Kunnes kuolema meidät erotti

Kuolema, jonka uskoin pitkään tulevan surun muodossa. Kyyneliin hukkumisella, tai ehkä itkuun kuihtumisella. Joskus uskoin, ettei voimat tai tahto enää riitä nousta romahduksen jälkeen aina uudestaan, vaan lopulta luovuttaisin ja vaipuisin mieleni maisemiin. 

Joskus ajattelin, että tuomion kuuleminen olisi se hetki. 

Kuoleman ei tarvinnutkaan olla fyysistä. Vaikka fyysinen olemassaolo oli pitkään kuolleista heränneen kaltainen, oli se tyhjä kuori vain suojana sille, mikä piti lopulta tappaa. 

Kuolema tuli hiljaa ja vaiheittain. Epäuskon ja toivon saattelemana siitä ajan saatossa kuoli aina jokin osa kerrallaan pois. Isoin osa jo silloin, kun perustin perhettä yksin viimeinen yhteinen vauvamme mahassani. Toisiksi isoin silloin, kun synnytin vauvamme ilman häntä. Silloin jo osasin hyvästellä rakkauden ja haudata sen siinä tutussa olomuodossa. Ikävä ja kaipuu jäivät kummittelemaan ja muistuttamaan menetetyksestä. Se loppu kuoli kuihtuen vihan ja katkeruuden muuttuessa turtumisen kautta helpotukseen ja ymmärrykseen.  

Nyttemmin tuntuu vieraalta ajatukselta, että elämä olisi siinä. Toisaalta silloin se olikin, eikä kenenkään vakuuttelut ja kauniit sanat sitä muuttaneet. Me kasvoimme yhdessä, me kasvoimme yhteen. On ollut luonnollista ajatella, että ilman sitä toista ei olisi minua. Kuolema itsessään ei ollut koskaan konkreettinen toive, vaan pelko siitä, ettei pärjää, tai jaksa yksin. 

Viimeinen naula arkkuun oli uudelleen tutustuminen. Hän oli oma itsensä, kuten minäkin. Vastakohtani, osa minuuttani. Paras kaverini, joka kuitenkaan ei enää sitä täysin enää ollutkaan. Aina jollain tapaa tulee aina olemaan, mutta ei tässä hetkessä. Olimme jatkaneet matkaa, eikä oltu enää me. Meistä tuli erilliset ja me olimme jo kaukana toisistamme.

Kaikkea ei tarvinnut tappaa eikä se jäljelle jäänyt ollut enää tuhottavissakaan. Se on entisen haamu, mustavalkoinen muisto. Ei ihan onnellinen, muttei myöskään surullinen. Ei mikään vahva tunne, kuten ei myöskään sellainen, mitä enää kaipaisi. Hän on enää vain ihminen. Ei tärkeä, muttei mitätön. Se tuttu ja samalla tuntematon. Ollaan jo kaukana kaikesta. Myös yhteisestä vanhemmuudesta. Toistemme ulottumattomissa. 

Lopulta minusta tuli kuoleman herra ja vaadin tunteiden kuolettumisen sinetöitäväksi myös käräjäoikeuden tuomiolla. 

Kolmen vuoden periaatteellisen odotuksen jälkeen päätös tuli nopeasti. En enää pelännyt päätöstä, kuolemaa, tai muutenkaan tuntenut mitään sen saapuessa.  Sähköisesti ilmoitetun päätöksen sain lukea heti aamukahvin kylkiäisenä ja jatkaa siitä uuden arjen pyörteisiin ilman vuosien varjoa vasemmassa nimettömässä.

Olen tuomittu avioeroon, epäonnistumiseen. Tai sitten vain yhden elämänvaiheen päättymiseen.  

Tuomittu ja osasyyllinen. 

Jotkin samat avioliiton ongelmatilanteet näkyvät uusperheemme arjessakin. Ei se vaihtamalla parane, vaan hyväksymällä ja tunnistamalla ongelmat. Toisaalta samat elämänarvot, parempi yhteenkuuluvuus sekä yhteinen tahto lisäävät onnistumisprosentteja onnessa ja arjessa. 

Sinä perjantaina kotiin palatessani mua odotti taas se joka perjantainen kukkakimppu. Ehkä vähän runsaampi mitä yleensä. Neilikat kukkivat kauniimmin ja pidempään, kuin pari vuotta taaksepäin perjantaisin saamani ruusut. Tai ehkä ajattelen vain niin, sillä ne ovat lempikukkiani ja hänkin tietää sen nyt. 

Jos kaikella oli sittenkin tarkoituksensa

 Tässä olis sulle heti tämmönen, mä tokaisin katsoessani suoraan ex-mieheni kasvoihin ja ojensin hänelle muovitaskussa varjelemaani tulostetta. Seurasin hetken hänen kasvojaan - yllätyksestä sekunniksi kohonneita kulmakarvoja ja seuraavaksi kiristyneitä suunpieliä, kun hän nosti avioerohakemuksen rappukäytävän seinää vasten allekirjoitettavaksi. Ainoa tunne minkä tunsin, oli helpotus ja ilo siitä, miten pitkällä sitä taas olen. 

Samassa hetkessä se elämäni suurempi rakkaus istui sohvallani. En sitä vielä siinä hetkessä itsekään tiennyt, mutta vain vuorokauden sisällä siitä. Suljin ulko-oveni lapsieni perästä ja kävelin pitkältä tuntuneen matkan ovelta sohvalle vain pysähtyen laskemaan sinisen muovitaskun allekirjoituksineen keittiön tasolle.

Nähdään nyt sitten ja jutellaan asiat halki, niin voidaan jatkaa vaikka kavereina, oli ajatukseni myöntyessäni juhannuksen aikaan sovittamaan kalenterista aikaa hänelle. Se ei toiminut vuosi sitten, niin ei se nytkään. Liian erilaiset elämät - hän lapseton ja minä kolmelle yksinhuoltaja, liian pitkä välimatka ja siitä johtuen toistemme näkeminen vain paristi kuukaudessa sekä tarpeeksi sujuvan kommunikaation puute aiheutti tiemme erkanemisen omasta tahdostani. Silloin siitä puuttui se jokin, mitä etsin. Se jokin, joka saisi ajattelemaan, että ehkä kaikella oli sittenkin tarkoituksensa. 

Istuin sohvalle hänen viereensä kiusallisen välimatkaan päähän. Odottamaani kiusallista hetkeä kesti kuitenkin vain puoli minuuttia, kun hän jo ehdotti sup-lautailua.

Aikaa oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun katselin häntä pumppaamassa toista sup-lautaa vahingoniloinen virne naamallani. Vuosi toisistamme erossa ei näkynyt meissä mitenkään, vaan oltiin heti kuin ne toistemme kopiot keksimässä aina vaan parempia herjoja ja vitsinaiheita. 

Meloimme Festarimusiikin kantaessa järven pintaa pitkin. Artistien välissä oli pitkä tauko, joka pakotti vaihtamaan kiusoittelun asialliseen keskusteluun. Se kiusallinen kuulumisten vaihto venyi tunneiksi. Tai ainakin aurinko ehti siinä välissä laskea ja esiintyjä vaihtui toiseen. Vuodessa oli kuitenkin tapahtunut paljon. Niin paljon, että olimme siinä taas yhdessä kertaamassa toisillemme, miksi vuosi sitten aika oli niin väärä. 

Tällä kertaa annetaan aikaa ja yhdistetään arki. Korona mahdollistaisi etätyöt, joka puolestaan mahdollistaisi yhteiset arkipäivät. Kahden kaupanpäälliseksi tulevan koiran, omien kissojen ja lapsien kanssakäymiseen saman katon alle vaadittaisiin vaan aikaa ja opettelua. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. 

Siitä kuukauden kuluttua jo valmiiksi ahtaan olohuone-keittiöyhdistelmän nurkkaan ahdattiin työpöytä etätöiden tekoon, eteinen täyttyi lasten ulkovaatteiden lisäksi koirien ruuista ja tarvikkeista sekä yksinäiset illat sohvannurkassa vaihtui kokki-, parisuhde-, ja sisutusohjelmien sarjamaratooneiksi. Arki heitti hetkeksi kuperkeikkaa, kunnes asettui hallituksi kaaokseksi nopeammin mitä oli tarkoitus. 

Myös vielä kuukauden päästä se sininen muovitasku muistutti edelleen läsnäolollaan keittiön saarekkeessa, kunnes sen viikkoja myöhemmin allekirjoituksineen muistin toimittaa perille. Ehkä sillä ei ollutkaan enää niin väliä, kun rakastuu sitä entistä enemmän ja syvemmin. Ja toisaalta taas paljonkin. Se ei ollut enää kuitenkaan mörkö, jota odotti kauhulla tapahtuvaksi. Se oli vain yksi rasite entisestä, joka piti vaan jossain vaiheessa muistaa skannata, tai postittaa. 

Ja kohta sekin entinen on historiaa. Koska kaikella oli sittenkin tarkoituksensa. 

Ensimmäinen äitienpäivä eron jälkeen, kun aamukahvit keittäisi joku muu

Tänä vuonna äitienpäiväni alkoi jo edellisiltana valmistellessani keittiön tasoille valmiiksi kahvinpurut, tarjottimen ja päiväkodista perjantaina mukaan saamani lahjapussit. On ensimmäinen äitienpäivä eron jälkeen, kun aamukahvit keittäisi joku muu kuin minä itse. Jo hyvissä ajoin lapseni kyselivät minulta mitä haluaisin aamupalaksi, sillä he lupasivat sen minulle äitienpäivänä myös tarjoilla. 

Mietin uudestaan silloin vasta muutamia kuukausia sitten huvittuneesti heittämääni pohdintaa, olenko tyhmä vai tyhmä tehdessäni isänpäivänä aamupalaa lastemme kanssa miehelle, joka jätti perheensä ja minut raskaana siihen tilanteeseen. Vähintäänkin tuplasti tyhmä, on tänään muiston mukana saapunut vastaus, joka ei kuitenkaan juurikaan kirvellä missään, vaan lähinnä huvittaa entistä enemmän. Idiootti suorastaan.

Aamupalatarjotin saapui sänkyyn kuusi vuotiaan itsensä kantamana ja valmistamana. Se sisälsi laimeaksi keitettyä kahvia, eiliseltä illalta keittiön tasolle unohtamani pepsi maxin jämät ja kaksi ruisleipää. Voisiko olla parempaa? Loppujen lopuksi meillä kaikilla oli aamupala piknik sängyssäni.

Päiväkodissa tehdyt askartelut olivat tietysti myös upeita. Näin äitinä oli vaikea päättää oliko ne itse askartelut, vai se into ja malttamattomuus lapsien silmissä se paras lahja. Vastaus tähänkin pohdintaan saapui kuin itsestään. Kaikkien paras äitienpäivälahja on oma lapsi, totesi tuleva eskarilainen ojentaessaan vaatimattomasti kultakehyksisen kuvan itsestään. Keskimmäisen tekemä kylvöalusta päätyi suurimmaksi osaksi parempiin suihin, mutta lattialta pelastetut siemenet kylvin melko pessimistisenä odottamaan samaa kohtaloa, mitä suurin osa huonekasveistani kokevat.

Tänäkin äitienpäivänä voisin takertua siihen, miten moni asia voisi olla ja on joskus ollut paremmin. Sekin olisi ihan okei, jos siltä tuntuisi. On täysin okei tuntea pettymystä siitä, kun joutuu keittämään itse omat aamukahvit, tai ei saanut hyvää äitienpäivätoivotusta puolisolta. Sekin on okei, jos tuntee pelkkää kateutta ja katkeruutta somen näyttäytyessä julkisena kiiltokuva-albumina.

Tänäkin vuonna toivon äitienpäivän eroavan jotenkin arjesta. Siihen ei tarvita toista vanhempaa, tai edes lahjoja. Ei nyt eikä ennenkään tarvinnut. Siihen riitti tänä vuonna se, että aamulla joku muisti päivän erityisyyden ja sain viettää sen tavallisesti, ilman tapaamissopimusten määrittämää aikaa.

Tänä vuonna äitiyden muottiin kasvaminen on eronnut muista vuosista erityisesti. Muotti on enää kuin paperimuffinsivuoka, johon leipominen joko onnistuu pelkällä tuurilla, tai leviää pellille. Maku on kuitenkin sama. Enää en vertaa itseäni muihin, eikä vanhemmuuteni mittari ole täysimetetty vauva, tai säännölliset arkiruokailut. Tähän tulokseen päätymiseen on liittynyt vahvasti havainnointini siitä, että yrityksistä huolimatta en yksin pysty siihen mitä oletetaan ja oma jaksaminen arjessa on jopa kaikista tärkeintä.

Kun ei enää soimaa itseä, tai tunne tarvetta ylittää omia voimavarojaan, tulee muiden suusta joko epäsuorasti rivien välistä, tai suoraan kaunistellusti huolen taakse esiteltynä muistutus siitä, että paremminkin voisi olla. Voisi, mutta sen asian sanomisen voisi silloin myös osata kohdistaa oikeaan henkilöön. Itse jatkan silti edelleen hiljaa nyökyttelyä kuunnellessani moitteita, mutta tiedän hiljaisen nyökyttelyni ansiosta myös niiden sanojen soljuvan toisesta korvasta suoraan ulos.

Se helpottuu sitten, kun lapset kasvaa ja osaavat itse huomioida äitienpäivänä, oli lohtulause jota sain kuulla edelliset kaksi äitienpäivää. Vaikkei tuo lause siinä hetkessä lohduttanut yhtään, on ärsyttävän kiva huomata senkin pitävän paikkansa. Se jokin kipeä osa äitienpäivästä ei parane, mutta helpottuu. 

On ensimmäinen äitienpäivä eron jälkeen, kun osaan olla iloinen ja onnellinen tästäkin päivästä. 

Lapsella on kolme eri päivähoitopaikkaa, muttei yhtään varahakijaa

Vilho on kyllä yleensä tosi reipas. Nyt hän alkuun on vähän varautunut, mutta lämpiää kyllä nopeasti uusille ihmisille. 

Halasin uuden päiväkodin eteisessä itkuun purskahtanutta nuorimmaistani ja kerroin samalla uudelle päiväkodinhoitajalle, miksi lapseni itkee.

Kolme eri päivähoitopaikkaa, jokaisessa eri ihmiset ja vaihtuvuus hoitopaikkojen ja ihmisten välillä on tiheää. Sain vastaukseksi ymmärtävää nyökytystä joka vaihtui lauseideni loppuessa sääliväksi päänpudisteluksi. Joo, ei ole hyvä juttu, oli vastaus, johon itse nyökyttelin osoittaakseni ymmärtäväni asian.

Ymmärrän oikein hyvin. Vaan tietäisipä muutkin sen, että tämä on meidän perheelle lähes kaikista onnistunein ja parhain ratkaisu, jonka onnistumista kohtaan nieleskelen vieläkin onnen kyyneleitä. 

Kahdella vanhemmalla lapsellakin on useampi hoitopaikka. Sen ensimmäisen lisäksi toinen, johon menevät nuorimmaisen kanssa hoitoon silloin, kun olen töissä iltavuorossa. Iltavuoroon, joka päättyy samalla kellonlyömällä, kuin tavallisten päiväkotien myöhäisin aukioloaika.

Vain kymmenen minuutin vuoksi. Joustoa ei annettu sitä kymmentä minuuttia päiväkodin puolelta, jotta olisin ehtinyt hakea lapseni heti työpäivän päätteeksi. Puhumattakaan siitä, että nuorimmaisen siirto samaan päivähoitopaikkaan sisarustensa kanssa olisi mahdollistunut yhtään aikaisemmin, kuin tulevana syksynä. 

Apua ei myöskään saanut lapsiperheiden sosiaalipalvelusta, sillä joulukuussa kotiavun työntekijän jättämä hyvästi oli lopullinen astuessani työelämään.

Apua olisi kyllä voinut tulla ripotellen sieltä täältä. Ystäviltä, tuttavilta, palkatulta lastenhoitajalta, tai ehkä jopa sukulaiselta. Kuitenkin esitietolomakkeeseen jäänyt ammottavan tyhjä paikka kohtaan, johon olisi pitänyt nimetä vähintään yksi varahakija lapsille, oli hyvä muistutus itselleni siitä, etten saa tuudittautua ulkopuoliseen apuun. Kai sieltä joku tulisi auttamaan tilanteen sattuessa, ehkä joku mun sisaruksista, naurahdin väheksyvästi peittääkseni jo haudatun häpeän tunteen Vilhon perhepäivähoitajan odottaessa keksivän edes sen yhden yhteystiedon varahakijat-tekstin alle. 

Keneenkään apuun en voi enää luottaa. Kai sieltä joku tulee pitänee paikkansa. Joku aina tulee, mutta vasta sitten, kun tilanne on kärjistynyt liikaa. Siihen saakka on keksittävä keinot ja pärjättävä. Olenkin jo oppinut unohtamaan muiden mietteet siitä mikä olisi meille paras ratkaisu. Myös sen, miten muut luulevat olevan itselleni liikaa ja liian rankkaa. Uskoisivatpa kaikki sen, että nyt vasta helpottaa. 

Auttakaa mua on jo kauan sitten vaihtunut antakaa mun pärjätä -lauseeseen. Oma lapsia kohtaan ei tule oltua yhtä ankara, mutta loppujen lopuksi usein heitä odottaa sama kohtalo. Itkut saa aina itkeä, mutta sitten on taas pärjättävä. 

Kohtalo on turhan karu sana, sillä todellisuudessa lapset ovat innoissaan uudesta hoitopaikasta - jopa se kolmaskin, jonka kyyneleet kuivuivat yhtä nopeasti, kuin autolaatikon autot pääsivät ensimmäiselle koeajolle. 

Yksinhuoltajan ruuhkavuodet

Arkiaamu

Kello on kuusi aamulla. Herään, keitän kahvit. Hiivin kylpyhuoneeseen ja meikkaan. Puolelta herätän lapseni. Kerään vaatekaapista - tai sängynreunalta viikkaamattomasta kasasta puhtaita vaatteita - pojilleni asukokonaisuudet. Tyttäreni päättää itse omansa. Hörpin kahvia ja puen nuorimmaistani hoputtaen samalla tahtia keskimmäiselle vitkuttelijalle. Puen itse ja jatkan jo kylmäksi viilenneen kahvin hörppimistä. Seitsemältä levitän kolme ulkovaatekasaa eteiseen ja sammutan televisiosta lastenohjelmat. Muistan eväät jääkaapista, hoputan keskimmäistäni ja puen nuorimmaiseni. Lapset painelevat jo hissin nappuloita, kun vedän omia kenkiä jalkaan.

Luulin etten ole aamuihminen ollenkaan. En tiedä mihin kastiin edes kuuluisin, sillä en ole myöskään iltaihminen. Kuudelta herääminen ei tee tiukkaa. Menen illalla aikasin nukkumaan, jolloin yöunille jää melko ihanteellinen määrä. Lapsetkaan eivät enää herätä öisin kertaakaan. Miten sitä on yöheräämisten kanssa ikinä jaksanutkaan? Olo on usein aamuisin todella levännyt. 

Arkiaamuista on tullut sujuvia. Joskus sattuu huonompia aamuja, mutta usein saan sanoa hississä ääneen, että hyvä me. Hyvä minä. Aamupalan poistuminen aamurutiinista lienee osasyy, mutta kellontarkka aikataulu on ollut myös meille kaikille hyväksi. 

Puhallan kämmeniin lämmintä ilmaa. Sitten syksyllä kun nuorin on samassa päiväkodissa isompien kanssa, mä pyöräilen töihin - ajattelen, kun turvaistuimen klipsut ei pysy oikeassa asennossa tunnottomaksi jäätyneissä sormissa. Ajan parin sadan metrin päähän ensimmäiseen päiväkotiin, johon hoputan kaksi vanhempaa lastani. Halaus portilla, josta esikoinen jo lähtee oman viskarinsa ovelle odottamaan sisäänpääsyä. Seuraavalle ovelle, jonka taakse keskimmäinen jää hyvästien jälkeen. Varmistan esikoiseni pääsyn sisälle saakka ja palaan autoon. Ajelen vielä suurinpiirtein toiselle puolelle kaupunkia. Nuorimmaiseni jää perhepäivähoitajalle ja jatkan matkaani taas toiseen suuntaan.

Aamulla varaan kolme varttia työmatkaan, vaikka työpaikkani on kotiovelta alle viiden kilometrin päässä. Päiväkotimatkat tuottaa lisävaivaa. Vielä se helpottuu. Olen kiitollinen, että lasten päivähoito järjestyi. 

Matkalla on hyvä hetki nollata ajatukset. Joskus on tullut purskahdettua itkuun siirtyessäni äitihahmosta ihmisen rooliin. Joskus tulee laulettua radion tahtiin, tai mietittyä valmiiksi viikon kauppalistaa. 

Työ- ja päiväkotipäivä

Kello kahdeksan saavun töihin. Puolen tunnin lounastauolla saatan käydä viereisessä ruokakaupassa ostamassa tulevien päivien ruoat ja täydennykset jääkaappiin. Saatan myös soittaa puheluita ja lähetellä sähköposteja, joita en illalla enää kerkeä, tai pysty hoitamaan. Kello neljä sammutan työkoneen ja käännän puhelut.

Olen ollut nyt jo reilut kaksi kuukautta nykyisessä työpaikassani käyden samalla koulutusohjelmaa. Opiskelen, käyn töissä sekä pyöritän lapsiperhearkea. Miten sä jaksat, kysyisi ehkä taas joku ulkopuolinen. Mä vastaisin siihen, että miten mä muka ennen jaksoin. Nyt kaikki on paremmin. 

Ilta

Teen saman kierroksen kuin aamulla, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ensin haen nuorimmaisen, sitten isommat lapset. Varttia vaille viisi olemme kotona. Valmistan nopean ja helpon arkiruuan, tai lämmitän eilistä. Istumme seuraavan tunnin sohvalla sylitellen ja höpsötellen pikkukakkosen pauhatessa taustalla. 

Jaksan olla sataprosenttisesti läsnä. En ihan aina. Niinäkin päivinä istun sohvalla ja annan itsestäni sen minkä pystyn. 

Nukkumaanmeno on vaikeaa. Milloin helpottaa? Otan tunnin itselleni sohvannurkassa, ravaan huoneessa nukuttamassa, tai kuuntelen lasten riehumista. Viimeistään kymmeneltä jo nukun itsekin.

On pysäyttävää ajatella, että ennen olin äiti 24/7 ja nyt vietän lasteni kanssa aikaa vain noin kolme tuntia vuorokaudesta. Pitäisikö tuntea huonoa omatuntoa? Vapaista viikonlopuistakin aina joka toinen on lapsieni kanssa pois, mutta lisää itselle.

Isäviikonloppuja odotan nykyään innolla. Ennen en tiennytkään miten ihanaa on olla tekemättä yhtään mitään, nukkua kellon ympäri, tai tehdä just sitä mitä itseä sattuu huvittamaan. Muina viikonloppuina muistan, miten rankkaa yksin lasten kanssa onkaan olla koko päivän yksin. 

Oma jaksamiseni arjessa on kolminkertaistunut.

Ikinä ei asiat ole todella hyvin. Yhden ongelman ratkeaminen avaa oven seuraavaan taistoon. Enää en kai odotakaan mitään täydellistä helpotusta, kunhan suunta on oikea.

Sammunut kaksoisliekki

Kai se riittää mulle vaan, jos se riittää sulle, hän kertoi noin kolmelta aamuyöllä parvekkeellani nojatessaan päätänsä omaa huppariansa vasten, jonka oli minulle kylmänä lokakuisena syysyönä antanut lämmikkeeksi. 

Nojasin päätäni takaisin ja mietin siinä hetkessä, miten paras anteeksipyyntö ei ollutkaan sana anteeksi, vaan ne lauseet, joilla hän ilmaisi minua kaivanneensa.

Riittääkö pelkkä ystävyys - hänen minulle esittämänsä kysymys johon ensimmäisenä vuorostani vastasin totuudenmukaisesti, ettei mun vastauksella ole mitään väliä. Kyllä se riittää. Sekin oli totuudenmukaisesti vastattu siihen tilanteeseen.

Jos olisin tiennyt, että se päätään nojaava ihminen oli taas vain susi lampaan asussa, olisin vastannut kieltävästi. 

Ei, ei se riitä. Ei se riitä, jos se ystävyys heti muuttui kiinnostuksen lopahdettua. Ystävyys, jonka piti olla yhteistä vanhemmuutta, oli enää palvelusten pyytämistä ja huomion hakua, etääntymistä ja muodollisuutta. 

Ei se riitä, koska näen tyttäreni pettymyksen, kun vasta aloitettu jalkapalloharrastus kaatui heti ensimmäiseen isäviikonloppuun. Ei se riitä, koska istun taas yksin sängyn reunalla nukuttamassa riehuvia lapsiamme, vaikkei hän vielä pari kuukautta sitten suostunut jättämään mua yksin siihen samaan tilanteeseen. Eikä se riitä, koska mä kerroin empiväni antaa hänelle mahdollisuutta olla mukana meidän elämässä, sillä pelkäsin hänen lähtevän heti, kun saisi haluamansa.

Ja hän sai. Hetken piristystä arkeensa ja nuorimman pojan mukaan eroperheeseensä. Ja hän lähti. 

Hän toivottaa onnea työhaastatteluun, muttei enää ole tukenani. Hän toivottaa hyvää joulua, muttei myönnä tehneensä mitään väärää. Hän toivottaa hyvää uutta vuotta, muttei ole osa sitä. 

En halunnut ydinperhettä, enkä parisuhdetta. En sitä ulkomaanmatkaa, jota hän minulle ehdotti, tai lähes viikoittaisia yökyläilyjä. Enkä sitä meidän värien sekoitusta. 

Mitä sä sit halusit, hän kysyi silloin nuorin lapsemme sylissään, jota oli viemässä ensimmäistä kertaa viikonlopuksi pois. Jotain parempaa meidän lapsille, mä kerroin ja ajattelin sitä hetkeä syksystä, kun me kaikki oltiin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellisia. 

Vielä viikkoja sitten kännykkäni viestiääni kilahteli päivittäin. Se erilainen viestiääni, jonka hänen yhteystietonsa alle olin vaihtanut, jotta osaisin ennakoida jo äänen perusteella viestin lähettäjän. 

Vielä kuukausia sitten ilahduin äänestä, joka poisti jokaisella kilahduksellaan tyhjyyden tunnetta menetettyä syvää ystävyyttä kohtaan. 

Se muuttui. Pelkän äänen aiheuttama ilo muuttui ärsyyntymiseksi. Tyhjiä lupauksia, tyhjää sisältöä. 

Ei me ikinä olla oltukaan parhaita kavereita. 

Takaisinkaan ei ole paluuta, muistutan yhä uudelleen itselleni. Ei, ja siksi en myöskään palaa olemaan yhtään vähempi. Lähetän viestin ja vastaan viestiin, jos se liittyy jotenkin lapsiin. Vanhempiahan me vain ollaan. Lyhyen ja koruttoman viestin jälkeen kuulen yhden, tai kaksi toiveikasta kilahdusta, vastaanotan hauskaksi tarkoitetun meemin, tai videopätkän. 

Eikä hän ymmärrä, miksi me ei naureta enää yhdessä.

Hyräilen taas melodiaa biisistä, jonka kadonneita sanoja en vieläkään muista. Jos joskus muistan, en ole varma kenelle asiasta kertoisin vaikka tiedän, että hyräilemme vieläkin samaa melodiaa. 

Pinnalla

Kiitän vuolaasti yhden puhelun ja muutamien sähköpostien verran tutuksi tullutta naisääntä puhelimessa. Työtänihän mä vaan teen, hän naurahtaa ystävällisen huvittuneesti takaisin kiittelyyni, johon päädyn totemaan vaan mutta kuitenkin.

Mutta kuitenkin, koska ei hän kertomallakaan ymmärtäisi, miten kiitollinen olen hänelle tuntemattomalle siitä pienestä vaivasta, joka hänen työnkuvaansa muutenkin kuului. Miten ison huolen ja stressin se poisti, jonka vuoksi mihinkään ylimääräiseen arjen ulkopuoliseen tekemiseen ei ole riittänyt mielenkiintoa, tai voimia. 

Kello soi puoli kuusi. Joka arkiaamu. Arki, joka on vienyt minut täysin mukanaan alkaa siitä hälytyksestä, jonka kuitenkin vielä kahdesti sammutan herätäkseni vasta puoli tuntia myöhemmin muka vähän virkeämpänä aamutoimiini. Nykyään paljon sujuvampi ja nopeatempoisempi aamu päätyy vain harvoin kenenkään kiukkuun.

Automaattisesti pyörivä arki seisahtuu vain hetkeksi, noin kymmeneksi minuutiksi. Sitä ennen vien kaksi vanhinta lastani tuttuun päiväkotiin ja nuorimmaiseni toiselle puolelle kaupunkia perhepäivähoitoon. Peruuttaessani perhepäivähoitajan pihalta olen yksin autossani. En ole enää äiti huolehtimassa lapsiensa tarpeista, enkä ihan vielä työntekijä huolehtimassa toimenkuvastaan.

Noin kymmenen minuutin ajan seuraan tuulilasin läpi tien pintaa, jossa kevyt lumipeite aaltoilee edessä ajaneen auton jäljiltä. Jokin minussa saa itseni ajattelemaan siihen sukeltamista. Uppoaisinko pinnan alle, vai peittyisinkö vain pöllyävän lumen alle näkymättömäksi?

Oon pyytänyt apua. Myöntänyt taas, että ne omat keinot jo loppui. Kun mulla ei oo täällä ketään, kerron yrittäessäni pitää ääntäni selkeänä ja toivoen värinän menevän puhelinyhteyden piikkiin. Puhelut, jotka päättyy aina vastapuolen ymmärrykseen, mutta kyvyttömyyteen antaa apua, tuntuvat yhä toistansa nöyryyttävimmältä. Miksi sitä apua pitikään osata pyytää?

Kotiäitiydestä työelämään siirtyminen oli sitä, mitä meidän perhe - minä yksin ja lapset, tarvitsimmekin. Just näin tämän pitikin mennä, ajattelen monesti herätessäni sammuttamaan arkiaamun ensimmäistä herätystä. Just näin, että saan toimia ja pärjätä yksin. Yksin pärjään kuitenkin vain, jos en joudu tilanteeseen, jossa tarvitsen muiden apua. 

Päivähoidon yhdistäminen työaikoihin on mahdotonta. Tai ainakin oli sen pari kuukautta, kun joutui nöyryyttävästi perustelemaan, miksi kenellekään lapsista ei ollut nimetä edes yhtä ainutta varahakijaa, tai miksi en voi luottaa silloin tällöin eri paikoista haalittuun apuun. Lupaukset olla apunani eivät ole pysyviä ja loppujen lopuksi jään aina yksin selviämään tilanteesta, josta mun ei kuulemma tarvitsisi edes selvitä yksin. 

Monien yritysten jälkeen lopetan avun pyytämisen. Etsin ratkaisua taas yksin pärjäämiseen, sillä huomaan sen olevan ainoa ratkaisu. Pyydän apua viimeisen kerran sen järjestymiseen ja vihdoin sitä saan. Se on kuin onkin ainoa ratkaisu, joka mulle on tarjolla. 

seuraan tuulilasin läpi tien pintaa, jossa kevyt lumipeite aaltoilee. Ne hukuttavat, pöllyävät aallot ovat kauneinta, mitä harmaassa ja pimeässä talviaamussa saattaa huomata. Huomaan lipuvani sen tumman, välillä myrskyävänkin pinnan päällä, koska olen matkalla luomaan oman näköistä tulevaisuutta.

Uudenvuodenkäsky

Tänä alkuvuonna en koe tarvetta muistella vuotta 2020. Se ei ollut erityisen huono, eikä myöskään erityisen hyvä. Siinä oli paljon huonoa, mutta muutama hyvä.

Vuoden muistuvimmat kohokohdat olivat pääasiassa positiivia ja elämää edistäviä. Surut olivat samoja, mitä edellisinäkin vuosina. 

Mennyt vuosi piti sisällään kuitenkin suurimman kasvun ihmisenä. Niin suuren, etten puoli vuotta sitten siihen kasvuun itsekään uskonut.

Olen yrittänyt rakastua, päättänyt parisuhteen, siirtänyt itseni muiden edelle, pitänyt kiinni omasta itsestäni, lakannut rakastamasta, antanut anteeksi ja muistanut viimeisillä päivillä vielä olla miellyttämättä vain muita.

Kaikki se yhdessä vuodessa. Sen lisäksi opin ottamaan kehut vastaan ja kehumaan myös itseäni. Oon susta ylpeä, mulle hetki sitten sanottiin ja olen sitä myös. Ylpeä siitä, kuka tänään olen. 

Siispä tähän vuoteen 2021 en tee enää omaan kasvuuni liittyviä lupauksia, sillä viime vuoden lupaukset olivat jo tarpeeksi suuria. 

Ole itsekäs - ja sitä mä nyt olen. Vihdoin viimein suuren epäitsekkyyden jälkeen mä tajusin olla sittenkin vaan itsekäs. Se vitun hirveä akka taas.

Älä kadota itseäsi - mikä tarkoitti myös suurta menetystä ihmissuhderintamalla, mutta oli välttämätön teko ennen lopullista katoamistani. Oman itseni löytäminen on sen jälkeen vain vahvistunut.

Anna olla - ja anna anteeksi. Ja päädyin sillä oravanpyörään. Muistuttamaan itseäni, ettei mun tunteilla aina ole kaikille väliä, eikä uusia anteeksipyyntöjä kannata ottaa edes todesta. Anna olla, on ehkä vaikein toteuttaa, vaikka siinä lopulta aina onnistun. Unohda koko juttu, mä muistin lopulta taas viime hetkellä.

Sano ei - olisinpa sanonut kovemmin. Sen sanominen ja sanan heti läpi katsominen avasi taas portin hyväksikäyttöön ja oman hyvinvoinnin heikkenemiseen.

Älä tukahduta - enkä niin, mutta opettelin myös uusia tapoja päästä tunteista eteenpäin. Itku, huuto ja romahdus eivät enää ole se juttu, joka auttaa tunteissa eteenpäin.

Tänä vuonna lupauksia miettiessäni ymmärsin olla asettamatta vaatimuksia - vaikka onkin ilo huomata edellisvuosien sellaisten toteutuneen, vaan päätin keskittyä itseni palkitsemiseen. Tänä vuonna toteutan haaveitani, niitä pieniä ja pinnallisia ja suuria merkityksellisiä.

Vuoden 2021 uudenvuodenlupaus - ei, vaan käsky, on toteuta se, koska sä voit.