellaisesta vihanpidosta ja pohtia, miksi olen ollut ihminen, jonka rinnalle ei olla jääty lupauksista huolimatta. Muuta en voi ymmärtää, kun selityksiä ei anneta.

      Kuvajaisesta löytyy onneksi myös paljon hyviä piirteitä ja niistä saankin olla ylpeä. En välitä enää yrittääkään saada ketään muuta ymmärtämään omaa osuuttaan tässä sopassa, vaikka onkin uuvuttavaa tietää, että lähes kaikki asiat lasten hyvinvoinnista on omilla harteilla. Elämässä pyyhkii hyvin niiltä osin, missä pystyn itse vaikuttamaan. Suunta on oikea - eteenpäin ja kohti parempaa mulle ja lapsille. Kyllä hekin sen ymmärtävät, vaikka pettymyksiä tulee koko ajan lisää. Heidän kasvaessa kaikki onneksi helpottuu.

      Kiitos sinulle, oon iloinen, että se näkyy ihan ulospäin myös, miten pitkälle tästä onkin jo ponnisteltu. 🥰

      Poista