Nt-ultra

Edellisenä iltana palasimme kesälomalta. Eristäydyin jälleen. Kaivoin sopivan hetken tultua kotidopplerin esiin jälleen ja päätin kuunnella ajan kanssa. Ei mitään. Liikuttelin anturia ympäri alavatsaa ja kuuntelin kohinaa. Kaikki, mikä vähääkään muistutti höyryjunaa, tai hevosenlaukkaa, saivat minut vetäisemään anturia kauemmas ja palaamaan alueelle taas varovaisemmin kuulematta kuitenkaan oikeanlaista ääntä ollenkaan. Yritinkö edes? Pieneltä tuntuneen hetken, jonka ajattelin olevan riittävän pitkä, totesin, ettei elonmerkkejä ollut. Kuten arvelinkin.

Maanantai klo 7:45 on hävyttömän aikainen aika. Varsinkin, jos se on myös ensimmäinen arkipäivä ja ultran jälkeen olisi riennettävä suoraan töihin. Tai mitä nyt sitten käykään, ajattelin muistellessani taas aiempaa keskeytynyttä keskenmenoa, jossa sairaalassa otetun esilääkkeen jälkeen marssin kahden pillerin kanssa kotiin suorittamaan välttämättömän tyhjennyksen loppuun.

Ehkä saan nyt sairaslomaa ja joudunkin ilmoittamaan myöhemmän töihinpaluun.

Ultraava lääkäri ei paljoa puhunut. Kysyi neuvolakorttia sekä onko aiemmin ultrattu, tai miten viikon mahdollisesti pitävät paikkansa. Päässäni olin jo käsikirjoittanut vuoropuheet siten, että vointiani kysyessä vastaan olevani täysin varma keskenmenosta ja latelevani selkeät ja hyvät perustelut sille johtuen rv8 tapahtuneesta verenvuodosta sekä sen jälkeisestä epänormaalista oireettomuudesta. Ja sanoisin sen myös siksi, että tämän uutisen kertomiseen olisi myös sitten ultraajakin varautunut ja hän tietäisi, ettei niinsanottu huono uutinen olisi yllätys minulle aiheuttaessaan vaikean ja kiusallisen tilanteen.

Ihan hyvin, kuulin ääneni vastaavan ultraavan lääkärin kysymykseen voinnistani.

Kapusin pöydälle. Ultraava lääkäri oli hetken päästä vieressäni ja liikuin vuoteen mukana ylöspäin sopivaan korkeuteen. Ennen kuin huomasinkaan oli ultrauslaite vain senttien päästä mahastani. Viimeinen tilaisuus älähtää, ettei siellä kaikki ole hyvin. Pysyin hiljaisuudessani ja saatoin jopa irvistää kasvomaskin suojissa, mikä ei johtunut kuitenkaan jääkylmän geelin ja ultralaitteen tunteesta vatsallani.

Geelistä johtunut kylmyys ei lämmennyt edes ensimmäisestä sekunnin sadasosan vilkaisusta ruudulle, josta näkyi iso möykky. Isompi, kuin raskausviikoilla 6+4, jolloin tuo möykky oli kohdunpohjalla makaava epämääräinen pieni muoto. Nyt siinä oli pää ja lopuksi ultralaitteen lipuessa vatsaani pitkin myös kaikki muu. Kädet, vartalo ja jalat. Mieheni hapusi kättäni vieressäni ja halusi varmasti puristaa sitä rohkaisevasti, tai ilmoittaa sanattomasti olevansa iloinen näystä.

Käteni oli niskan takana tukena enkä tehnyt elettäkään muuttaakseni asentoa. Hän päätyi silittämään käsivarttani ja hyväksyin kosketuksen pitkästä aikaa.

Olin hiljaa koko ajan lukuunottamatta muutamaa ynähdystä ultraajan esitellessä peukaloita, jalkapohjaa ja muita ruumiinosia. Ynähdysteni tarkoitus oli kuulostaa siltä, että näky edessäni herätti tunteita ja sikiö peukalot pystyssä aiheuttaisivat minussa ihastusta. Mietin, että kasvomaski oli tässäkin asiassa pelastus, sillä kasvoni oli varmasti melko ilmeettömät, vaikka näky edessäni herätti liudan uusia ja vanhoja tunnetiloja.

Sikiö vastasi viikkoja 13+3. Helmikuu on parempi syntymäkuukausi, kuin joulukuu, ajattelin miettiessäni edellistä keskenmenoa. Samaan synttärihuumaan muiden kanssa. Pohdin taas tuleeko vauvasta kuitenkaan helmikuinen, vai jo kolmas tammikuinen.

Ajatuksia oli joko liikaa, tai ei ollenkaan. Mikään niistä ei muodostanut yhtäkään tunnetilaa, jonka olisin osannut sanoittaa itselleni. Tiesin, että tunnetila, jota mun kuuluisi tuntea, oli huojennus, että verinen vuoto ei kielinytkään keskenmenosta ja ilo, että riskiluvut olivat kaikista pienimmät. 

Pysähdyin poliklinikan aulaan kuuntelemaan jonkun tuntemattoman vauvan sydänääniä, jotka kantautuivat viereiseltä synnytysosastolta. Täällä sitä taas ollaan joskus. Ajatus synnytyksestä on lämmin ja tunsin jopa pienen ilon ja malttamattomuuden läikähdyksen jossain päin kehoani.

Jatkoimme sairaalan edessä eri teille kommentoimatta äskeistä kokemusta mitenkään. Hyppäsin autoni kyytiin ja jatkoin kohti ensimmäistä työpäivää sitten loman. Selvisin kymmenen minuutin matkasta noin puoliväliin, kunnes itkin sekalaisia tunteita ulos. Jos osaisin nimetä niistä edes murto-osan, kuuluisi siihen joukkoon ehkä epävarmuutta, pelkoa, häkellystä ja epätietoa.

Otin kuvan saamistani kahdesta ultrakuvasta kännykällä, jotta voin muiden huomaamatta niitä katsoa herättämättä epäilyksiä. Palasin kuviin aina uudestaan ja uudestaan pitkin päivää. Zoomasin kuvissa erityisesti sikiön päähän. Sen sivuprofiili on söpö. Pään muoto ja pieni nöpönenä, jota pysähdyin ihastelemaan joka kerta erikseen. Mietin, ettei se ole ainakaan mieheltä peritty, eikä sikiö muistuta juuri ketään. Pohdin keneltä se näyttäisi synnyttyään. Onko se tyttö, tai poika ja mitä tunteita ajatus jommasta kummasta herättää, tai herääkö tunteita ylipäätään.

Työpäivän jälkeen suuntasin lastenvaatekirpputorille. Annoin itselleni luvan ostaa sieltä jotain tulokkaalle, sillä pitkään olin vain kiertänyt alle satasenttiset kaukaa. Hipelöin pieniä vaatteita ja etsin niistä niitä pienimpiä, jotka herättäisivät tutun ihastelevan kysymyksen: onko ne syntyessään näin pieniä?

Lähdin tyhjin käsin, mutta uskottelin sen johtuvan pelkästään siitä, ettei mieluista ostettavaa löytynyt.