Kyllä tää pitää ainakin kerran elämässä kokea, hän sanoi haltioituneena vain hetkiä sen jälkeen, kun olin huokaissut että ei enää ikinä. Sattuu liikaa. Vaikka todellisuudessa se kipu oli taas muisto vain hetkessä, jossa ihailimme vastasyntynyttä vauvaamme. Pari päivää myöhemmin kävelin hieman taka-alalla, johtuen myös synnytyksen jälkeisestä toipumattomuudesta - ja taltioin kuvien ja videon kera heidän kahden matkaa osastolta autolle ja siitä taloon, josta olimme tehneet kotia vasta kahden kuukauden ajan.
Ruskea takatukka, kaksi pientä hymykuoppaa ja tuima katse kietoivat meidät kolme päivisin yhteen, jonka vain isompien lasten aamutoimet ja yhteiset illat hoito- ja koulupäivien jälkeen rikkoivat isommaksi yhtälöksi.
Riittääkö rakkaus on hassu ajatus, mikä aina jokaisen uuden raskauden kohdalla painaa mieltä. Kolmannen kohdalla olin jo luottavainen, vaikka vauva syntyikin keskellä kriisiä. Tämän neljännen kohdalla ajatus oli vielä hullunkurisempi, sillä kaikki oli hyvin niin kiiltokuva-albumissa, kuin ihan aidostikin alun vaikeuksien jälkeen. Se, jos mikä sai ajattelemaan, että miten suhtaudun tulokkaaseen, jolla on kaikki. Kaikki, eli kaksi vanhempaa, sisaruksia ja koti, josta ei tarvitsisi muuttaa isompaan. Ehkä kyse ei ollutkaan riittävyydestä, vaan ajattelin, ettei hän tarvitse rakkauttani yhtä paljon kuin sisarensa.
Miten hullunkurinen ajatus, joka sille tasolle myös jäi. Muisto kolmosen vauva-ajasta on häälyvä ja nykyään merkityksetön. Uusi vauva-aika ei paranna haavoja, jotka ovat jo arpeutuneet kiinni.
Eikä sitä rakkautta ei horjuttanut ikuiset illat ja vuorokaudet, tai katkonaiset yöt. Sen sijaan että olisin kokenut jonkin asteista baby bluesia tai itkuisuutta, koin valtavaa ihastuksen sekaista rakkautta sekä vauvaa, että miestäni kohtaan. Vietimmekin kuukauden päivät vauvakuplassa, kunnes oli aika palata töihin. Vaaleanpunaiset lasit pysyivät tiukasti silmieni suojassa kaikkina arjen hankalimpina hetkinä vielä vauvakuplan puhjettua vauva-arkeen, vaikka reunoilta pilkistikin välillä normaalia valoa.
Normaali arki hakee uudestaan paikkaansa kesälomien jälkeen. Palaan töihin ristiriitaisin ajatuksin. Osasinko taas nauttia tarpeeksi? Mitä jos kiintymyssuhteemme kärsii? Mitä, jos perheemme kärsii mulle liian raskaasta arjesta? Kyllä mua jännittää, kerron jo ainakin neljättä kertaa neuvolassa, kun kysytään ajatuksia töihin paluusta. Imetys, nukkuminen ja yleinen jaksaminen. Go with the flow, on suunnitelmani niille kaikille. Ihan niinkuin tähänkin mennessä.
Nyt olet kuusi kuukautta. Tasan. Puoli vuotta sitten ihastelin sitä miten pienenä synnyit. Nyt ihastelen pulleita jalkamakkaroitasi. Kasvoit liian pian. Olet taitava. Osaat hassutella ja hurmata. Vaatia syliä ja karjua vastalauseita. Otsaryppysi on kadonnut pulleisiin poskiin, joita koristaa isommat pienet hymykuopat.
Eikä, kun sun piti olla meidän vauva, sanois iskä.
