keskiviikko 18. elokuuta 2021

Jos kaikella oli sittenkin tarkoituksensa

 Tässä olis sulle heti tämmönen, mä tokaisin katsoessani suoraan ex-mieheni kasvoihin ja ojensin hänelle muovitaskussa varjelemaani tulostetta. Seurasin hetken hänen kasvojaan - yllätyksestä sekunniksi kohonneita kulmakarvoja ja seuraavaksi kiristyneitä suunpieliä, kun hän nosti avioerohakemuksen rappukäytävän seinää vasten allekirjoitettavaksi. Ainoa tunne minkä tunsin, oli helpotus ja ilo siitä, miten pitkällä sitä taas olen. 


Samassa hetkessä se elämäni suurempi rakkaus istui sohvallani. En sitä vielä siinä hetkessä itsekään tiennyt, mutta vain vuorokauden sisällä siitä. Suljin ulko-oveni lapsieni perästä ja kävelin pitkältä tuntuneen matkan ovelta sohvalle vain pysähtyen laskemaan sinisen muovitaskun allekirjoituksineen keittiön tasolle.

Nähdään nyt sitten ja jutellaan asiat halki, niin voidaan jatkaa vaikka kavereina, oli ajatukseni myöntyessäni juhannuksen aikaan sovittamaan kalenterista aikaa hänelle. Se ei toiminut vuosi sitten, niin ei se nytkään. Liian erilaiset elämät - hän lapseton ja minä kolmelle yksinhuoltaja, liian pitkä välimatka ja siitä johtuen toistemme näkeminen vain paristi kuukaudessa sekä tarpeeksi sujuvan kommunikaation puute aiheutti tiemme erkanemisen omasta tahdostani. Silloin siitä puuttui se jokin, mitä etsin. Se jokin, joka saisi ajattelemaan, että ehkä kaikella oli sittenkin tarkoituksensa. 

Istuin sohvalle hänen viereensä kiusallisen välimatkaan päähän. Odottamaani kiusallista hetkeä kesti kuitenkin vain puoli minuuttia, kun hän jo ehdotti sup-lautailua.

Aikaa oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun katselin häntä pumppaamassa toista sup-lautaa vahingoniloinen virne naamallani. Vuosi toisistamme erossa ei näkynyt meissä mitenkään, vaan oltiin heti kuin ne toistemme kopiot keksimässä aina vaan parempia herjoja ja vitsinaiheita. 

Meloimme Festarimusiikin kantaessa järven pintaa pitkin. Artistien välissä oli pitkä tauko, joka pakotti vaihtamaan kiusoittelun asialliseen keskusteluun. Se kiusallinen kuulumisten vaihto venyi tunneiksi. Tai ainakin aurinko ehti siinä välissä laskea ja esiintyjä vaihtui toiseen. Vuodessa oli kuitenkin tapahtunut paljon. Niin paljon, että olimme siinä taas yhdessä kertaamassa toisillemme, miksi vuosi sitten aika oli niin väärä. 

Tällä kertaa annetaan aikaa ja yhdistetään arki. Korona mahdollistaisi etätyöt, joka puolestaan mahdollistaisi yhteiset arkipäivät. Kahden kaupanpäälliseksi tulevan koiran, omien kissojen ja lapsien kanssakäymiseen saman katon alle vaadittaisiin vaan aikaa ja opettelua. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. 

Siitä kuukauden kuluttua jo valmiiksi ahtaan olohuone-keittiöyhdistelmän nurkkaan ahdattiin työpöytä etätöiden tekoon, eteinen täyttyi lasten ulkovaatteiden lisäksi koirien ruuista ja tarvikkeista sekä yksinäiset illat sohvannurkassa vaihtui kokki-, parisuhde-, ja sisutusohjelmien sarjamaratooneiksi. Arki heitti hetkeksi kuperkeikkaa, kunnes asettui hallituksi kaaokseksi nopeammin mitä oli tarkoitus. 

Myös vielä kuukauden päästä se sininen muovitasku muistutti edelleen läsnäolollaan keittiön saarekkeessa, kunnes sen viikkoja myöhemmin allekirjoituksineen muistin toimittaa perille. Ehkä sillä ei ollutkaan enää niin väliä, kun rakastuu sitä entistä enemmän ja syvemmin. Ja toisaalta taas paljonkin. Se ei ollut enää kuitenkaan mörkö, jota odotti kauhulla tapahtuvaksi. Se oli vain yksi rasite entisestä, joka piti vaan jossain vaiheessa muistaa skannata, tai postittaa. 

Ja kohta sekin entinen on historiaa. Koska kaikella oli sittenkin tarkoituksensa.