Vauvakuplassa

Kyllä tää pitää ainakin kerran elämässä kokea, hän sanoi haltioituneena vain hetkiä sen jälkeen, kun olin huokaissut että ei enää ikinä. Sattuu liikaa. Vaikka todellisuudessa se kipu oli taas muisto vain hetkessä, jossa ihailimme vastasyntynyttä vauvaamme. Pari päivää myöhemmin kävelin hieman taka-alalla, johtuen myös synnytyksen jälkeisestä toipumattomuudesta - ja taltioin kuvien ja videon kera heidän kahden matkaa osastolta autolle ja siitä taloon, josta olimme tehneet kotia vasta kahden kuukauden ajan.

Ruskea takatukka, kaksi pientä hymykuoppaa ja tuima katse kietoivat meidät kolme päivisin yhteen, jonka vain isompien lasten aamutoimet ja yhteiset illat hoito- ja koulupäivien jälkeen rikkoivat isommaksi yhtälöksi.

Riittääkö rakkaus on hassu ajatus, mikä aina jokaisen uuden raskauden kohdalla painaa mieltä. Kolmannen kohdalla olin jo luottavainen, vaikka vauva syntyikin keskellä kriisiä. Tämän neljännen kohdalla ajatus oli vielä hullunkurisempi, sillä kaikki oli hyvin niin kiiltokuva-albumissa, kuin ihan aidostikin alun vaikeuksien jälkeen. Se, jos mikä sai ajattelemaan, että miten suhtaudun tulokkaaseen, jolla on kaikki. Kaikki, eli kaksi vanhempaa, sisaruksia ja koti, josta ei tarvitsisi muuttaa isompaan. Ehkä kyse ei ollutkaan riittävyydestä, vaan ajattelin, ettei hän tarvitse rakkauttani yhtä paljon kuin sisarensa.

Miten hullunkurinen ajatus, joka sille tasolle myös jäi. Muisto kolmosen vauva-ajasta on häälyvä ja nykyään merkityksetön. Uusi vauva-aika ei paranna haavoja, jotka ovat jo arpeutuneet kiinni. 

Eikä sitä rakkautta ei horjuttanut ikuiset illat ja vuorokaudet, tai katkonaiset yöt. Sen sijaan että olisin kokenut jonkin asteista baby bluesia tai itkuisuutta, koin valtavaa ihastuksen sekaista rakkautta sekä vauvaa, että miestäni kohtaan. Vietimmekin kuukauden päivät vauvakuplassa, kunnes oli aika palata töihin. Vaaleanpunaiset lasit pysyivät tiukasti silmieni suojassa kaikkina arjen hankalimpina hetkinä vielä vauvakuplan puhjettua vauva-arkeen, vaikka reunoilta pilkistikin välillä normaalia valoa.

Normaali arki hakee uudestaan paikkaansa kesälomien jälkeen. Palaan töihin ristiriitaisin ajatuksin. Osasinko taas nauttia tarpeeksi? Mitä jos kiintymyssuhteemme kärsii? Mitä, jos perheemme kärsii mulle liian raskaasta arjesta? Kyllä mua jännittää, kerron jo ainakin neljättä kertaa neuvolassa, kun kysytään ajatuksia töihin paluusta. Imetys, nukkuminen ja yleinen jaksaminen. Go with the flow, on suunnitelmani niille kaikille. Ihan niinkuin tähänkin mennessä. 

Nyt olet kuusi kuukautta. Tasan. Puoli vuotta sitten ihastelin sitä miten pienenä synnyit. Nyt ihastelen pulleita jalkamakkaroitasi. Kasvoit liian pian. Olet taitava. Osaat hassutella ja hurmata. Vaatia syliä ja karjua vastalauseita. Otsaryppysi on kadonnut pulleisiin poskiin, joita koristaa isommat pienet hymykuopat.

Eikä, kun sun piti olla meidän vauva, sanois iskä.

Synnytyskertomus

Synnyit päivä ennen laskettua aikaa. Olit osin sellainen, jonka olin viimeisinä päivinä kuvitellut ja suurimmaksi osin sellainen mitä aina olin toivonut. Ihan pikkuruinen, kuten kätilö sinua kuvaili. Tummat hiukset kuten isälläsi, mutta koko pienen pääsi peittävästi. Maailman pienimmät hymykuopat.

Menimme sänkyyn edellisen huonosti nukutun yön jälkeen ajoissa. Tavalliseen tapaan selasimme somea, tällä kertaa melkein tunnin, kunnes teimme omat toisistaan riippumattomat rituaalimme; mies laittoi korvatulpat korviin ja minä pistin äänikirjan soimaan 30 minuutin ajastimella.

Oloni oli onnellinen. Vaikka aamulla itkin lyhyen väsymysitkun edellisen yön kolmen tunnin valvomisesta ja siitä, ettei sen aikana supistukset eteneet mihinkään, oli mieli kohentunut iltaa kohden huomattavasti. Vielä kymmenen uutisten maissa vitsailin, ettei oo minkäänlaisia oloja synnytyksen kannalta, eikä sekään lannistanut mieltä. Vaikka tunnelma oli edelleen painostavan odottavainen synnytystä kohtaan, oli turhautumisesta johtuva itkuisuus jo rauhoittunut ilon puolelle.

Kolmenkymmenen minuutin sisään mahtui yksi kyljen kääntö ja juuri kun mieheni hengitys kävi kuorsauksen puolelle loppui äänikirjastani aika. Lisäsin puoliunessa aikaa toiset 30 minuuttia ja jatkoin unia miehen kainalossa vain tunteakseni keskivertoisen ja nopean supistuksen, mikä päättyi alavatsan kovaan napsahdukseen.

Sikiökalvojen napsuminen on tuttua, mutta tässä oli jotain uutta. Mietin muuttuiko kohdun pinkeys suuntaan tai toiseen ja liikuin varovaisesti vain päätelläkseni, että napsahdus oli ehkä vain vauvan rivakka päänliike, tai potkaisu. Minuutin sisällä toteamuksestani kastuvat alusvaatteet sen verran, että oli pakko käsillä varmistaa oliko tunne vain peiton liikkeen tuomaa lämpimää ilmaa, vai nestettä. Liike sai aikaan ryöpsähdyksiä lapsivettä, jolloin aloin herättelemään onnettomasti vasta nukahtanutta miestäni, joka ei aluksi edes ymmärtänyt mitä varten häntä niin rivakasti yritin tökkiä yrittäessäni samalla olla kastelematta koko sänkyä.

Kello oli 23.55

Tunnelma oli ilahtuneen jännittynyt. Tätähän me oltiin odotettu, vaikkakin kumpikin oli odottanut tilanteen tapahtuvan vähemmän yllättäen, tai vähintään parin tunnin yöunien jälkeen. Siis eikö me mennä nyt sairaalaan, sanoitti mies ällistyksensä siitä, kun ilmoitin meneväni suihkuun ajatellen sen olevan hyvä ensimmäinen etappi supistusten sietämiseen.

Olin suihkussa ehkä kymmenen minuuttia. Oma ällistykseni kasvoi joka minuutilla, sillä yhtäkään supistusta ei ollut vielä tullut. Kaivoin kaapista kaikki kosteussuojat - jotka oli jääneet laittamatta sänkyymme, ja palasin miehen luo. Sillä välin hän oli soittanut synnärille ja kaivanut tens-laitteen valmiiksi. Asetuin jumppapallolle, mies asetti tensin ja aloimme katsomaan keskeneräistä sarjaa. Harmittelin ääneen, että tälleen tää yö nyt menee odotellessa eikä nukkumaankaan oikein takaisin päästä. Olin varautunut nopeakestoiseen synnytykseen, joten olin tilanteesta yhtä hämilläni kuin ensikertalainen seurassani.

Vesien menosta aikaa oli kulunut puoli tuntia, kunnes supistukset alkoivat. Väli oli ensin kahdeksan minuuttia, sitten viisi, sitten vähän pidempi, mutta kipu yltyi. Lakkasin kellottamasta supistuksia ja keskityin kipuun. Kaurapussi jätti vatsaan punaiset jäljet, tens-laitteen voimakkuutta nostin pikkuhiljaa ylöspäin ja pyysin vartavasten ostamani kamman kämmeniini puristeltavaksi. Halusin alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan lähtöön pukemalla vaatteita, kun supistuksien kesto ja kipu kasvoi voimakkaasti. Pukemisen jälkeen halusinkin lähteä heti, sillä jumppapallolta nousu sai välin putoamaan kolmeen minuuttiin.

Automatka synnärille oli lyhyt, noin viisi minuuttia. Sen aikana ehdin supistusten välissä  kertomaan haluavani ilokaasun ja pääsyn saliin välittömästi. Matka autolta synnytyssaliin oli puolestaan kilometriltä tuntuvan matkan pituinen, sillä paineentunne ja supistusten väli oli yltynyt. Kätilö oli tarkastanut aiemman synnytyksen kulun ja myötäili mieheni luetellessa synnytystoiveitani; ei episiotomiaa, ilokaasu, vapaa liikkuminen salissa, ei vauhditusta oksitosiinilla. Ammeen käytöstä kieltäydyin, sillä se ei tälläkään kertaa tuntunut hyvältä edes ajatuksen tasolla.

Kello oli 1.40

Sisätutkimuksessa olin vain viisi senttiä auki. Pääni sisällä liikkuneista ajatuksista yksi oli epätoivo siitä miten kestäisin pitkän synnytyksen näissä kivuissa. Supistukset tulivat ehkä minuutin välein. Vaivuin kylkiasentoon, ummistin silmät ja keskityin ilokaasun käyttöön oikeatahtisesti samalla painaen tensiä avuksi. Supistusten väli antoi taas tarpeellisen lepohetken ja hyvänolontunteen, mikä auttoi jaksamaan pitkään.

Sillä välin mies oli löytänyt paikkansa juomavastaavana ja kädenpuristajana torjuessani kaiken muun kosketuksen.

Melko pian supistuksilla ei ollut enää taukoa ja kivun sietäminen kävi sietämättömäksi. Kipushokki meinasi ottaa vallan ja menetin hallinnan. Tässä kohtaa tein, mitä kehoni ehkä tiesi tehdä, eli ponnistamaan. Koska kuvittelin tilanteen olevan epäkypsä ponnistamiselle pakotin itseni synnytyskuplasta pois vain kertoakseni miehelle ponnistuttavan ja hän soitti kätilöt paikalle.

Kello oli 2.35

Ponnistusvaiheessa kuplani oli blokannut kaiken ulkopuolisen. Kuulin puhetta. Sisätutkimuksessa vauva oli kaukana. Jotain hiuksista. Kannustusta. Käsky himmata. Jotain korvasta ja viimeisestä ponnistuksesta.

Kello oli 2.43

Vauva nostettiin rinnalleni. Supistuskipu lakkasi ja koko muistijälki siitä miten kovaa kipu vielä sekunteja sitten oli. Vaikka kaikki tuntui tapahtuvan siinä hetkessä hitaasti, oli synnytyksen kesto vain 2h 23 minuuttia supistusten alkamisesta. 

Synnytyssuunnitelmia

Vaikka molemmista tuntuu siltä, ettei synnytyksellä olisi mikään kiire, on tunnelma jännittynyt ja odottavainen. Päivät pyörivät synnytyksen ympärillä silloinkin, kun kukaan ei ota sitä puheeksi. Se näkyy huonosti nukutuissa öissä, pitkäveteisissä päivissä ja odottavaisissa illoissa.

Raskausviikko 39+

Aamulla tekisi mieli kääntää kylkeä, huolimatta siitä miten paljon vaivaa ja kipua sekin toimenpide aiheuttaa, ja vaipua kuplaan, jota ympäröivä maailma ei läpäise. Mieli ja keho pettää, vaikka samalla puolustan niitä huumorin ja tekohymyjen kautta.

Kyllä, mua supistaa. On oloja. Särkee selkää. Vauvan pää painaa jossain syvällä. Ei vieläkään, naurahdan noin kymmenen kertaa päivässä. Päiväkodin henkilökunnalle, sukulaisille, tuttaville, lapsilleni. Laskettu aika on vasta tulossa ja kaksi ensimmäistähän meni pitkäksi melkein viikolla, puolustaudun. Kuopus olisi nyt jo syntynyt.

Sunnuntaina neljältä aamuyöllä tirautan itkun. Ei tänäkään yönä, vaikka kaikki oli niin hyvin suunniteltu. Keho ei petä, puolustan ajatusta, sillä vauva tulee kun tulee ja halusinkin nauttia loppuun asti. Mieli petti. Tylsää, jos loppuraskaus menee allapäin ja ulkopuolisen painostuksen runtelemana. Itsehän mä tämän ajatuksen myös ilmoille päästin, kun olen kuumotellut vauvan saapumista jo ennen laskettua aikaa. 

Suunnitelmista tärkein, eli synnytyksen kulkuun itse vaikuttaminen on käsissäni. Se lohduttaa ja pelottaa. Hyvin ennalta suunniteltu voikin mennä pieleen, tai jäädä toteutumatta.  

Edellisestä synnytyksestä en keksi mitään, minkä jättäisin tekemättä. Vaikka yksi onnellisimmista hetkistä oli samalla sydämen särkevä, on siitä jäänyt myös paljon hyvää mieleen, jos vain sulkee kaikki henkilöt ja elämäntilanteen ulkopuolelle muistosta.

Nyt kaikki on päin vastoin, sillä mitään tarvitse sulkea pois. Nukkumaan mentäessä mieheni varmistaa, että TENS-laite on odottamassa siinä missä pitääkin. Tietää, mistä löytää minulle vaatteet ja pohtii ääneen mitkä kengät on helpointa pukea jalkaani. Mun tukipilari nyt ja tulevassa. Se, miten häntä jännittää osaako toimia oikein, tai mitä juuri minä haluan riittää jo nyt, vaikka kaikki ennalta yhdessä suunniteltu menisi pieleen.

Lyhyiden itkujen keskellä iloitsen, että olen lähempänä vauvaa. Olen malttamaton. Mietin, mitä päivämäärää toistelen pääni sisällä ottaessani vastaan supistuksia. Onko se tämä, huominen, tai vasta ensi viikko. Ei olisi väliä, sillä se tulee olemaan yksi tärkeimmistä päivämääristä jo neljättä kertaa. Mikä vaan voi olla se päivä.

Pieni, siro poika. Onkohan kolmea kiloakaan. Ehkä vähän hiuksia päälaen peitteenä. Ruskeat, kuten miehelläni. Vielä epäselvät kasvot, jossa on jotain tuttua ja jotain ihan uutta. Niin pieni, etten muistanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Niin iso, että ihmettelen miten se vasta vatsani sisällä potki.

Täysiaikainen raskaus

Raskausviikko 39. Olenko osannut nauttia raskaudesta? En. Tai siltä se taas tuntuu. Viimeiset kaksi kuukautta on mennyt talokaupoissa, muutossa, joulussa sekä kodin viimeistelyssä. Jälkimmäistä olemme tehneet kuitenkin koko ajan miettien, miten elämämme muutoksien vuosi huipentuu hänen saapumiseensa.

En saa häntä mieleeni. Miltä hän näyttää, tuntuu ja millaista vauva-arki taas on. Tuntuu usein, että mielessäni on musta-aukko, joka täyttyisi vasta hänet konkreettisesti nähdessäni. Tuo tyhjyys ei täyty mielikuvilla, vaikka katselen hänelle kuuluvaa kehtoa, pinnasänkyä, hoitopöytää, tai järjestelen pieniä vaatteita. Hän tuntuu vieraalta ja kaukaiselta, vaikka tuntisin samalla pienen jalkapohjan kylkeäni vasten, tai hikan lantioni kätköissä. 

Mietin myös usein johtuuko vierauden tunne osin siitä, että vauvalla olisi sisartensa kanssa eri isä. Miltä meidän, minun ja mieheni, vauva tulee näyttämään ja onko hän ihan eri luontoinen. Kohtaanko hänet samalla tavalla, vai ovatko ajatukset ihan turhaa ennakkoluuloa uusperhettä kohtaan.

Raskaus on täysiaikainen. Mieti, että se voi nyt tapahtua koska vaan, mä muistutan tasaisin väliajoin miehelleni, jonka vastaus siihen on aina se sama jännittynyt ja odottavainen hymynkare. Jos nyt vielä sen ja sen aikaa, toteamme yhdessä, sillä kummallakaan ei ole kiire asian kanssa. Johtuuko se miehelläni siitä, että epätietoisuus esikoisen saamisesta on suurta ja ihmeellistä. Minulla ehkä siitä, että haluan vielä kokea nauttivani raskaudesta ja saada kokea tämän viime hetken jännityksen täysin rinnoin. Jokainen päivä voi olla se päivä.

Elän raskauden parasta aikaa. Esikoista ja toista lasta odottava minäni olisi täysin eri mieltä. Silloin oli kiire savustaa vauva pihalle mahasta. Kolmannen kohdalla jokin muuttui. Ehkä ymmärrys, että tämä hetki on vain pieni. Silloin se oli pienempi, mihin olin varautunut, sillä vauva syntyikin ennen laskettua aikaa. Tällä kertaa tiedostan, etten voi tuudittautua lasketun ajan ohittamiseen ja odotella tunnetta, että haluan päästä jo synnyttämään, vaan on oletettava vauvan syntyvän jo tammikuussa ja ehkä ollessani vielä täysin epävalmis vauvan tuloon.

Itse synnytys ei pelota. Se jännittää. Ketäpä ei jännitä kokea kipua, jonka voimakkuutta ei pysty kenellekään edes sanoin kuvailemaan. Jännitys on kivun lisäksi tilanteesta johtuvaa, sillä tälläkin kertaa olemassa olevien lastenhoito mietityttää. Tilanne on täysin ennustamaton ja sehän ennakointia ja rutiineja rakastavalle ihmiselle onkin haaste. Vaihtoehtoja ja varasuunnitelmia on kuitenkin monta, joten ei auta kuin tuudittautua taas ajatukseen, että kaikki kyllä järjestyy.

Olen ollut vain hetken pois töistä. Aamuisin vien yhden lapsista eskariin, toisen päiväkotiin ja kolmannelle toivotan hyvää koulupäivää. Kierroksen jälkeen palaan usein kotiin ja jatkan keskeneräisiä asioita, joita pidän kovin tärkeänä saada tehtyä ennen synnytystä. Todellisuudessa ne ovat uunin puhdistusta, verhojen lyhentelyä, tai käsitöiden viimeistelyä. Tunnen hämmennystä siitä, ettei minulta vaadi kukaan muu yhtään mitään, paitsi minä itse. Joutilaana oloa on vaikea omaksua, kun on tottunut suorittamaan ja pyörittämään tähän mennessä hektistä arkea kahden työssäkäyvän kesken.

Jokainen yö voi olla se yö. Vaikka aamulla herään täysin levänneenä, voi sekin alkanut päivä muuttua koska vain. Onneksi ei tänäänkään, ajattelen jokainen päivä, mutta samalla en muuta ajattelekaan, kuin tulevaa synnytystä ja vauvan kohtaamista.