Vauva tulossa alle vuoden seurustelun jälkeen

Mies, joka toi kukkia aina perjantaisin ja hyväksyy kolme lasta perheeseensä ei voi olla kuin rakastettava. Toisaalta sitten, kun paljastuu äkkiä se puoli, jossa hän raahaa suuttuessaan tyynyänsä sohvalle, parittaa sukkansa pyykkikoriin eikä aina osaa puhua silloin, kun itse siihen olisin valmis, tietää todella rakastavansa sanan jokaisella merkityksellä. Rakkaus on päätös, jonka yrittämisestä luovuin ensimmäisellä yrittämällä. Toisaalta viisaus, jossa itseään pitää osata rakastaa ennen muita, pitänee tässä kohtaa paikkansa. Kun aikaa oli oikea, sain kokea etsimäni rakkauden ensisilmäyksellä.

Sanoin jopa ne sanat ensimmäisenä meistä vain lyhyen seurusteluajan jälkeen, vaikka kävikin selväksi, että toinen oli tuntenut niin jo vuoden minua pidempään, mutta pitänyt tiedon itsellään. Sen sanominen aiemmin ei ehkä olisi muuttanut mitään, vaikka epävarma minäni olisi ehkä niitä sanoja jo aiemmin kaivannut jäädäkseen. Hän jopa epäili sanojani, sillä joskus olin todenmukaisesti kertonut rakkauden tunteen voivan puhjeta vasta vuoden, tai parin tuntemisen jälkeen. Epäily oli turhaa, sillä olimmehan tunteneet siinä kohtaa jo kaksi vuotta. Tiesin jo aiemmin ihastuksen olevan muuttumassa rakastumiseksi, mutta en antanut sille lopulta aikaa.

Joskus, tai aika useinkin minuun iskee paniikki, että olemme seurustelleet yhtäjaksoisesti vasta reilun vuoden ja vain puolitoista vuotta siinä kohtaa, kun vauva syntyy. Kumpikaan meistä ei laske edellisiä seurustelukuukausia mukaan, sillä suhde oli etäsuhde eikä lähennetty kunnollisen parisuhteen tasolle koskaan. Mistä sen tietää muka näin pian, että kyseessä on loppuelämän kumppani? Ei mistään. Ei edes silloinkaan, kun takana on vuosia enemmän kuin yhden käden sormissa. Kokemus elämän arvaamattomuudesta pelottaa, mutta tuo myös lohtua. Moneen asiaan voin itse vaikuttaa, mutta joskus tulevaisuus tapahtuu suunnittelematta ja yllättäen, eikä jossittelut enää auta. Kuten ei asioiden tekemättä jättäminenkään vain siksi, että aikaa on kulunut jonkun yleiskäsityksen mukaan liian vähän, tai liikaa.

Valehtelisin, jos väittäisin raskausajan olleen onnellista ja lähentäneen meitä entisestään. Todellisuus oli päinvastainen, sillä alkuraskaudessa viikkojen vetäytyminen, torjuminen ja epätoivon tunne tekivät tuhojaan. Toisaalta jos suhde olisi alkujaankin ollut huono, ei tyyny olisi koettelemuksen jälkeen koskaan palautunut takaisin viereeni. Nyt, kun raskausaikaa on puolet jäljellä ja korjaustöitä tehty puolet tuhoajasta, olemme lähtöpistettä muutamien askeleiden verran edempänä.

Se mikä ei tapa, vahvistaa on ärsyttävä hokema, mikä pitää paikkansa hyvin harvassa tilanteessa. Parisuhteessa se pätee tiettyyn rajaan asti. Raja menee ehkä siinä, ettei suhteen kuulu olla pelkkää selviytymistä ja asioiden selvittelyä. Mutta jokaisesta suhteesta löytyy ne kuopat, joista yhdessä ylös kiipeämällä matka jatkuu yhdessä vahvemmin, tai eriteillä. Jälkimmäinen voi myös vahvistaa, mutta eri tavoin ja yleensä vain yksilönä.

Olin naiivi, kun ajattelin raskausajan olevan onnellista edellisen kokemuksen jälkeen. Sanat tulivat ensiksi mieheni suusta, jonka naiivius oli luultavasti asteen korkeammalla ensikertalaisuudestaan johtuen. Myös minä ajattelin, että ehjä raskausaika korjaisi rikkonaisen. Alussa niin ei ollut, mutta nyt huomaan vaikeuksien kääntyvän voitoksi. Osaan ja huomaan nauttia asioista, joista aiemmin en edes tiennytkään, tai jäivät haaveeksi jo silloin, kun vierelläni oli se toinen aikuinen.

Nyt hän kertoo nippelitietoa sikiön kehityksestä, minkä tietää lukemalla raskaussovellusta aina viikon vaihtuessa. Hän selaa torista vaunuja ja luettelee googlettamastaan nimilistasta nimiä pojalle. Iltaisin hän silittää vatsaa ja ihmettelee potkujen voimakkuutta.

Vertailen tahtomattakin nykyraskautta ja yksinodotusta. Se, että on kumppani, joka osoittaa kiinnostuksensa, on läsnä ja haluaa olla mukana jo raskausaikana vauvan odotuksessa ei tee välttämättä fyysisesti muutosta raskauden vaikeuksiin, mutta henkisesti on kallein voimavara mitä voi olla. Mutta vain silloin, jos tahtoo kumppanin olevan siinä. Yksin raskaanaolo voi olla myös päätös, jolloin henkinen voimavara on ne läheiset ihmiset perhesiteisiin katsomatta.