Hei, me muutetaan!

...Taas!

Mä niin haluaisin jo sen ikioman kodin, mistä en suostu muuttamaan kun vasta vanhainkotiin. Sitä odotellessa - tosin unelmaa kohti koko ajan mennessä, on etsittävä sitä sopivaa tilapäistä ratkaisua.

Me ollaan melkein joka vuosi muutettu. Se ei oo kivaa. Muutettiin miehen kanssa yhteen kaksioon, muutettiin kolmioon Eevin ilmoittaessa tulostaan, muutettiin ensimmäisen  kerroksen kolmioon, kun Ilpo ilmoitti tulostaan. Muutettiin kokonaan uuteen paikkakuntaan vailla tukiverkkoja miehet opintojen perässä. Muutin sieltä lasten kanssa pois tänne, itselleni täysin uuteen paikkakuntaan.

Tähän asuntoon mä muutin vähän kohtalon johdattelemana. Kun mies otti ja lähti, mä tulin lasten kanssa tänne Hämeenlinnaan anopille, koska en voinut olla yksin kovassa tunnemyrskyssä ja oma perhe sattui olemaan silloin juuri mökkeilemässä. Samana päivänä oli tässä talossa asuntonäyttö ja sinne menin itkuisilla silmillä katsomaan uuden elämän aloituspistettä.

Asuntonäytön ja vuokrasopimuksen allekirjoittamisen väliin mahtui miljoona ei erota, mä rakastan sua, korjataan tää kaikki jne. - lupausta silloisen mieheni puolelta. Hänen piti muuttaa tänne perässä, me sovittiin. Just ennen vauvan syntymää. Kun sopimus oli allekirjoitettu, niin kaikki muuttuikin. Onneksi oli asunto, mihin muuttaa lasten kanssa, vaikkei mies perässä tulisikaan.

Tiesin, että tämä on pakostakin vain hätäratkaisu. 54 neliöinen kaksio, äiti ja kolme lasta. Ajattelin, että kyllähän tässä nyt jopa pari vuottakin menee helposti. Pyörittelin usealle muutosta kysyjälle silmiä, koska uskoin, että helposti vauva mahtuu perhepedissä nukkumaan, jonka jälkeen siirtyy sisarusten kanssa samaan huoneeseen. Nyt, kun vauva on mukana elämässä, tuli kohdattua uudestaan ne realiteetit.

Oikeastaan ongelma ei ole neliöiden suuruus (tai siis pienuus), vaan sen luvun sisältämät huoneet. Lapset tarvitsevat ehdottomasti nukkuma- ja leikkihuoneen. Mä en kaipaa omaa huonetta, mutta vauva taas pian kyllä. Vielä hän nukkuu kehdossa keskellä olohuonetta, mutta luulen ja tiedän jo kokemuksesta, ettei esim. kahdeksankuinen vauva suostu samaan nukkumisjärjestelyyn.

Joten ratkaisuna tulevaan ongelmaan, mä päätin - vähän extempore, kuten aina tapana, että me muutetaan. 53 neliöiseen kolmioon.

Toissapäivänä olimme katsomassa tuota uutta kotia. Se valmistuu vasta kuukauden päästä, jolloin pääsemmekin ensimmäisinä asukkaina muuttamaan. Koska neliömäärä arvellutti jopa minua, tilaratkaisujen keksijäneroa, olin hyvin varustautunut näyttöön pohjapiirustuksella, kynällä ja mittanauhalla.

Seisoin lapsien kanssa malliasunnossa, viidennessä kerroksessa ja totesin, että ne kaikki tarvittavat esineet ovat kyllä mukana, mutta rakennustyömaan reunalla vaunujen korissa. Silmillä mittasin minkä osasin ja kysyin muutaman mitan kanssamittaajalta, jolla kuitenkin oli silmien lisäksi apuna oma mittanauha.

Jep, me mahdutaan.

Uusi asuntomme sijaitsee vain viiden minuutin päästä nykyisestä. Päiväkotiin näkyy kotiovelta ja viidenkymmenen metrin säteellä on kolme leikkipuistoa sekä tuleva taloyhtiön oma leikkipiha. Ympäristö on mitä parhain luonnon keskellä, mutta kuitenkin aivan Hämeenlinnan ytimessä.

Mä toivon, että tämä olisi se viimeinen asunto ennen sitä mun ikiomaa kotia. Mä en hylännyt mun yhtä suurinta unelmaa, vaan jatkan sen saavuttamista yksin. Oikeastaan oon jopa iloinen, että saan tehdä sen yksin, koska oon jo kohta puolessa välissä sitä matkaa.

Kesäkuu on siis pyhitetty muuttokaaokselle. Heinäkuussa pääsette seuraamaan, miten onnistuu lapsiperheen sisustus ja järjestys pienessä kolmiossa.

Perhekuvaus studiossa ja miljöössä

Kuvaus toteutettu yhteistyössä Salla S photographyn kanssa. 

Viime viikolla toteutimme paikallisen valokuuvaajan kanssa perhekuvauksen hänen studiollaan Parolassa. Tämä oli ensimmäinen ammattilaisen toteuttama kuvaus sekä itseni, että lapsilleni. Kuvaus on ollut koko ajan ajankohtainen ja paikallisilta Facebook-ryhmistä Salla S photography pomppaa lähes poikkeuksetta suositelluimpien valokuvaajien listaan, joten odotukset olivat jo sen puolesta erittäin hyvät valmiiksi.

Studioon on Hämeenlinnan keskustasta vain kymmenen minuutin matka - ja mikä parasta autottomalle, sinne pääsee myös todella helposti bussilla. Saimme kuitenkin kyydin ja saavuimme perille jo ulkoapäin ihanan vanhan Tehdasvillan rakennuksen pihaan. Rakennuksen toisesta kerroksesta löytyi vielä ihanampi näky. Sävyltään vaalea ja isojen ikkunoiden ansiosta valoisa studio oli omaan esteettiseen silmään täydellinen; koko huoneen pituudelta kaunis rouhea tiiliseinä, sekä itse kuvausrekvisiitta oli monipuolinen, mutta selkeään värimaailmaan suunniteltu.

  

Aloitimme yhteiskuvilla ja vaihdoin sitä varten yhtenäiset vaatteet kaikille. Tilanne oli kaikille uusi ja jännittävä, mutta todella nopeasti jännitys katosi ja lapsetkin heittäytyivät mukaan. Kuvausapureina toimi hauskat pehmolelut, joita sai myös välillä halata ja tutkia tarkemmin. Eevi ja Ilpo saivat kumpikin toimia myös kuvaajan roolissa, mikä oli tietysti lasten mielestä erityisen hauskaa. Vilhon pitäessä evästaukoaan Eevistä ja Ilposta otettiin sisarus- ja yksittäiskuvia sekä heidän pitäessään evästaukoa pääsi Vilho puolestaan parrasvaloihin.

Asuja olin varannut 2-3. Asujen vaihto sujui oikein hyvin ja samalla pääsivät jokainen taas uusiin yksittäiskuviin. Vilho ei ollut ollenkaan kuvaustuulella ilman minun syliäni ja Eevi ja Ilpo olivat ymmärrettävästi myös kiinnostuneita kaikesta rekvisiitasta ympärillä. Kuvaustilanteeseen ei aina maltettu tulla takaisin, paitsi sitten pienen hauskuuttelun kautta taas mielellään. Siirtymätilanteet olivat lapsistakin mukavia ja monesti he itse hakeutuivatkin uuteen kuvaustilanteeseen. Sujuisipa kotonakin aina yhtä jouhevasti!

Kolmen lapsen onnistunut yhteiskuva on lähinnä tuurista kiinni, ainakin mitä olen kotona kuvia ottaessa jo itse todennut. Eevi ja Ilpo toimivat suloisena tiiminä, mutta joukon jatkeeksi lisätty Vilho ei ilman äidin syliä halunnut poseerata sisaruskuvissa. Useasti kävi mielessä, että tuleekohan yhtään onnistunutta kuvaa, vai onkohan kaikki touhukkaan kolmikon kanssa jollain tapaa epäonnistuneita. Yllätyinkin todella positiivisesti, että niin monta onnistunutta kuvaa tuli meistä kaikista.

Minulla oli myös monta omaa toivetta mielessä, joista itseasiassa kaikki tulivatkin toteutuneeksi jo Sallan toimesta. Lasten oli myös oikein helppo ja sujuva toteuttaa luonnollisia kehoituksia, kuten esim suukko poskelle, hali äitille, käsi veljen ympärille. Kuvista tuli myös ihanan luonnollisia, koska suukkoja ja haleja jaettiin ilman kehoitustakin sekä kameran edessä oli helppo hymyillä.

Koska tehdasrakennus on upea sekä ulkoa että sisältä, otettiin lopuksi myös muutama ulkona otettu kuva tiiliseinää vasten. Miljöö näyttää todella mahtavalta kuvissa ja ulkona lapsetkin innostuivat kameran eteen uudestaan. 

Tässä vaiheessa myös kyytimme saapui meitä hakemaan ja tuli aikaa ottaa myös minusta muutama kuva. Täytyy todeta, että en todellakaan viihdy kameran edessä ja olin varma, että yhtään hyvää kuvaa ei ainakaan tule, tai olen liian kriittinen itseäni kohtaan niissä. Kuitenkin taaskin sain yllättyä positiivisesti, sillä kuuliaisesti Sallan opastuksia toteuttamalla tulikin todella kivoja kuvia aikaan.

Sum summarum kuvaustilanne oli rento, kiireetön ja hyvin, hyvin lapsentahtinen. Itse olin se, jolla loppua kohden nousi pieni hiki pintaan, mutta Salla osasi selvästi työskennellä etenkin lasten parissa lapsille oudossa tilanteessa ja lopputulos on kaikille mieluinen. Erityisesti itse pidän kuvien sävymaailmasta ja monipuolisuudesta sekä siitä, että kuvissa huokuu se aito sen hetkinen tunne ilman pakonomaista pönötystä. 

Valokuvaajaa valitessa monella on varmasti ne omat kriteerit mietittynä. Sallan kanssa saa otettua studiossa upeita pelkistettyjä vaaleansävyisiä kuvia, monipuolinen rekvisiitta antaa taas kuviin ihanan lisäsäväyksen sekä tehdasrakennuksen ympäristö antaa monia mahdollisuuksia toteuttaa omanlaisia kuvia. Salla tekee myös miljöökuvauksia kaunista luontoa apua käyttäen ja kuvauskeikkoja eri tilaisuuksiin. Ennen kuvausta Sallalta saa tarpeen tullen myös vinkkejä kuvausvaatteisiin sekä vinkkejä ja ohjeita itse kuvaustilannetta varten. Studiolla on otettu myös pienimmät asiakkaat ihanasti huomioon, sillä sieltä löytyy kosteuspyyhkeitä, hoitopöytä ja potta.

Myöskään pienet esteettiset ongelmat - kuten sisarrakkaudesta syntynyt kirkuvanvieoletti musta silmä Eevillä - ei kuvausta haittaa, koska kuvien editointi kuuluu kuvaukseen ja lopputulos on luonnollinen ja virheetön.

Luonnollisuus, lapseentahtisuus ja kuvien monipuolisuus on ne omat kriteerini, jotka kaikki täyttyivät kaikki odotusten mukaisesti. Saimme lasten kanssa ihanan kokemuksen, muistoja myös kuvien muodossa sekä uuden luottokuvaajan tulevia kuvia varten, jota voin aidosti suositella teille muillekin!

Salla S photographyn instagramissa löytyy paljon upeita kuvia lisää, käykää kurkkaamassa!

https://www.instagram.com/sallasphotography/?hl=fi

https://www.sallasphotography.com/

Vauva 4kk vanha

Mihin tää aika menee? Taas on muka mennyt kuukausi eteenpäin vauva-arkea. Tänään Vilho on neljä kuukautta ja viisi päivää päälle tarkalleen. Tänään oli myös meidän lääkärineuvola.

Mulla meni pitkään miettiä, mitä Vilho olisi oppinut tässä kuukauden aikana uutta. Oikeastaan ei paljon mitään. Vauvan mittakaavassa sitten taas paljon.

Vilho edelleen ääntelee hyvin vaatimattomasti. Välillä innostuu enemmän tarinoimaan, mutta yleensä kerrotaan vain asiaa hiljaisella äänellä. Kuitenkin hän nauttii paljon katsekontaktista ja pienistä juttutuokioista pitkin päivää.

Erityisesti muutosta on tapahtunut kuolaamisesta. Sitä kuolaa on kaikkialla, mutta hampaista ei ole tietoakaan.

Motoriikka taas kehittyy pienin askelein. Lelut pysyy kädessä edelleen ja saattaa tuurilla osua suuhun asti. Sen sijaan liikkuminen olis se juttu ja tänään hän oppikin kierimään!

Mitä itse vauva-arkeen tulee, niin se on pelkkää vaihetta vaiheen perään. Kolmen kuukauden ikään loppui iltaitkut kuin taikaiskusta. Sen jälkeen on Vilho löytänyt rytmiä päivään ja yöt muuttuvat viikko viikolta parempaan suuntaan.

Mutta koska ikinä ei voi asiat sujua pelkästään hyvin, on uutena haasteena tulleet päiväunet. Vaikka kolme ensimmäistä kuukautta meni kikkaillessa päiväunien kanssa, Vilho kuitenkin nukkui aina sen viisi tuntia putkeen. Nyt tuo viisituntinen on muuttunut varttitunniksi.

Oma-aika on siis edelleen kortilla. Omia juttuja harvoin tulee edes aloitettua, koska keskeytystä niihin tulee viimeistään puolen tunnin päästä, kun vauva herää torkuilta. Illalla ehdin noin tunnin hengähtämään ennen kuin silmät painuu kiinni väkisin. Siltikin valitsen hyvin sujuvat yöunet ja kestän katkonaiset päiväunet. Ainakin taas toistaiseksi.

Syynä huonounisuuteen lienee lämpötilan nousu - sekä ulkona, että sisällä. Tulevaa hellekesää odotankin kauhunsekaisin tuntein.

Kesä tuo kuitenkin tullessaan enemmän myötätuulta elämään ja joitakin muutoksen tuulia on myös ilmassa. Pieniä, mutta välttämättömiä muutoksia.

Raskausarvet

Maanantai. Istun odotustilassa, jossa kaikkien katseet vaivihkaa kiertää. Ehkä rakentaa näkemänsä perusteella päänsisällä tarinaa siitä, miksi kukakin istuu juuri siinä aulassa. Vilho kerää katseet itseensä ja antaa hymyn vastaukseksi jokaiselle.

Sairaanhoitaja kutsuu mut sisään huoneeseensa. Oon taas raskaana. Se on se sama raskaus, mikä alkoi heinäkuun 19. päivä kohta vuosi sitten, kun jäin yksin. Raskaus, mikä ei päättynyt synnytykseen, vaan jatkuu mun pään sisällä.

Menen eri huoneeseen kuin syksyllä. Edessä uusi psykiatrinen sairaanhoitaja. Omasta pyynnöstäni. Ei siksi, että edellinen olisi ollut huono, vaan siksi, koska sain sanottua hänelle jo kaiken. Tarvitsen uutta näkökulmaa, toisenlaista apua uuteen ongelmaan.

Mun raskaus on muille näkymätön. Mun sisällä ei kasva uutta elämää. Kohtu on täynnä tunteita; pettymystä, surua, vihaa ja katkeruutta.

Ravintonsa tunteet saa ympäristöstä. Kauniit odottavat äidit käsi kädessä miestensä kanssa, hymyilevät perheet puistossa. Miksi mä en ansainnut sitä itselleni?

Mun mahassa on monta raskausarpea. Ensimmäisestä raskaudesta lonkilla on syvät arvet ihon ensivenymisestä. Toisen raskauden jälkeen arpia tuli alamahaan. Ne ei mua haittaa. Ne on onnellisia arpia, elettyä elämää.

Kolmannessa raskaudessa arvet jäivät pelkästään sisäisiksi.

Arpia tulee päivä päivältä lisää tässä raskaudessa. Mieli, joka on jokseenkin saanut suojattua pahimmalta alkaa venyä ja arpeutua. Hitto, mut oikeesti jätettiin ypöyksin silloin, kun mä odotin meidän kolmatta lasta. 

Inho on vahva sana. Mä kerron, etten inhoa itseäni. Mutta usein mä mietin katsoessani itseäni, että ei ihme että hän lähti.

Mitä mä näen peilistä? Multa kysytään. Vastauksena mä purskahdan itkuun.

Niin kauan, kun en saa vastausta miksi, mä näen sen huonomman. Se ikuinen kakkonen, joka hävisi lopullisesti pelin, silloin kun olisi eniten tarvinnut voittoa. Se, jolle sanottiin viimeisinä päivinä, että täytyy luottaa ja uskoa. Se, joka luotti ja uskoi.

Mä kerron, etten usko olevani niin huono, että kohtalo mua rankaisee. Silti siinä kohdassa on rasti. En usko siihen itse, mutta uskooko hän?

Mä poistun taas sieltä huoneesta ja suljen oven. En lopullisesti, vaikka niin luulin jo aiemmin. Mä oon täällä taas, koska päästin sen ihmisen mun elämään lasten vuoksi. Oon täällä siksi, koska yksin odottaminen jätti muhun syvät sisäiset raskausarvet.

Arkirealismia

Oon paljon viime viikkoina seurannut sivusta somessa tapahtuvaa keskustelua eri ihmisten aitoudesta somessa, tai ihan vaan someaitoutta ylipäätään. Mietinpä sitten sitä omaa toimintaa ja sitä, minkä kuvan annan itsestäni.

Onko henkilön epäaitous vain muiden luomaa ennakkoluuloa?

Hyvä esimerkki on se, että sain joku aika sitten viestin, missä joku oli nähnyt mut Vilhon kanssa ja pohtinut kun olin tutun näköinen. Kertoi ajatelleensa mulla olevan täydellinen mies kotona odottamassa ja ihana elämä. Totuus paljastui, kun hän löysi tänne blogiini.

Vastasin hänelle, että mun mielestä oli ihana kuulla, ettei ulkoa päin näy se kaikki paha olo ja paska elämäntilanne. Ja niin saa ollakin. Silti se siellä on taustalla. Aidon ilon ja hymyn takana voi myös olla ahdistusta ja surua. Sama toistepäin.

Ihmiset, jotka näyttää somessa paljon kuvia ihan arjen kaikista olomuodoista saavat paljon kehuja aitoudesta, kun taas he, jotka ottavat kauniita jopa lavastettuja kuvia saavat ehkä kuulla olevansa feikkejä. Ilmiö on tosi ymmärrettävä, koska jokainen uhmaikäisen lapsen vanhempi haluaa nähdä ettei ole yksin tässä maailmassa. Jokainen, joka ei jaksa tiskata heti näkee, ettei aina muutkaan.

Onko arkirealismi vain sotkua, itkua ja muita negatiivissävytteisiä asioita? 

Syyllistyn itsekin siihen, että laitan sotkuiseen paljastukseen tekstin "arkirealismia". Oikeastaan mun kodissa on harvoin sotkua. Tai jos on, niin se on viidessä minuutissa siivottu. Realistisempi kuva arjesta olisi se, että laitan kuvan vasta siivotusta kodista. Laitankin tasapuolisesti myös kuvia kauniista kodista, mutta ilman tekstiä. Saatan laittaa myös kauniin kuvan kivasta hetkestä ja myös paljastuksen sen taustalla olevasta ei niin kivasta hetkestä. Kummatkin on aitoja, se kiva puoli ja se ei kiva.

Toisaalta realistista olisi myös se, että laitan kuvia vuoronperään kiukuttelevista ja huutavista lapsistani, mutta mielestäni ne ei kuulu someen. Kerron kuitenkin usein, että huutoa on ja on kiva lukea, että niin muillakin. Laitan mieluummin lapsistani kauniita ja onnistuneita kuvia, kuten itsestänikin. Itsestäni voin laittaa myös vaikka itkukuvan tahtoessani, mutta se onkin silloin oma päätökseni.

Täyttä onnea hehkuvat henkilöt usein saavat miettimään, että onko asia oikeasti niin. Jokainenhan meistä tietää, ettei onnellisinkaan vaihe elämässä sisällä pelkkää iloa. Tarviiko kaikkea sitten muille näyttääkään? Ei kai, jos itse ei niin tahdo, jokainen sen itse päättää.

Jokainen meistä tietää, ettei pyykit viikaudu itsestään kaappiin, tiskikone ei täyty ja tyhjenny itsestään ja että lapsiarki on harvemmin täysin ruusuista. Jokaisella on välillä ne pari maitopurkkia keittiön lavuaarissa kuivumassa, tai kahvikuppi unohtunut sohvannurkkaan. Ei se ihmisestä epäaitoa tee, ettei sitä tuo ilmi someen.

Sosiaalinen media tarjoaa jokaiselle jotain. Vertaistukea, apua, tai vaikka inspiraatiota. Jokainen saa myös päättää mitä niistä haluaa tarjota muille, jos haluaa. Voisi ajatella, että tietämättä henkilön taustoista ja elämästä mitään se, joka laittaa pelkkiä kauniita kuvia ja onnellisia hetkiä, osaa ainakin nähdä paljon kauneutta ja iloa ympärillään.

On ihanaa ja tärkeetä, että somessa on myös niitä realistisia arjen kuvia, iloja ja suruja. Haluan itse pitää molemmat puolet esillä sekä herätellä itseänikin, että vaikka arki ei ole helppoa, se ei myöskään ole vain rumaa.

Äitienpäivä eron jälkeen

Äitiys ei aina tunnu etuoikeudelta. Nykyään joskus koen äitiyden ja vanhemmuuden olevan vankila, johon mut huijattiin jäämään yksin.

Ennen sain olla osittain sellainen äiti, joka halusinkin olla. En aina, sillä luovuin usein omista ja lasten tarpeista vain siksi, että isä sai toteuttaa omaa vanhemmuuttan. Se erosi yleensä omasta näkemyksestäni sekä myös lasten toiveista, mutta annoin periksi, koska pääsinhän itsekin samalla helpommalla. 

Nyt saan saan olla se, joka haluan olla äitinä. Koen olevani hyvä äiti. Huolehdin, opetan, rakastan. Asetan rajoja ja olen se turvallinen vanhempi.

Saisin olla se äiti joka haluan, jos mulla riittäisi siihen kyvyt. En halua olla se äiti, mikä olen nyt. Se väsynyt, joka mieluummin istuu puiston penkillä ja hengähtää, kun lapset leikkivät keskenään. Se, joka paineen alla murtuu. Pitäisi jaksaa ottaa vastaan lapsien tunteiden kirjo ja opastaa heitä sillä tiellä, mutta omat tunnetaidot ovat vielä liian usein hukassa.

Äiti, joka sanoo liian usein lauseet: ei äiti nyt pysty/ehdi/jaksa...

...mutta aika paljon olen tehnyt oikein. Kiitos kuulunee myöhemmin ja kuuluu jo. Äiti mä rakastan sua, sanovat lapseni monesti päivässä.

Tiedän, että minusta on enempään kuin nyt. Mutta vasta sitten joskus, jos silloinkaan. Kadehdin taas, kun joku kertoo puolen tunnin hengähdyksen olevan riittävä jaksamiseen. Kadehdin ja muistan, että niin minullekin joskus oli. Nyt edes yksi yö ei kanna kauas, mutta helpottaa toki.

Oon tyhmä ihan mielelläni

Oon lasteni mielestä monesti kiva, hauska, iloinen ja kaunis.

Mutta yleensä oon tyhmä.

Oon tosi mielelläni niitä kaikkia, myös se tyhmä. Tyhmä oon silloin, kun kerron että on aika mennä nukkumaan. Silloin, kun opastan, että ennen uutta leikkiä kerätään edellinen leikki pois. Joskus oon tyhmä ihan vaan koska on tylsää.

Se klisee, että sitten kun sulla on omia lapsia, niin ymmärrät, pitää muuten paikkansa. Mun äitikin oli tyhmä. Nyt mä oon se tyhmä itse ja ymmärrän, että hyvä äiti on välillä tyhmä lapsiensa mielestä.

Avain yhteiseen onneen on huumori. Se yhdistää meitä ja poistaa surua. Nauru löytyy joskus yllättävistäkin tilanteista. Mä haluan näyttää, että saa nauraa. Itselle ja muille. Myös sen, että aina ei sovi nauraa muille, tai tarvitse nauraa itselleen.

Äitienpäivä ei miestä kaipaa

Mutta itse äiti kyllä. Mun äitienpäivä ei mene pilalle ilman miestä, mutta siitä kuitenkin puuttuu jotain. Monet on sitä mieltä, että kumppanin ei kuulu ottaa osaa isän- tai äitienpäivään. Mulle taas on näytetty, että kumppanin kuuluisi näyttää arvostavansa ja kunnioittavansa puolisoaan äitinä tai isänä siinä missä lastenkin. 

Tänä äitienpäivänä en saa edes kahvikupillisen vertaa kiitosta äitiydestä siltä, jonka kanssa vanhemmuuden jaan. Tuntuu pahalta. Tosi pahalta. 

Isompien lasten kanssa kumppanittomuus ei vaikuta yhtä näkyvästi, kuin pienten kanssa. Neljä vuotias ei osaa keittää kahvia, tai tehdä aamupalaa. Hän ei tiedä vielä, että juuri aamulla herätessä on jokin erityinen päivä. Kaksi vuotias ei tiedä edes mitä juhlitaan ja miksi.

En kaipaa punaista mattoa jalkojeni alle, tai päivää prinsessana. Kaipaan sitä mitä varmasti moni muukin; kiitosta siitä, että olen juuri minä, äiti.

Äitiys on vanhemmuuden matka, joka aloitetaan käsi kädessä. Joskus matka on turhan rankka ja ote käsistä lipsuu, irtoaa lopullisesti. Jotkut joutuvat aloittamaan matkansa jo heti alkuun yksin. Matkalle eksyy uusia ihmisiä, tukea ja turvaa. Jotkut pysyy alusta loppuun, jotkut jää polulle.

Matkalla ei ehkä ole määränpäätä, mutta tavoite. Lapsi, tai lapset. Antaa heille tukea ja turvaa. Kulkea heidän edellä oppaana. Edessä oma äiti, lasten mummit ja iso-mummit. Vierellä ystävät ja sisarukset.

Äitiys on ääripäästä toiseen ja kaikkea siltä väliltä. Jokaisen oma ainutlaatuinen matka. 

Kiitos, että saan olla äiti lapsilleni. Kiitos omalle äidilleni, mummille ja lasten mummille.

Hyvää äitienpäivää kaikille 🖤

Valkovuokkokimppu kädenjäljistä - helppo ja nopea äitienpäiväkortti

Pikkulinnut lauloi, että päiväkodissa on askarreltu äitienpäiväkortit minulle. Innokas nelivuotias on vain vaivoin saanut pidettyä kortin salassa, vaikka kovasti on vihjeitäkin jo kerennyt lipsauttaa kortin ulkomuodosta.

Kotiin pistin siis näin lauantai aamuna pystyyn pienen ja nopean (vauvan aamupäiväunien ajan kestävän) äitienpäiväkorttitehtaan.

Tarvikkeina näihin taideteoksiin käytettiin värillisiä korttipohjia, vesivärejä (sormivärit olisivat olleet paremmat) ja itse taiteilijoiden käsiä ja sormia.

Koska sotku ja käsillä työskentely on lapsista aina mieluisin vaihtoehto, syntyi kortit kuin itsestään leikin lomassa. 

Ensiksi siis painettiin kädenkuvat korttipohjaan. Lapset tekivät kumpikin kolme korttia, joten kortit ehtivät hyvin kuivua työnteon ohella, eikä taukoja tarvinnut sen puoleen pitää. 

Sormilla painettiin valkovuokoille keltainen keskusta. Samalla nimettiin sormia ja opeteltiin niiden nimiä ulkoa. 

Myös sormin jatkui työn viimeinen vaihe, eli terälehtien maalaus. Isompi osasi laskea viisi terälehteä jokaiselle kukalle.

Ja valmista!

Mulle valkovuokot kuuluu ehdottomasti äitienpäivään. Joka äitienpäivä on kerätty sisarusten voimin iso kimppu valkovuokkoja äitille sekä mummille ja itsekin olen saanut joka vuosi samanmoisen kimpun kukkia.

Kukat voi tietysti maalata mieleisen väriseksi, mutta näin äitienpäivänä lasten omin käsin tehty kimppu valkovuokkoja on varmasti mieleinen ja säilyy pidempään kuin oikeat valkovuokot.

Me jatkamme nämä kortit mukana äitienpäivän viettoon omalle äidilleni. Hyvää äitienpäivää jo etukäteen! 

Mörkö nimeltään lastensuojelu

Mörkö, joka muutti sängyn alle jo heti syksyllä. Se katosi yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta palasi taas omasta pyynnöstäni. Mörkö, nimeltään lastensuojelu. 

Turvattomuuden tunne muuttui koko kropan kauhuksi. Kaksi pientä lasta vastuulla, kolmas tärkeä vielä mahassa. Liikaa vastuuta ihmiselle, joka on täysin hukassa. Pelkoa keskellä tyhjiä muuttolaatikoita. Mitäs nyt?

Hätääntynyt ja itkuinen puhelu perheneuvolaan johti päivystävien sosiaalityöntekijöiden kotikäyntiin. "Ai sä oot eilen muuttanut?" Joo-o, kaikki oli paikoillaan. Tästä sen piti lähtee, uusi elämä. En vaan tiennyt miten.

Viime viikkoina on tunne ollut jokseenkin sama. Ei kauhua, mutta. Taskut nurin käännetty. Ei ässiä hihassa. Mitä sitten kun tulee se piste, kun en jaksa? Pakkohan sitä aina on jaksaa, mutta kaikella on rajansa. Eikä sinne rajalle tarvitse päästä, ei lähellekään. Kenenkään ei kuulu jaksaa liikaa ja liian paljon.

Mun normaalia arkea ei kukaan nää. Edes minä. Etenkään minä. Kerron, että mitä tehdään vapaapäivinä, arkipäivinä. Totean, että hyvin sujuu, vaikka illalla pääsenkin vasta ekaa kertaa istahtamaan kunnolla. Kärpänen katossa kertoisi, että koko ajan joku tarvii, vaatii, huutaa, tappelee, itkee. Kolme täysin eritarpeista lasta, äiti, kaksi kättä. Yksi syli.

Päiviin mahtuu monta tuntia. Hetkittäisiä iloja ja suruja. Katkeamatonta tarpeen vaatimista. Yks itkee ja lopettaa. Toinen aloittaa ja niin edelleen. Kolmen lapsen sirkus on katkeamatonta holhousta päivin ja öin.

Miten mä edes pukisin sanoiksi kaiken tämän? Yksi päivä ei kerro vielä mitään, seuraava voi olla edeltäjäänsä pahempi, tai parempi. Yhden päivän kaaos siirtyy seuraavaan ja alkaa alamäki, mitä on vaikea katkaista.

Sanoin ääneen sen, mikä mua eniten syö. En mä voinut myöntää, ettei tää ollutkaan helppoa. Kenelle mä edes esiinnyn? Lähinnä kai itselle, mutta myös kaikille muille. Tutuille ja tuntemattomille. Toisaalta en ikinä väittänyt luulevani arjen olevan helppoa, mutta ehkä halusin olla sujut sen totuuden kanssa.

Mörkö, nimeltä lasu on mulle se pelottava turva. Haluun pitää sen kaukana, mutta läsnä. Pelottaa, että se tekee jotain, vaikka tiedän ettei tee ja tarkoitus on auttaa. Kutsun luokse, kun pelkään jääväni yksin. 

Miksi pelkään? Koska kaikki muutkin?

Ehkä se on se häpeä, epäonnistumisen tunne, alemmuuden tunne. Jotain on vialla, kun lasu puuttuu peliin. Vaikkakin sen olisi itse kutsunut puuttumaan. Se vialla oleva ei ole vieläkään lapset, koti, ympäristö. Vika on äiti, joka suorittaa liikaa ja väsyy siihen suoritukseen. Kukapa ei.

Oikeammin vika ei löydy äidistä, vaan tilanteesta joka perheen, äidin ja lapset, tähän ahdinkoon ajoi. Tilanne nimeltään avioero ja yksin vauvan odotus. Arki yksin kolmen lapsen kanssa.

Mutta mitä teki mörkö? Toiseen taskuun laittoi ymmärrystä, toiseen suunnitelmia tulevalle. Ässäksi hihaan sujautti apuvoimia. Hartioilta poisti häpeän painoa ja sinne kasaantunutta ahdistusta.

Pari viikkoa on nyt kulunut tuosta käynnistä. Vielä ei ole arkeen tullut mitään muutosta. Omaan pääkoppaan senkin edestä ja siksi sitä taas jaksaakin eritavalla.

Vielä epäonnistumisen ja rohkeuden tunne taistelee keskenään. Kumpaa tuntisin enemmän? Joku kehuu rohkeaksi, mutta ei siltä tunnu. Joskus taas osaan olla ylpeä, etten löytänyt sitä rajaa.

Aikalisä arkeen

Eilen oli ilta, jolloin pilasin vauvani pysyvästi. Enkä vain vauvaani, vaan myös meidän välisen syvän kiintymyssuhteen lopullisesti ja korjaamattomasti. Aiheutin ehkä elinikäiset traumat ja mursin hänen vasta aluillaan kehittyvän minäkuvansa.

Tai niin ainakin jotkut ajattelee. Ne, joilla kasvaa hatussa kasvi ja sen ympärillä vielä loistaa kirkas sädekehä. Joskus saatoin itsekin ajatella melko mustavalkoisesti ja katselin asiaa nenänvartta pitkin, vaikken mitään ääneen kenellekään todennutkaan.

Ja asiahan on siis se, että minä äiti-ihminen  kävin viettämässä iltaa kavereiden kesken ja join jopa alkoholia.

Jos oisin ekan yökyläilyn lailla viettänyt lapsivapaani nukkuen, se olis ollut täysin ok ja hyväksyttävää. Mutta kun mä menin ja kehtasin pitää hauskaa, niin ei.

Asia on vieläkin eräänlainen mielipiteitä jakava aihe, tabu, kielletty hedelmä, vanhemmuuden mittari. Asiasta keskustellessa vedetään esiin tutkimustuloksia, lytätään, pahoitetaan mieli puolin ja toisin ja nostetaan itseä jalustalle.

Mä itse olin ennen neutraali, Eevin vauvavuotena juhlin kahdesti; the hääpäivän ja kerran ihan muuten vaan. Siitä jäi eräänlainen morkkis, koska meidän välinen kiintymyssuhde on aina ollut ihan eri luokkaa. Mietin pitkään, että johtuuko se niistä kahdesta erossa vietetystä yöstä ja soimasin itseäni siitä omasta itsekyydestä.

Ilpon vauvavuosi meni sitten toisin ja kasvatin sen kukan hattuuni ja pyrin pitämään sädekehän mahdollisimman kirkkaana. Ilpo oli ensimmäistä kertaa minusta erossa, kun ikää oli reilu vuosi.
Meidän välinen kiintymyssuhde on luja ollut aina. Jotain tein oikein, ajattelin.

Mutta todellisuudessa se kiintymyssuhde on yhtä luja Eevinkin kohdalla, hän on vain oma itsensä, eikä käyttäydy samalla tavalla kuin Ilpo. Ja näin kauan mulla meni ymmärtää se asia. Hei, nehän on eri persoonia!

Vilhon kohdalla tein itselleni heti selväksi, että kenenkään mielipide, tai edes ne tutkimustulokset ei tule vaikuttamaan omaan toimintaan liian rajoittavasti. Puollan tutkimuksia ja vauvan etua. Puollan myös omaa jaksamistani ja omaa etuani. Se olis mahtavaa, jos pystyisi elämään sitä täydellistä elämää ja sysäämään omat tarpeet pois ja keskittyä vain vauvan tarpeisiin. Se onnistuisikin täydellisesti, jos vanhempia olisi kaksi. Kaksi vanhempaa, joista toinen ei ole lapsen hoitaja, vaan samanvertainen ja samanvertaisen suhteen luonut vanhempi.

Nyt mun lapsilla on vaan mut. Se iskä on isommille iskä, ainakin Eeville, mutta vauvalle vain hoitaja. Ainakin toistaiseksi. Mummia kohtaan on lujempi side kaikilla, mutta ei hänkään ole päivittäisessä elämässä mukana. Joudun siis puntaroimaan ainakin vauvan ja omien tarpeiden välillä.

Ja sen teen niin, että pidän puntarit tasaisena. Vauva- ja lapsiarki imee musta kaiken mehun ja yritän tämän hetkisten kykyjeni mukaan antaa arjelle kaikkeni. Vastavuoroisesti mä välillä ns. nollaan pääkopan. Reboottaan aivot, unohdan hetkeksi sen arjen, jotta jaksan aamulla herätä ja palata arkeen vähän eheämpänä. Eikä se tarkoita, että siihen tarvitaan alkoholia. Oma aika, aikuinen seura, hyvää ruokaa, mielekästä tekemistä, tai vaan löhöilyä ja nukkumista. Mitä milloinkin.

Tää olis kannattanut tehdä jo silloin, kun vanhempia oli kaksi, mutta silloinkin pääsin sentään jollain tavalla "nollaamaan" joka ilta, kun hän saapui kotiin ja sai käpertyä aikuiseen seuraan. En kaivannut itse enempää, kuin yksin käydyn kauppareissun kerran kahteen viikkoon. Nyt yksin ollessa sitä iloa ei toistaiseksi suoda ja arjesta poispääsy pidemmäksi aikaa on vielä tärkeämpää.

Vanhempi, joka yhden itsekkään illan ansiosta jaksaa paremmin arkea, ei ole huono. On sekä lapsen, että vanhemman etu, että vanhemman pää pysyy kasassa. Joillekin se vaatii yön erossa, joillekin riittää se kauppareissu. Ei siitä tarvitsisi käydä sotaa.

Sotaa käyvät oikeastaan vain äidit, sillä isäthän melkeinpä leuhkivat keskenään kuka saa eniten vapaa-aikaa. Ei sekään leuhkiminen ihan tavoittelemisen arvoista ole, vaan vapaa-ajan - miten sen ikinä sen haluaakaan kukin viettää, pitäisi olla täysin normaali asia ja kuulua jakaa tasavertaisesti vanhempien kesken.

Hyvä vanhempi on se, joka huolehtii lapsista itsestään unohtamatta.