Vauva tulossa alle vuoden seurustelun jälkeen

Mies, joka toi kukkia aina perjantaisin ja hyväksyy kolme lasta perheeseensä ei voi olla kuin rakastettava. Toisaalta sitten, kun paljastuu äkkiä se puoli, jossa hän raahaa suuttuessaan tyynyänsä sohvalle, parittaa sukkansa pyykkikoriin eikä aina osaa puhua silloin, kun itse siihen olisin valmis, tietää todella rakastavansa sanan jokaisella merkityksellä. Rakkaus on päätös, jonka yrittämisestä luovuin ensimmäisellä yrittämällä. Toisaalta viisaus, jossa itseään pitää osata rakastaa ennen muita, pitänee tässä kohtaa paikkansa. Kun aikaa oli oikea, sain kokea etsimäni rakkauden ensisilmäyksellä.

Sanoin jopa ne sanat ensimmäisenä meistä vain lyhyen seurusteluajan jälkeen, vaikka kävikin selväksi, että toinen oli tuntenut niin jo vuoden minua pidempään, mutta pitänyt tiedon itsellään. Sen sanominen aiemmin ei ehkä olisi muuttanut mitään, vaikka epävarma minäni olisi ehkä niitä sanoja jo aiemmin kaivannut jäädäkseen. Hän jopa epäili sanojani, sillä joskus olin todenmukaisesti kertonut rakkauden tunteen voivan puhjeta vasta vuoden, tai parin tuntemisen jälkeen. Epäily oli turhaa, sillä olimmehan tunteneet siinä kohtaa jo kaksi vuotta. Tiesin jo aiemmin ihastuksen olevan muuttumassa rakastumiseksi, mutta en antanut sille lopulta aikaa.

Joskus, tai aika useinkin minuun iskee paniikki, että olemme seurustelleet yhtäjaksoisesti vasta reilun vuoden ja vain puolitoista vuotta siinä kohtaa, kun vauva syntyy. Kumpikaan meistä ei laske edellisiä seurustelukuukausia mukaan, sillä suhde oli etäsuhde eikä lähennetty kunnollisen parisuhteen tasolle koskaan. Mistä sen tietää muka näin pian, että kyseessä on loppuelämän kumppani? Ei mistään. Ei edes silloinkaan, kun takana on vuosia enemmän kuin yhden käden sormissa. Kokemus elämän arvaamattomuudesta pelottaa, mutta tuo myös lohtua. Moneen asiaan voin itse vaikuttaa, mutta joskus tulevaisuus tapahtuu suunnittelematta ja yllättäen, eikä jossittelut enää auta. Kuten ei asioiden tekemättä jättäminenkään vain siksi, että aikaa on kulunut jonkun yleiskäsityksen mukaan liian vähän, tai liikaa.

Valehtelisin, jos väittäisin raskausajan olleen onnellista ja lähentäneen meitä entisestään. Todellisuus oli päinvastainen, sillä alkuraskaudessa viikkojen vetäytyminen, torjuminen ja epätoivon tunne tekivät tuhojaan. Toisaalta jos suhde olisi alkujaankin ollut huono, ei tyyny olisi koettelemuksen jälkeen koskaan palautunut takaisin viereeni. Nyt, kun raskausaikaa on puolet jäljellä ja korjaustöitä tehty puolet tuhoajasta, olemme lähtöpistettä muutamien askeleiden verran edempänä.

Se mikä ei tapa, vahvistaa on ärsyttävä hokema, mikä pitää paikkansa hyvin harvassa tilanteessa. Parisuhteessa se pätee tiettyyn rajaan asti. Raja menee ehkä siinä, ettei suhteen kuulu olla pelkkää selviytymistä ja asioiden selvittelyä. Mutta jokaisesta suhteesta löytyy ne kuopat, joista yhdessä ylös kiipeämällä matka jatkuu yhdessä vahvemmin, tai eriteillä. Jälkimmäinen voi myös vahvistaa, mutta eri tavoin ja yleensä vain yksilönä.

Olin naiivi, kun ajattelin raskausajan olevan onnellista edellisen kokemuksen jälkeen. Sanat tulivat ensiksi mieheni suusta, jonka naiivius oli luultavasti asteen korkeammalla ensikertalaisuudestaan johtuen. Myös minä ajattelin, että ehjä raskausaika korjaisi rikkonaisen. Alussa niin ei ollut, mutta nyt huomaan vaikeuksien kääntyvän voitoksi. Osaan ja huomaan nauttia asioista, joista aiemmin en edes tiennytkään, tai jäivät haaveeksi jo silloin, kun vierelläni oli se toinen aikuinen.

Nyt hän kertoo nippelitietoa sikiön kehityksestä, minkä tietää lukemalla raskaussovellusta aina viikon vaihtuessa. Hän selaa torista vaunuja ja luettelee googlettamastaan nimilistasta nimiä pojalle. Iltaisin hän silittää vatsaa ja ihmettelee potkujen voimakkuutta.

Vertailen tahtomattakin nykyraskautta ja yksinodotusta. Se, että on kumppani, joka osoittaa kiinnostuksensa, on läsnä ja haluaa olla mukana jo raskausaikana vauvan odotuksessa ei tee välttämättä fyysisesti muutosta raskauden vaikeuksiin, mutta henkisesti on kallein voimavara mitä voi olla. Mutta vain silloin, jos tahtoo kumppanin olevan siinä. Yksin raskaanaolo voi olla myös päätös, jolloin henkinen voimavara on ne läheiset ihmiset perhesiteisiin katsomatta.

Sisaruspakkaus

Me haluttais ihan vaan turhamaisesti tietää vauvan sukupuoli, kerroin istahtaessani yksityisen ultran vastaanotolle. Haluttais kertoa lapsille tulevasta sisaresta, mies jatkaa lauseeseeni.

Tällä kertaa sikiö oli halukas paljastamaan olevansa poika ilman erehdyksen vaaraa. Se oli kallis varmistus, mutta antoi meille toivotun mielenrauhan. Mielikuvan muutosta tulevasta perheenjäsenestä ei tällä kertaa tarvinnut tehdä. Tieto pienestä pojasta tuntui oikealta, vaikka sukupuoli tuskin tunnetta olisi muuttanut. Vauvasta tuli heti todellisempi, vaikka onkin haastavaa kuvitellakaan miltä meidän yhteiset geenimme saavat aikaan. Söpö nöpönenä, totesi ultraajakin, mikä on ainoa piirre, jonka vauvasta tähän mennessä tiedän.

Kiertelimme Helsingin lastenvatekirppiksiä vaatteiden perässä ja teimme pikapäätöksen vaunuista ja turvakaukalosta. Keräsimme samalla sisaruspakkaukseen materiaa, kuten tikkaritutit, postikortit kirjettä varten, pikkusisaren tulosta kertovan kirjan sekä jokaiselle pienet muistamiset.

Lapsille kertominen jännitti tähän mennessä eniten heti työnantajalle kertomisen jälkeen. Ajankohta oli oikea, sillä lapset palasivat isäviikonlopulta ja ovat nykyään aina iloisia ja hyväntuulusia kotiinpaluusta. Vaikka sisaruspakkauksen valmisteluun jäi aikaa alle puoli tuntia, tuli kaikki tarpeellinen ja tärkeä tehdyksi.

Koululainen sai lukea ääneen ensimmäiseksi paketista löytyneen postikortin, joka sisälsi jokaisesta sisaresta jonkin poiminnon ja viittauksen seuravaksi annettuun lahjaan. Koska emme ole keksineet kutsumanimeä tulokkaasta, annoimme tehtävän tuleville sisarille. Alkuhämmästyksen jälkeen he ymmärsivät mistä on kyse, kun kirjeen allekirjoittanut oli pikkuveli.

Uutinen otettiin innolla vastaan, vaikka koululainen harmitteli jo kolmatta pikkuveljeä. Harmitus ei kestänyt kuin hetken, sillä seuraavaksi kiinnostikin jo vauvan potkujen tunteminen. Sokkona valittu kirja osui täysin oikeaan, sillä se tulkinnanvaraisesti kertoi uusperheestä ja uuden vauvan tulosta äidille ja isäpuolelle.

Kuten arvelinkin, seuraava viikko meni vastaanottaessa onnitteluita päiväkodin hoitajilta, joskin kolme vuotiaan kohdalla varovaisia sellaisia. Kolmevuotias oli jo keväällä ilmoittanut vauvan tulosta, vaikkei se pitänyt paikkansa, vaan oli muuten vain sen hetkinen kuuma puheenaihe taaperoikäisten ryhmässä. Silloin nauroin mukana ja kielsin ehdottomasti vauvauutisten todenperän silloin ja lähitulevaisuudessa, enkä arvannutkaan, että puolen vuoden päästä olen myöntämässä varovaiset utelut todeksi.

Rakenneultra

Kolme päivää rakenneultraan.

Aika menee nopeasti. Se selittyy jo ihan silläkin, että ensimmäiset neljä raskausviikkoa ovat kuluneet normaalin kuukausikierron aikana, mutta nyt myös sillä, että noin kuusi raskausviikkoa kielsin koko raskauden, enkä ajatellutkaan sen normaalia kulkua.

Tänään alkoi viikko 20. Vielä olisi viikko raskauden puoliväliin, mutta heti maanantaina pääsemme jo kurkistamaan sikiötä taas.

Tässä ja edellisessä raskaudessa pidän tärkeänä tietää vauvan sukupuolen. En siksi, että jaottelisin vaatteet, tai esineet pinkkiin ja siniseen, tai tarjoaisin lapselle leikkikaluiksi joko nukkeja tai autoja, vaan siksi, koska se on tärkeä osa aikasta kiintymyssuhteen luomista. Molemmissa raskauksissa se on ollut vaikeaa. Edellisen raskauden aikana suhteen luominen alkoi rakentumaan vasta rakenneultran jälkeen. Vauvalle keksittiin heti työnimi ja yhdessä lapsien kanssa pohdimme vauvaa pikkuveljenä osana tulevaa perhettämme, joka silloin vielä oli kaaoksessa ja rikki.

Nyt perheemme on muokkaantunut uusperheeksi. Se ei ole rikki, mutta kaaoksessa. Vauvasta ei puhuta vielä lapsille. Oikeastaan lapsilla ei ole aavistustakaan koko vauvasta, mutta heti maanantaina on.

Kun mietin vauvaa, en tunnista kumpaakaan sukupuolta. Olen nähnyt unia molemmista ja tuntenut vetoa molempiin. Oireet ovat jälleen hyvin erilaiset verrattuna edellisiin. Jotkut oireet viittaavat selkeästi tyttöni raskausaikaan, kuten viikkoja kestänyt paha hajuherkkyys, mitä pojissa ei ollut. Pahoinvointia oli kaikissa jonkin verran, mutta tämä raskaus on ainoa, jossa voin sanoa tunteneeni oikeaa oksetusta, minkä vuoksi ensimmäinen kuukausi oli valmiiksi henkisesti raskasta aikaa syömättömyyden vuoksi. Pojista kielivä kummallisin oire on ollut lämpimän sattuminen silmiin ja otsaan, mikä alkoi myös tässä raskaudessa noin viikko plussan jälkeen. Pelkästään tämän jälkimmäisen oireen vuoksi olen kallistunut itse poikaan ja ajattelen vauvaa hieman enemmän poikana.

En ole koskaan onnekkaasti joutunut kokemaan sukupuolipettymystä. Esikoisen ja toisen kohdalla minulla oli harras toive, joka molemmissa tapauksissa toteutui. Kolmosta odottaessa en toivonut kumpaakaan, mutta luulin vahvasti odottavani tyttöä, vaikkei tunne pitänytkään paikkaansa. Sekään ei johtanut pettymykseen, vaikka ajatus vauvasta mielikuvissa kokikin täyskäännöksen. Muut ympärillä myös avoimesti toivoi tyttöä, joten ehkä odotukseni muokkaantuivat muiden toiveista.

Tällä kertaa tiedän mieheni toivovan kovasti poikaa. Haluaisin tämän toiveen toteuttaa, vaikkei se minusta olekaan riippuvainen asia. Mikäli vauva paljastaisi tytöksi, en varmasti osaisi asettua helposti mieheni asemaan pettymyksen suhteen, sillä tyttö olisi kuitenkin ihan yhtä tervetullut minulle.

Huomaan kirppareita kiertäessäni vieroksuvan tyttömäisiä vaatteita. Puen edelleen lapset pojiksi, tytöiksi, tai neutraaleihin, kunnes he itse haluavat päättää omista vaatteistaan. Röyhelöt, selkeän tyttömäiset kukkakuosit ja pitsisomisteet eivät tunnu ihanilta, vaikka esikoisen aikaan ne olivat ihaninta ikinä vauva-ajan pukeutumisessa. Ehkä vaatemaku on muuttunut, tai sitten olen vain tottunut pukemaan pieniä poikia. Varsinkin nyt, kun paidoissa on täytynyt jo jonkin aikaa seikkailla Salama McQueen, tai Minecraft-hahmo sekä vaaleanpunainen tyrmätään heti tyttöjen väriksi, ellei siitä löydy jotain supersiistiä krokotiilin kuvaa.

Tällä kertaa makasin tutuksi tulleen osaston vuoteella ja tarjosin kättäni miehelle. Käsikädessä katsoimme tulevaa perheenjäsentä ja olimme molemmat onnellisia näystä. Ynähdykseni ja naurahdukseni olivat aitoja. Olihan hän valloittava jo rakeisena mustavalkokuvana.

Rakenneultrassa sikiö oli jo omaksunut selkeän luonteenpiirteen, joka on joko rauhallisuus, tai itsepäisyys. Kuten nt-ultrassa, tässäkin sikiö lymyili kohdun pohjalla jalat ristissä. Rakenteiden tarkistaminen oli haastavaa. Ultraus saatettiin loppuun kahden henkilön toimesta, jolloin saimme myös varmuuden, ettei poikkeamia löytynyt. Varmistamatta jäi kuitenkin tuleva pikkuveli, tai -sisko, sillä veikkaus kummankin ultraajan osalta oli epävarma ja lopuksi totesivatkin, että asia selviää synnytyksessä, vaikka poikaveikkauksen uskalsivatkin antaa.

Epävarmuuden vuoksi muutimme alkuperäistä suunnitelmaa, emmekä vieläkään kertoneet lapsilleni tulevasta sisaruksesta. Kertominen siirtyisi kuitenkin vain sunnuntaille, sillä lauantaille varasimme yksityiselle ajan vielä todennäköisesti viimeiseen kurkistukseen ennen syntymää.

Raskausuutisia

 Raskausviikot 13+6.

Kuplan puhjettua en voinut enää kiistää olevani raskaana. Pelko ja muut sekalaiset tunnetilat muuttivat muotoa siihen ikävimpään, jonka kanssa olen kamppaillut jo vuosia. Tunnen yhtäkkistä häpeää. Tällä kertaa siitä, että synnytän tähän maailmaan neljännen lapsen. Tuntuu, etten halua kertoa kenellekään. Samankaltaista häpeää olen saattanut tuntea, kun menin pandemia-aikaan lasten kanssa hoplopiin, tai kun juoksin kaupasta unohtuneen asian lapsien odottaessa jo autossa. Ei niistä julkisesti paljoa huudeltu, sillä tiedettiin, että se on tuomittavaa, vaikkei siinä mitään laitonta ja pahaa todellisuudessa tapahtunut.

Mitä ne muut ajattelee? En halua tietää.

Pilkon häpeäntunnetta pienempiin osiin. Yksi osa ehkä ajattelee, että neljä lasta on liikaa ja olen sen kanssa samaa mieltä. Enhän mä koskaan halunnut, tai ajatellut olevani neljälle äiti.

Toinen osa ajattelee, että sisarukset, joilla on eri isä on huonompi vaihtoehto, kuin saman vanhemman sisarukset. Kukapa ehkä esikoisen aikaan suunnittelisikaan haluavansa sisaruksille eri vanhemman. On se väistämättäkin huonompi vaihtoehto, vaikka maailma ei olekaan niin mustavalkoinen.

Kolmas osa pohtii kahden edellisen yhdistelmää. Jos isä olisi sama, olisiko neljä lasta liikaa, vai olisiko se vain melko normaali asia, että jotkut haluavat isomman perheen. Yleensä olisi. Toki usea saa varmasti kokea silmien pyörittelyä jo kolmannen kohdalla, eikä neljännen lapsen vauvauutisista enää onnitella. Silti se on normaalinpaa ja ehkä jollain tapaa hyväksyttävämpää.

Myös se, että edellisen suhteen lapset olisivat jo vanhempia, ehkä vähintään alakouluikäisiä, tai jo teinejä. Uuden suhteen niinsanottu Iltatähti on perheen silmäterä ja normaalia ja yleistä, että uuteen suhteeseen tehdään yhteinen lapsi vielä myöhemmässä vaiheessa.

Raskausuutisesta kertominen tuntuu taakalta. Väistämättäkin se on tunnustettava viimeistään raskauden puolivälissä, sillä vatsan pyöreys ei enää menisi parisuhdekilojen piikkiin. Nt-ultan jälkeinen hetki on ollut aina hyvä tilaisuus ja sopiva hetki tuoda asia julki. Nyt viikot vilisevät, enkä löydä tuota hetkeä enää. Kalenteriin katsominen ei tuo lohtua. Joskus sitä on malttamattomana huokaillut raskausviikkojen pituutta, mutta nyt viikot loppuvat kesken.

Kaivan villasukan alun esiin lapsen mentyä nukkumaan. Kuvittelen, että viimeisen silmukan pääteltyäni olen asteen verran valmiimpi.

Nyt villasukkia on kaksi paria, myssyjä yksi sekä puoliksi tehdyt villahousut. Suurin osa jo tietää. Töissä, läheiset, ja loputkin jo ennen kuin villahousut ehtivät valmistua. Viikkoja oli lopulta kasassa jo seitsemäntoista ennenkuin ensimmäiset saivat tietää uudesta perheenjäsenestä.

Rakenneultraan on viikko. Sitten me kerrotaan lapsille, olemme sopineet. Mietimme yhä miten kertoa. Asia tuntuu jopa jännittävämmältä, kuin töissä kertominen, sillä tiedän lapsien jo odottavan uutista, mutta jännitän myös todellista reaktiota, kun kuukausien lipuessa ajatus kolmannesta sisaresta muuttuu heille todelliseksi.

On raskausviikko 19. Neulelanka loppui kesken jo eilen. En pääse uppoutumaan silmukoiden laskemiseen, vaan ajatus virtaa nykyhetkessä ja tulevassa. Olen iloinen hennoista potkuista. Huolestun, jos niitä ei pitkään aikaan kuulu ja mietin, jos ultrassa kaikki ei olekaan hyvin. Häpeän tunne tuntuu typerältä ja lapselliselta ajattelulta. Kaikki ne tunteet olivat turhia.

Sykkivä sydän olisi taas tärkeintä.

Nt-ultra

Edellisenä iltana palasimme kesälomalta. Eristäydyin jälleen. Kaivoin sopivan hetken tultua kotidopplerin esiin jälleen ja päätin kuunnella ajan kanssa. Ei mitään. Liikuttelin anturia ympäri alavatsaa ja kuuntelin kohinaa. Kaikki, mikä vähääkään muistutti höyryjunaa, tai hevosenlaukkaa, saivat minut vetäisemään anturia kauemmas ja palaamaan alueelle taas varovaisemmin kuulematta kuitenkaan oikeanlaista ääntä ollenkaan. Yritinkö edes? Pieneltä tuntuneen hetken, jonka ajattelin olevan riittävän pitkä, totesin, ettei elonmerkkejä ollut. Kuten arvelinkin.

Maanantai klo 7:45 on hävyttömän aikainen aika. Varsinkin, jos se on myös ensimmäinen arkipäivä ja ultran jälkeen olisi riennettävä suoraan töihin. Tai mitä nyt sitten käykään, ajattelin muistellessani taas aiempaa keskeytynyttä keskenmenoa, jossa sairaalassa otetun esilääkkeen jälkeen marssin kahden pillerin kanssa kotiin suorittamaan välttämättömän tyhjennyksen loppuun.

Ehkä saan nyt sairaslomaa ja joudunkin ilmoittamaan myöhemmän töihinpaluun.

Ultraava lääkäri ei paljoa puhunut. Kysyi neuvolakorttia sekä onko aiemmin ultrattu, tai miten viikon mahdollisesti pitävät paikkansa. Päässäni olin jo käsikirjoittanut vuoropuheet siten, että vointiani kysyessä vastaan olevani täysin varma keskenmenosta ja latelevani selkeät ja hyvät perustelut sille johtuen rv8 tapahtuneesta verenvuodosta sekä sen jälkeisestä epänormaalista oireettomuudesta. Ja sanoisin sen myös siksi, että tämän uutisen kertomiseen olisi myös sitten ultraajakin varautunut ja hän tietäisi, ettei niinsanottu huono uutinen olisi yllätys minulle aiheuttaessaan vaikean ja kiusallisen tilanteen.

Ihan hyvin, kuulin ääneni vastaavan ultraavan lääkärin kysymykseen voinnistani.

Kapusin pöydälle. Ultraava lääkäri oli hetken päästä vieressäni ja liikuin vuoteen mukana ylöspäin sopivaan korkeuteen. Ennen kuin huomasinkaan oli ultrauslaite vain senttien päästä mahastani. Viimeinen tilaisuus älähtää, ettei siellä kaikki ole hyvin. Pysyin hiljaisuudessani ja saatoin jopa irvistää kasvomaskin suojissa, mikä ei johtunut kuitenkaan jääkylmän geelin ja ultralaitteen tunteesta vatsallani.

Geelistä johtunut kylmyys ei lämmennyt edes ensimmäisestä sekunnin sadasosan vilkaisusta ruudulle, josta näkyi iso möykky. Isompi, kuin raskausviikoilla 6+4, jolloin tuo möykky oli kohdunpohjalla makaava epämääräinen pieni muoto. Nyt siinä oli pää ja lopuksi ultralaitteen lipuessa vatsaani pitkin myös kaikki muu. Kädet, vartalo ja jalat. Mieheni hapusi kättäni vieressäni ja halusi varmasti puristaa sitä rohkaisevasti, tai ilmoittaa sanattomasti olevansa iloinen näystä.

Käteni oli niskan takana tukena enkä tehnyt elettäkään muuttaakseni asentoa. Hän päätyi silittämään käsivarttani ja hyväksyin kosketuksen pitkästä aikaa.

Olin hiljaa koko ajan lukuunottamatta muutamaa ynähdystä ultraajan esitellessä peukaloita, jalkapohjaa ja muita ruumiinosia. Ynähdysteni tarkoitus oli kuulostaa siltä, että näky edessäni herätti tunteita ja sikiö peukalot pystyssä aiheuttaisivat minussa ihastusta. Mietin, että kasvomaski oli tässäkin asiassa pelastus, sillä kasvoni oli varmasti melko ilmeettömät, vaikka näky edessäni herätti liudan uusia ja vanhoja tunnetiloja.

Sikiö vastasi viikkoja 13+3. Helmikuu on parempi syntymäkuukausi, kuin joulukuu, ajattelin miettiessäni edellistä keskenmenoa. Samaan synttärihuumaan muiden kanssa. Pohdin taas tuleeko vauvasta kuitenkaan helmikuinen, vai jo kolmas tammikuinen.

Ajatuksia oli joko liikaa, tai ei ollenkaan. Mikään niistä ei muodostanut yhtäkään tunnetilaa, jonka olisin osannut sanoittaa itselleni. Tiesin, että tunnetila, jota mun kuuluisi tuntea, oli huojennus, että verinen vuoto ei kielinytkään keskenmenosta ja ilo, että riskiluvut olivat kaikista pienimmät. 

Pysähdyin poliklinikan aulaan kuuntelemaan jonkun tuntemattoman vauvan sydänääniä, jotka kantautuivat viereiseltä synnytysosastolta. Täällä sitä taas ollaan joskus. Ajatus synnytyksestä on lämmin ja tunsin jopa pienen ilon ja malttamattomuuden läikähdyksen jossain päin kehoani.

Jatkoimme sairaalan edessä eri teille kommentoimatta äskeistä kokemusta mitenkään. Hyppäsin autoni kyytiin ja jatkoin kohti ensimmäistä työpäivää sitten loman. Selvisin kymmenen minuutin matkasta noin puoliväliin, kunnes itkin sekalaisia tunteita ulos. Jos osaisin nimetä niistä edes murto-osan, kuuluisi siihen joukkoon ehkä epävarmuutta, pelkoa, häkellystä ja epätietoa.

Otin kuvan saamistani kahdesta ultrakuvasta kännykällä, jotta voin muiden huomaamatta niitä katsoa herättämättä epäilyksiä. Palasin kuviin aina uudestaan ja uudestaan pitkin päivää. Zoomasin kuvissa erityisesti sikiön päähän. Sen sivuprofiili on söpö. Pään muoto ja pieni nöpönenä, jota pysähdyin ihastelemaan joka kerta erikseen. Mietin, ettei se ole ainakaan mieheltä peritty, eikä sikiö muistuta juuri ketään. Pohdin keneltä se näyttäisi synnyttyään. Onko se tyttö, tai poika ja mitä tunteita ajatus jommasta kummasta herättää, tai herääkö tunteita ylipäätään.

Työpäivän jälkeen suuntasin lastenvaatekirpputorille. Annoin itselleni luvan ostaa sieltä jotain tulokkaalle, sillä pitkään olin vain kiertänyt alle satasenttiset kaukaa. Hipelöin pieniä vaatteita ja etsin niistä niitä pienimpiä, jotka herättäisivät tutun ihastelevan kysymyksen: onko ne syntyessään näin pieniä?

Lähdin tyhjin käsin, mutta uskottelin sen johtuvan pelkästään siitä, ettei mieluista ostettavaa löytynyt.

Positiivinen raskaustesti, negatiivinen mieli

Raskausviikko 8.

Vasta muutama viikko sitten tein testin. Taas. Tiesin jo tuloksen ennen toisen viivan piirtymistä. Tunnen kehoni, vaikka se usein pettää viivasta huolimatta. Niin kävi kuukausi sitten. Taas. Täydellinen yllätys muuttui itkuksi, eikä tunteet ehtineet konkretisoitua tulevaisuuden suunnitelmista. Ei niitä vielä ollut, vaan tulevaisuus oli meillä avoin. Nyt tilanne oli konkreettinen taas, eikä miettimisaikaa suotu enempää.

Tiistaina mä tuijotin mieheni kanssa yksityisen ultran näyttöä ja katsoin täysin muodotonta möykkyä tummalla taustalla hymyillen. Se möykky liikkui. Tai ei, mutta sen sisällä sykki sydän, jonka läpätys oli koko alkion kokoinen liike. Se, sykkivä sydän, on tärkein, sanoin ultraajalle, joka oli hetkeä aiemmin pahoitellut jo neljää kokemaani keskenmenoa, joista viimeisin oli tapahtunut tämän vuoden huhtikuussa, eli vain viikkoja ennen tämän tulokkaan positiivista raskaustestiä.

Samaisen viikon lauantaina, vain muutama päivä alkuraskauden ultrasta, itkin sitä sykkivää sydäntä. Olisipa ultraaja joutunut pahoittelemaan viidennestä keskenmenosta. Silloin se olisi ollut tarkoitettu niin ja mä saisin jatkaa elämääni näin. Näinhän oli jo hyvä, joten miksi suostuinkaan sitä muuttamaan? Enkä suostunutkaan, sillä vaikka perheenlisäyksestä on kerran puolisen vuotta sitten käyty vakavampi keskustelu, on se keskustelu jäänyt siihen päättymättä kummankaan eduksi. Tunsin olevani vastuuton, sillä terveydentiedon opit eivät olleet unohtuneet. Ei se ollut vahinko, muttei myöskään suunniteltu, halusin ajatella.

Edes mieheni, joka itkun aihetta kysyi, ei saanut tietää sitä oikeaa vastausta. Tavallaan. Kerroinhan mä mitä tunsin, mutten sitä mihin ajatukseen ne tunnemyrskyt johdatti.

Mitä jos ja mitä kun? Lista on loputon. Mitä pidemmälle asiaa mietin, sitä enemmän aloin katumaan.

Mitä jos en ole valmis luopumaan isäviikonloppujen vapaudesta ja hetken hengähdyksestä.

Mitä sitten, kun nuorimmainen ihmettelee minne vanhemmat sisaret lähtevät ja miksi hän jää.

Mitä, jos joskus kaikki lähtevätkin, mutta vain yksi eri suuntaan.

Mitä sitten, jos yhteinen lapsemme aiheuttaa sisaruksissaan kateutta, tai entä jos mieheni kohtelee lapsia epäreilusti ihan tahtomattaankin. Mitä jos minä itse syyllistyisin moiseen huomaamattani? Vai syyllistynkö jo, kun tarjoan tulevalle vauvalle ehjän perheen ja kolmelle lapselleni vain rikkinäisen arjen ja sivustaseuraajien roolin?

Miksi kuukautta aiemmin itkin keskenmenoa, jos nyt itken elävää alkiota?

Suurin osa ajatuksista oli samoja, mitä tunsin odottaessani kolmatta lastani yksin. Se toisaalta lohdutti, mutta myös pelotti. Nythän tilanne on täysin päinvastainen. En ole yksin, eikä yksinjäämiselle ollut mitään pelkoa. Oikeutinko ajatukseni edellisen kokemuksen perusteella, vai olinko todellakin tehnyt virheen?

Viikko seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista ja kolmetoista. 

Vauvaa ei enää ollut tulossa. Olin vain minä eristäytyneenä ympäristöstä. Alkiotakaan ei enää ollut. Ei raskausoireita, ei raskautta. Väsymys, joka pakotti silmät kiinni ilta kahdeksalta oli ainoa, mikä tuntui epänormaalilta. Se kuuluu tähän tunnetilaan, ei raskauteen, muistelin, kun olin huonoimmillani jo vuosia sitten.

Raskauskupla, jonka loin, ei sisältänyt itse raskautta enää. Se pelotti. Oikeammin itse raskaus ei pelottanut, vaan mieli, joka teki taas väärin. Niin väärin, etten voinut tuntea iloa. Niin väärin, ettemme voineet kokea sitä iloa yhdessä. En ole yksin, yritin joka välissä muistaa, vaikka yksin halusinkin vain olla.