Kodin muutokset vuodessa - Makuuhuone & lastenhuone

Nykyisessä kodissa olemme asuneet jo pian kahta kuukautta yli vuoden. Yleensä vuoden kuluttua asunnon, tai asuinpaikkakunnan puutteet ovat saaneet pakkaamaan tavarat ja etsimään uutta. Nopea muutto uuteen on aina kielinyt tyytymättömyydestä johonkin elämän osa-alueeseen, tai tietämätöntä halua saada tuo tyytymättömyys turrutettua uutuudenviehätyksellä. Ja se toimii. Hetken, kunnes alle vuodessa löytää itsensä selaamassa asuntojen vuokrasivustoja ja maalaamalla uudestaan hälvenneitä pilvilinnoja. 

Eron jälkeinen shokkivaiheen aikana tehty pikainen päätös muuttaa kaksioon johti tyytymättömyyteen sekä asunnon huoneluvun, että asuntoon liittyneen tunnesiteen vuoksi. Jo pelkkä entisen asunnon läheisyydessä kävely saa filmin alkamaan alusta ja kaikki ne ikävät muistot vilisemään silmissä. 

Muutto nykyiseen kolmioon oli sekä käytännön syistä tarpeen sekä kaivattu puolikas askel eteenpäin. Tai ainakin sellainen askel, jonka otettua ei ollut pelkoa palaamisesta saman verran taaksepäin. 

Nyt, vuotta myöhemmin, tunnen vieläkin nykyisen kotimme kodiksi. Tai ainakin siksi väliaikaiseksi kodiksi, josta en koe tarvetta muuttaa ennen oman kodin ostoa. 

Uutuudenviehätyksen saa tyydytettyä toteuttamalla uusia sisustusratkaisuja ja vaihtamalla huonekalujen paikkaa. Ja niitä onkin sitten pyöritelty.. 

Makuuhuone

Tähän uuteen asuntoon muuttaessa oli luovuttava kaksiossa kiikkuneesta juuttikehdosta. Ei toki siksi etteikö se olisi nykyiseen kolmioon mahtunut, vaan siksi, että silloin puolivuotias vauva luultavasti ei paria kuukautta enempää olisi siinä turvallisesti nukkunut, joten kattokoukun poraamisen vaivan sijaan ostin käytettynä Ikean Signar -pinnasängyn. 

Puoli vuotta myöhemmin vauva-ajan ohituksen myötä sai pinnasänky mennä. Oikeastaan loppujen lopuksi pinnasänky toimitti eniten puhtaiden pyykkien pitopaikan virkaa ja vain alussa sekä satunnaisten vaihtelevien vaiheiden välissä sängyssä nukkui joku. Ainakin hetken. Pinnasänky myös piti neljä henkilöä yhden sängyn sisällä, ainakin useimmiten, sillä vain harvoin joku meistä kopsahti lattialle jalkopäädystä. Koska pinnasängyn lähteminen jätti ammottavan raon sängyn ja seinän väliin, muttei kuitenkaan niin ammottavaa, että 180cm leveä sänky olisi ollut järkevästi keskitetysti huoneessa, oli aika pyöräyttää huone ympäri. 

Fengshuista en ole koskaan välittänyt, enkä usko uneni laatuun vaikuttavan muut kuin lapsieni onnistuneet iltarutiinit ja yövalolla pois pelotellut möröt, joten sijoitin sänkyni ilmansuuntiin katsomatta siten, että kulkuväylää olisi parhaiten ja edes yksi reuna seinää vasten turvaamassa päitä uusilta kuhmuilta. Vauvahuuruissa jättineulelangasta kutomani seinävaate pääsi vihdoin myös seinälle ja viereisellä seinällä olleet syntymäjulisteet sijoitin oven viereen. 

Lattian tasolle sijoitettu rottinkimaljakko pampaheinineen oli - kuten arvata saattaa, lapsiperheen painajainen. Vauvani oppiessa kävelemään ja kiipeilemään luovutin ja siirsin maljakot käsien ulottumattomille sekä mahdollistin normaalia korkeammalle sängylle pääsyn portaikolla. Kesän tullen Marimekon verhot saivat siirtyä pimennysverhojen tieltä eivätkä luultavasti pimeyteen totuttua takaisin pääse, tai jos pääsevät, on niiden eteen tehtävä muutamia viritelmiä ja lyhennelmiä, jotta kiskoille mahtuisivat kaikki kolme sulassa sovussa.

Lastenhuone

Lastenhuone on kokenut vuodessa muutoksen sekä värimaailman, että tavaramäärän suhteen. Värimaailma on muokkaantunut omien mieltymysten muuttuessa ja harkitsemattomista, mutta myöhemmin täydelliseksi todetuista heräteostoista. Oikeastaan värimaailmaan eniten vaikutti Ikeasta ostettu juuttimatto ja sen värikkäät yksityiskohdat, jolloin ennen vallinnut vihreä sain keltaisesta väristä valtaaja, jota olen pikkuhiljaa ruskean kanssa lisännyt huoneeseen. 

Halusin myös lastenhuoneen olevan täydellinen unisex värimaailman suhteen sekä lasten näköinen. Puunsävyt tuovat lämpöä ja sen kanssa sopivat värit kuin värit, eikä samaa sävymaailmaa olevat värit tunnu liian runsaalta, muttei hillitty värikartta myöskään turhan koruttomalta ja pliisulta. 

 

Tavaroiden väheneminen taas johtuu vauvaleluista ja leikkikeittiöstä luopumisesta, mikä ehkä teki huoneesta tyhjemmän oloisen, mutta antoi toisaalta enemmän leikkitilaa muutenkin pieneen huoneeseen. Isojen huonekalujen sijoittaminen järkevästi olikin isoin murhe, eikä ne mahtuneet keskenään huoneeseen, vaikka kuinka järjestystä pyörittelin.

Lastenhuone on vuosien varrella kokenut myös monet kokeilut säilytysratkaisujen suhteen. On ollut Ikealta stuvaa, trofastia ja bestå. Tuunaamani Ivar-kaappi on kuitenkin pitänyt pintansa kauiten, joten se lienee ollut säilytysratkaisuna parhain sisältämilleen pikkuleluille, palapeleille ja kirjoille. 

Kuitenkaan lelut eivät siihen lopu, vaan dublot, briot ja muut suurikokoiset lelut tarvitsevat jotain käytännöllistä. Vuoden käytössä olleet Aykasan muovilaatikot ovat olleet täyden kympin ostos käytännöllisyyden ja estetiikan vuoksi. Aluksi nämä laatikot majailivat pitkään kerrossängyn alla, kunnes saivat väistyä vuodelaatikon tieltä. Sängyn alla laatikot olivat kätevästi lasten saatavilla ja lelut löysivät paikalleen siivouksen lomassa. 

Lähtöpassien jälkeen pinosin laatikot epäkäytännöllisesti, jolloin pinon alimmaisiin leluihin ei pienimmät leikkijät päässeet itse käsiksi. Muutenkin pino näytti juuri siltä mitä olikin - väliaikaisratkaisulta, kun en muutakaan keksinyt. Monien viikkojen mittanauhan kanssa tuskastelujen jälkeen huomasin ilokseni trofast-hyllyn sopivan tiukkoihin kriteereihin, joten heikoista periaatteistani poiketen päätin antaa toisen mahdollisuuden. 

Tällä kertaa huolin hyllyn vain hyllylevyillä, sillä en halunnut luopua kauniista ja toimivista Aykasan laatikoista, enkä muutenkaan aiemmin pitänyt Trofastin omia muovilaatikoita hyvinä. Mäntyyn yhä täysin rakastuneena valinta oli selvä ja uusi säilytyskokonaisuus on kuin tehty huoneeseen. 

Duplot päätyivät paperipussin hajotessa meriheinäkoriin, joka ennen toimitti olohuoneessa vauvalelujen säilytyspaikkana. Muut lelut, kuten roolivaatteet, nuken tarvikkeet ja ryhmä Hau -tornin kaltaiset muovikammotukset jatkavat vaatekaapissa oleilua, josta lapset saa ne käyttötarkoituksesta riippuen itse, tai pyytämällä. 

Lastenhuone tuntuu nyt käytännölliseltä ja toimivalta. Olen tyytyväinen ulkoisiin muutoksiin, vaikka olenkin avoin aina uusille jutuille. Mitään ei kuitenkaan puutu eikä uusia hankintoja, tai to do -listaa ole tarvinnut miettiä. 

Oma makuuhuoneeni sen sijaan tuntuu aika ajoin pliisulta pinnasängyn ja ei lapsiystävällisen somisteiden lähtiessä. Huoneeseen haluaisin ehkä enemmän jotain. Kuten vaikka muhkean maton sängyn viereen, koristetyynyjä, viltin. Tai jotain. Sängyn vaihtoa pienempään olen myös harkinnun, mutta hätiköityjä päätöksiä en ole tehnyt sen suhteen. Yritän myös tehdä pitkäaikaisia ja järkeviä hankintoja, joten sivuutan yleensä onnistuneesti hetken huumat ja selaan kirpputoreja sekä pinterestiä säännöllisesti. 

Ja tässäkin asiassa lienee paikallaan todeta, että hiljaa hyvä tulee. 

Lapsen suru

Olet isin tyttö. Aina ollutkin. Aina siitä päivästä lähtien, kun synnyit. Hän rakasti sinua kai ensimäisenä, kun itse vielä synnytyksen jälkeen ihmettelin kaikkea uutta.

Tekee mieli ottaa kuva, video, äänite. Lähettää se hänelle. Katso! Näetkö mitä sä teit meille? Hänelle! Tätä se on aina. Oletko sä oikeasti onnellinen? Ollaanko me enää ikinä?

Kerro kaikki, vaatii lapsi itkun seasta. Miksi te erositte, miksi iskä lähti, miksei se enää rakasta sua?

Niin miksi?

Hän oli itsekäs. Ei hän välittänyt meistä muista. Kuulen oman ääneni ajatuksista huolimatta kertovan, että minäkään en tiedä, sun täytyy kysyä iskältä. Joskus niin vaan tapahtuu.

Joskus. Elokuvissa, saippuasarjoissa. Joskus ihan oikeassa elämässä. Mä en ikinä voisi -lause oli vain hyvin näytelty vuorosana.

Lähes kahden vuoden odotuksen jälkeen avaan perheneuvolan oven. Käyn siellä hengähtämässä - kirjaimellisesti, sillä tunnin käynti sekä alkoi, että päättyi hengitysharjoituksiin. 

Vituttaa. Mitä mä täällä teen? Mun paikalla kuuluisi istua se, joka tämän kaiken aiheutti ja aiheuttaa edelleen.

Lapsen tunteenpurkaus, jonka isän lähtö sai aikaan. Muutamia kuukausia vanha vauva kantoliinassa, käsikädessä taapero ja jalkaani kietoutunut tunteiden pyörremyrsky. Tuntematon ohikulkija huomaa tilanteen toivottomuuden ja kantaa sätkivän lapsen kotiovelle saakka.

Parittoman sunnuntain ilta. Sängyllä makaava raunio siitä, mikä tuo lapsi joskus oli. Myrskyn jälkeen on tyyntä. Liian tyyntä, ihan niin että pelottaa. Lapsi ei reagoi, paitsi hiljaa valuvilla kyyneleillä. Tuntee kai liikaa, tai on jo liian turta kaikkiin tunteisiin. Vasta tunnin tai kahden päästä hiljaa palaa suoriutumaan.

Avaan oven innokkaan ovikellon rimputtelun jälkeen. Sisään ryntää yleensä normaalisti innoissaan oleva vanhin poikani. Oven raosta kuuluu kuitenkin itkua. Joskus itku vain siirtyy oven raosta sisään, mutta joskus itkijä saa tarvitsemansa. Suljen oven ja seuraan välillä ovisilmästä tilanteen etenemistä.

Tuo näytelmä on surkeaa katsottavaa. Lapsi, joka ei halua päästää irti. Ei halua sanoa hyvästejä, eikä lohduttautua sillä, että pian taas nähdään. Tilanne ei hoidu lapsen kanssa heitetyillä yläfemmoilla. Surkeaa. 

Perheneuvolakäynnin jälkeen mieli on okei. Se on mitä on, on jo päähän iskostunut fraasi, jonka liitän vahvasti päivittäin kohdattaviin tilanteisiin. Vanhemmuus ei ole enää mitään mitä sen kuuluisi olla, vaan pelkkä velvollisuus mulle. Vitutus on sitäpaitsi ehkä lievin tunnetila, mitä tilanne on tuonut mukanaan. Olen odottavainen, kuten aina, ja uskon, että tästä voisi olla jopa eniten hyötyä. 

On vaikea kertoa missä kiikastaa. Ei sitä voi kertoa, eikä sanatkaan riitä. Lapsi oireilee kaikella tapaa eikä sitä ulkopuoliset, isä mukaan lukien, voi nähdä, tai ymmärtää. 

Kun vastaan jälleen kysymykseen, mistä tunteista haluan päästä eroon, vastaan totuudenmukaisesti, etten vielä mistään, jos ollenkaan. Vihan liekki saa bensaa lapsen kyyneleistä. Olo on voimaton. Miten voisin auttaa?

On raskasta surra ja kannatella toisen surua. On raskasta nähdä omin silmin, mitä suru rakkaalleen tekee. On raskasta ajatella, että joskus se helpottaa, kun ei usko siihen vielä itsekään. 

Mä tiedän miltä susta tuntuu, lohdutan pitkin viikkoa ikävöivää esikoistani, eikä tieto siitä etten itsekään ole yksin tunteitteni kanssa lohduta yhtään.

Paluu arkeen

 

Viimeisen kuuden viikon aikana olen antanut itsestäni sen 720%. Jokaisesta lomaviikosta totutun 120% mikä ei ehtinyt missään välissä nollaantumaan. Stressitaso on ollut huima, mikä on jopa poikkeuksellisesti aiheuttanut fyysisiäkin oireita. Kuitenkin jo keväisestä korona-ajasta selviytyneenä sitä oppi pärjäämään vielä normaalia enemmän paineen alla. 

Tänään on kuitenkin vihdoin hetki, kun Vilhon nukkuessa päiväuniaan, olen vain minä. Hetken irti äitiydestä. Tavallaan, sillä koko ajan olen silti valmiudessa hyppäämään takaisin saappaisiin pienestäkin inahduksesta makuuhuoneesta. Sohvan nurkassa istuminen kahvikupillisen kanssa pudottaa jo heti kymmeniä prosentteja pois. Ei siksi, että on se hetki, vaan siksi, kun tietää niitä hetkiä tulevan taas säännöllisesti lisää. 

Viikot eivät ole olleet kamalia. Oikeastaan meillä on ollut todella hyvä loma, vaikka päivien tunteiden vuoristorata on jokaisen meidän kohdalla päihittänyt Powerparkin hurjimmankin laitteen.

Jos lapsilta kysyisi mikä lomassa oli parasta, on vastaus yksimielisesti edellä mainittu huvipuisto. Pomppumonsterit, kertoisi keskimmäinen. No ne kaikki laitteet, sanoisi vanhin. Mä sanoisin kliseisesti, että se lasten riemu, jota sain vierestä seurata ja onnistumisen ilo siitä, että mä kykenin sen ilon heille järjestämään. Jee, hurraisi nuorin heistä.

Koska parin päivän huvipuistoreissu ajoitettiin loman ekalle viikolle, oli loppu viisi viikkoa tarkoitus viettää suunnittelemattomasti kotikaupungissa. Sateinen heinäkuu ei yllättänyt, eikä juurikaan hidastanut menoa. Jos halusi selvitä päivän loppuun saakka jotenkin järjissään, oli kiskottava kuravaatetta päälle ja mentävä heti aamupäivästä puistoon. Rannalla vietetyt päivät jäivät yhden käden sormilla laskettavaksi. 

Kesätoimintaa järjestänyt 4h-kerho piti lapset puuhakkaina, kuten olin jo viime vuodesta oppinut. Tämän vuoden lisänä oli kolme viikkoa kodin lähellä kestänyt puistoruokailu, mikä tarjosi 4h-kesäkerhon lisäksi lähes yhtä kattavan avun päiviin, mitä päiväkoti normaalisti tekee. Ruokailusta tuli kaivattu rutiini aamupäiviin askartelun lisäksi sekä itselleni erittäin paljon kaivattu apu helpottamaan viiden aterian ruokashowta. 

Puolivälissä toteutettu Korkeasaarireissu toisti viimevuotista kaavaa; eläimet pysyttelivät näkymättömissä, mutta reissu ystävien kesken oli kuitenkin kiva. Koko päivän reissu vie hetkeksi mielen kotinurkilta tuulettumaan, eikä sillä oikeastaan ole loppupeleissä merkitystä minne ja miksi lähtee. Kunhan lähtee.

Korkeasaari jäi kuitenkin kuus-nolla tappiolle, kun teimme pitkään vitkuttelemani pyöräretken paikalliseen kotieläinpihaan. Pihalla vapaana temmeltäneet possut herättivät paljon enemmän ihastusta kuin paksun lasin läpi nähty hännäntupsu tiikeristä. Possujen silittelyyn, muiden eläinten ihasteluun ja talutusratsastukseen sai kulumaan monta tuntia, eikä sekään meinannut riittää. Niinpä palasimme taas paria viikkoa myöhemmin uudestaan ja teimme siten kesän viimeisen retken lauantaina.

Loman päätyttyä jäi jopa tunne, että paljon jäi tekemättä ja aika loppui kesken. Kuitenkin päivät mentiin pitkälti fiiliksen mukaan, joten mitään mikä olisi jäänyt harmittamaan, ei jäänyt tekemättä. Pari reissua jäi myös toteuttamatta koronan vuoksi, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Loma oli tänä kesänä totutuista rutiineista irrottautumista. On syöty hilloleipiä, suklaamuroja, vohveleita aamupalaksi, nukuttu koko kuusi viikkoa samassa sängyssä, menty nukkumaan miten sattuu ja nukahdeltu sohvalle. Herätty kelloa katsomatta ja aikataulutettu päivää sen mukaan. 

Olin varma, että paluu arkeen olisi vähintäänkin katastrofaalinen. Tavoittelin lempeää arkeen paluuta aloittamalla iltarutiinit totuttuun tapaan muutamaa iltaa ennen ensimmäistä arkimaanantaita. Tähän lisäsin vielä haastetta aloittamalla treenaamaan itsenäistä nukahtamista nuorimmaisen kohdalla. 

Pienistä vastalauseista huolimatta illat ovat sujuneet paremmin, mitä ne olivat ennen lomaa. Aamulla lapset heräsivät ennen varmuuden vuoksi asetettua kellonsoittoa odottavin mielin. Ehkäpä loma teki tehtävänsä?