Kuolema, jonka uskoin pitkään tulevan surun muodossa. Kyyneliin hukkumisella, tai ehkä itkuun kuihtumisella. Joskus uskoin, ettei voimat tai tahto enää riitä nousta romahduksen jälkeen aina uudestaan, vaan lopulta luovuttaisin ja vaipuisin mieleni maisemiin.
Joskus ajattelin, että tuomion kuuleminen olisi se hetki.
Kuoleman ei tarvinnutkaan olla fyysistä. Vaikka fyysinen olemassaolo oli pitkään kuolleista heränneen kaltainen, oli se tyhjä kuori vain suojana sille, mikä piti lopulta tappaa.
Kuolema tuli hiljaa ja vaiheittain. Epäuskon ja toivon saattelemana siitä ajan saatossa kuoli aina jokin osa kerrallaan pois. Isoin osa jo silloin, kun perustin perhettä yksin viimeinen yhteinen vauvamme mahassani. Toisiksi isoin silloin, kun synnytin vauvamme ilman häntä. Silloin jo osasin hyvästellä rakkauden ja haudata sen siinä tutussa olomuodossa. Ikävä ja kaipuu jäivät kummittelemaan ja muistuttamaan menetetyksestä. Se loppu kuoli kuihtuen vihan ja katkeruuden muuttuessa turtumisen kautta helpotukseen ja ymmärrykseen.
Nyttemmin tuntuu vieraalta ajatukselta, että elämä olisi siinä. Toisaalta silloin se olikin, eikä kenenkään vakuuttelut ja kauniit sanat sitä muuttaneet. Me kasvoimme yhdessä, me kasvoimme yhteen. On ollut luonnollista ajatella, että ilman sitä toista ei olisi minua. Kuolema itsessään ei ollut koskaan konkreettinen toive, vaan pelko siitä, ettei pärjää, tai jaksa yksin.
Viimeinen naula arkkuun oli uudelleen tutustuminen. Hän oli oma itsensä, kuten minäkin. Vastakohtani, osa minuuttani. Paras kaverini, joka kuitenkaan ei enää sitä täysin enää ollutkaan. Aina jollain tapaa tulee aina olemaan, mutta ei tässä hetkessä. Olimme jatkaneet matkaa, eikä oltu enää me. Meistä tuli erilliset ja me olimme jo kaukana toisistamme.
Kaikkea ei tarvinnut tappaa eikä se jäljelle jäänyt ollut enää tuhottavissakaan. Se on entisen haamu, mustavalkoinen muisto. Ei ihan onnellinen, muttei myöskään surullinen. Ei mikään vahva tunne, kuten ei myöskään sellainen, mitä enää kaipaisi. Hän on enää vain ihminen. Ei tärkeä, muttei mitätön. Se tuttu ja samalla tuntematon. Ollaan jo kaukana kaikesta. Myös yhteisestä vanhemmuudesta. Toistemme ulottumattomissa.
Lopulta minusta tuli kuoleman herra ja vaadin tunteiden kuolettumisen sinetöitäväksi myös käräjäoikeuden tuomiolla.
Kolmen vuoden periaatteellisen odotuksen jälkeen päätös tuli nopeasti. En enää pelännyt päätöstä, kuolemaa, tai muutenkaan tuntenut mitään sen saapuessa. Sähköisesti ilmoitetun päätöksen sain lukea heti aamukahvin kylkiäisenä ja jatkaa siitä uuden arjen pyörteisiin ilman vuosien varjoa vasemmassa nimettömässä.
Olen tuomittu avioeroon, epäonnistumiseen. Tai sitten vain yhden elämänvaiheen päättymiseen.
Tuomittu ja osasyyllinen.
Jotkin samat avioliiton ongelmatilanteet näkyvät uusperheemme arjessakin. Ei se vaihtamalla parane, vaan hyväksymällä ja tunnistamalla ongelmat. Toisaalta samat elämänarvot, parempi yhteenkuuluvuus sekä yhteinen tahto lisäävät onnistumisprosentteja onnessa ja arjessa.
Sinä perjantaina kotiin palatessani mua odotti taas se joka perjantainen kukkakimppu. Ehkä vähän runsaampi mitä yleensä. Neilikat kukkivat kauniimmin ja pidempään, kuin pari vuotta taaksepäin perjantaisin saamani ruusut. Tai ehkä ajattelen vain niin, sillä ne ovat lempikukkiani ja hänkin tietää sen nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti