Kun lapsiarki uuvuttaa, mikä auttaa jaksamaan?

Niin mikä? En mä vaan tiedä. Väärään aikaan kysyttynä vastaan ei mikään. Joskus voin jopa vastata, että ne pienet ilon hetket. Niin, ne pienet.

"Onneks sun isommat lapset lähtee joka toinen viikonloppu pois, niin saat vähän levätä"

Kuinkakohan monta kertaa niin monesta eri suusta olen saanutkaan kuulla tuon lauseen? Se on taas sellainen lause, mikä sanotaan mulle tarkoituksena tsempata, lohduttaa, tai muuten vaan positiivisena kommenttina. Vastaan, että niinpä, onneksi. Vastaan niin, koska sillä hetkellä saatan ajatellakin niin. Todellisuudessa se ei todellakaan ole niin.

Vauvakuplaa kesti oikein hyvän tovin. Se auttoi jaksamaan oksennustaudin ja tiheän imun, oman kuumeen, lapsien sairastelut ynnä muut. Sitten sekin hiipui ehkä valvottujen öiden mukana pois. Nyt saan levätä. Siis vauvan kanssa? Mitä lepoa on herätä 2-10 kertaa yössä, kanniskella vauvaa, tehdä monen kilometrin lenkkejä jotta vauva nukkuisi, yrittää edelleen tehdä vauva kainalossa arjen normaaleja asioita, kuten käydä suihkussa, tehdä ruokaa, katsoa hetken tv:tä tai ylipäätään istahtaa alas ja huokaista. Lepo, tätäkö se on?

Entä ne pienet ilon hetket? Ne auttaa, ne oikeesti auttaa ja paljon. Nautin ihan hirveästi siitä, että saan opetella tyttöni kanssa pyöräilemistä. Nautin ihan älyttömän paljon siitä, kun me Eevin ja Ilpon kanssa hassutellaan iltaisin mun sängyssä. Saan todella paljon iloa siitä, kun vauva hymyilee kuin taivaalla paistava aurinko heti aamusta.

Mutta ne on hetkiä. Niiden hetkien välissä on huutavan vauvan kanssa ruuanlaittoa, kolmen lapsen pukemista ja riisumista, lelujen siivoamista x100, huutoa, räkää, kiukkua ja sotkua. Kotityöt, ruokaostokset, laskut, vastuu. Huutava vauva. Oman ajan puute.

Ennen sitä oli täysin sama tilanne, mutta toki vain kahden lapsen kanssa. Silloinkin kaikki oli yhtä kaaosta ja uupumusta. Ainoa mikä muuttui tähän hetkeen on se puolison tuki. Se, että oli joku jota odottaa. Joku, joka antaa nukkua pidempään, jotta jaksan. Joku, jolle purkaa ja laittaa viestiä. Me riideltiin, kun kumpikaan ei jaksanut. Ei kumpikaan halunnut nukuttaa Ilpoa ja istua kahta tuntia sängyn laidalla. Ei kumpaakaan kiinnostanut tehdä ruokaa. Silloin oli joku, joka jakoi sen saman tunteen. Tiesi kun sanoin, että oon niin loppu tähän huutoon, että se on rankkaa. Tiesi, koska oli siinä mukana. Ja oikeestaan se riitti.

Nyt mä saatan istua illalla yksin vessan lattialla, sormet korvilla ja lasken hitaasti kahteenkymmeneen. Vauva itkee taas, enkä tiedä miksi. Oon laittanut itseni jäähylle, jotta jaksaisin numero kahdenkymmenen jälkeen palata vauvan luokse hyvänä äitinä. Samalla ajattelen, että se toinen jonka kuuluisi tässä kohtaa vuorostaan heijata vauvaa ja yrittää keksiä syytä itkuun, makoilee ehkä onnellisena uusi rakkaus kainalossaan. Katselee ehkä samaa ohjelmaa, mitä mekin aina katsottiin. On niin helvetin onnellinen. Eikä hän enää ymmärrä, ei tiedä. 

Nyt mä otan vastaan lauseita, missä kukaan ei oikeasti tiedä mitä sanoillaan tarkoittaa. "uskon, että sulla on rankkaa" on vaan oletus ja kuvitelmaa, siinä missä vuosi sitten sama lause ex-mieheni suusta olisi oikeasti tieto, mitä mä koen. Muiden äitien kanssa jaetut kokemukset toki auttaa, mutta kaikilla on eri arki. Arki, jonka voi jakaa täysin vain sen ihmisen kanssa joka siihen kuuluu päivittäin. Jos joku sanoo, että on loppu vauvan ainaisiin iltaitkuihin, voin itsekin vaan puhua omasta kokemuksesta, että niin minäkin. En mä aidosti tiedä kuinka loppu se toinen onkaan. En myöskään osaisi lohduttaa. Mutta vertaistuki vähän helpottaa.

Isommat lapset lähtivät jo keskiviikkona kello kuusi isälleen. Mun kuuluisi kaikkien oletuksien mukaan olla levännyt ja valmiina ottamaan arki vastaan edelleen yksin, kolmen lapsen kanssa. Oon tehnyt paljon asioita mistä saan iloa ja mistä nautin. Silti tämän viiden päivän päätteeksi oon täysi hermoraunio ja katson jälleen itkeneillä ja väsyneillä silmillä kellosta aikaa. Kaksi tuntia, niin loppuu tämä lepo.

Pääsen jälleen kuuntelemaan tarinoita toisten ihanasta onnesta. Joudun vastaanottamaan sen ikävän, joka purkautuu hallitsemattomilla tunnetaidoilla neljä vuotiaan känkkäränkällä ja kaksi vuotiaan uhmalla. Joudun taas kaivamaan ne omat eksyneet tunnetaidot ja pärjätä pahimman piikin yli, kunnes tasoittuu taas hetkeksi. Arki on taas ihanaa, jos se sujuu ja kaikilla on hyvä päivä. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta sinä parittomana viikonloppuna.

Aa-aa allin lasta pientä linnunpoikaa

Onpa sillä äiti, mutta onko sillä isää joka häntä hoivaa?

Luulin, että isä joka tapaa lapsensa ensimmäistä kertaa ja häneen rakastuu haluaisi olla hänen elämässään. Tulkitsinko väärin, eikö se ollutkaan isän ja pojan välistä rakkautta? Jos oli, niin miksi isä ei halua tavata rakastamaansa lasta, mutta kahta muuta sitten joo? Ovatko lapset niin eriarvoisia?

Tietysti monella tapaa ovat. Isää ei kiinnostanut vauvan hyvinvointi raskausaikana. Isä ei nähnyt vauvan syntymää, ensihymyä, eikä muitakaan ensimmäisiä asioita joita tulee koko ajan lisää. Ei hän ollut ristiäisissä, eikä ole kiintynyt vauvaan.

Kun isä omasta tahdostaan näkee kahta muuta lasta, on hän omasta tahdostaan näkemättä kolmatta lastaan.

Olen nyt ollut melkein kaksi viikkoa yhtä kysymysmerkkiä ja pahaa mieltä vauvan puolesta. Eikä mun tarvitsisi olla. Mun ei tarvitsisi yrittää väkisin saada isää olemaan isä vauvalle, jos ei hän itse niin tajua olla. Mutta mun sydän särkyy, jos tapahtuu se, että isompana Vilho ehkä kateellisena joutuisi vilkuttamaan isommille sisaruksilleen, jotka lähtevät innoissaan isälleen. Ja hän jäisi kotiin. Hän ehkä miettisi, miksei hän pääse mukaan.. vai olisiko hänellä joku toinen isähahmo elämässään?

Mutta miksi. Eikö hän itse välitä, tai halua? Eikö hän pidä tärkeänä tavata vauvaansa mahdollisimman usein? Riittääkö muka se, että kerran parissa kuussa näkee ohimennen oman lapsensa? Eikö kaksi viikkoa tunnu missään olla erossa rakkaasta lapsesta? Vai haluaako tavata, mutta ei kolmannen osapuolen painostuksesta saa?

Eilen me vahingossa taas törmättiin. Mun piti olla vauvan kanssa omassa kodissani, koska hänestä ei ollut kuulunut mitään. Pallo jäi hänelle. Silti me törmättiin ovensuussa. Hän saattoi ohimennen hipaista vauvaa. Ehkä se riittää taas pariksi viikkoa?

Isi hei, sua on jo kaksi kertaa odotettu. Etkä sä taaskaan tullut. Mitä sä pakenet? 

Meidän arkipäivä

Tästä nyt on vierähtänyt aikaa tovi jos toinenkin, mutta kerrankin muistin tehdä vastineen vapaapäivälle. Meidän arki on sitä, että lapset menee päiväkotiin, eli siis meillä on aikataulu. Muuten mennään oma  aikataulun mukaan, minkä edelleen yritän synkata päiväkotirytmiin parhaani mukaan. Yleensä onnistun.

Tänä yönä me ei todellakaan nukuttu. Koskaan ei pitäisi hehkuttaa mistään, koska se on varmaa  että se oli vika hehkutus se. En tiedä miksi tänä yönä herättiin taas se 5-10 kertaa, mutta aamulla kello ei ollut kuuttakaan kun Vilho päätti päivän alkavaksi. Oikeastaan tästä sain ihmeellä torkutettua vielä tunnin unen ja valveen rajamailla Vilhon ihaillessa ikkunaa, joten me herättiin vasta vähän vaille seitsemän sitten kunnolla.

Laitoin tuttuun tapaan muumit pyörimään ja keitin kahvin itselleni sekä aamupuuron lapsille. Ilpo heräili heti seiskan jälkeen ja oikasin aamutoimista sen verran, että syötiin puuro sängyssä. Eevi heräsi vasta puoli kahdeksan ja kiipesi heti valmiiseen aamupalapöytään, jossa häntä saikin hoputtaa puolen tunnin ajan. Lapset pukivat, Ilpo "minä itse!" ja mä syötin jo väsymyksestä kiukkuavaa vauvaa.

Puen vauvan ensin, jolloin hän nukahtaa viimeistään siinä kohtaa, kun haalarin vetoketju sulkeutuu. Vien vaunuihin nukkumaan, jolloin saan kädet vapaaksi valmistelemaan lähtöä. Tiskit koneeseen, kone pyörimään. Lattialle heitetyt yöpaidat kerään sänkyyn, petaan oman sängyn. Lapsille ulkovaatteet päälle vaunuissa heränneen Vilhon huudon säestämänä.

Kello on 8.33 kun lähdetään ihan aikataulussa. Päiväkoti alkaisi 8.45 ja matkaa on vain muutama sata metri. Vien ensin Ilpon omaan rakennukseen, jolloin Eevi jää päiväkodin pihalle odottelemaan. Eevi menee isojen puolelle toiseen rakennukseen. Vilhon kanssa kierrän reilu puolen tunnin lenkin Hämeen Linnan ympäri ja palaan kotiin.

Kotona Vilho jatkaa unia parvekkeella. Teen omia juttuja, eli tänään pakkaan kirppiksellä myymiä vaatteita postitusta varten ja valmistelen keskeneräisiä ompelutöitä. Viikkailen pyykkejä ja laitan koneellisen peseytymään. Vilho siirtyy jossain vaiheessa sisälle jatkamaan unia ulkotamineet päällä tuttuun tapaan. Vilho syö jatkaen unia ja lähdemme ulos kello yksi.

Käyn postissa viemässä pakkaamani vaatteet ja menen tekemään pienet ruokakauppaostokset, jonka jälkeen haen lapset päiväkodista. Kello on 14.30. Ensin Eevi, sitten Ilpo. Menemme suoraan kotiin viemään ostokset kaappeihin, hyväksikäytän jo puetut ulkovaatteet sekä aurinkoisen sään ja haemme pyörät varastosta.

Eilen aloitettu pyöräilykausi on avattu hyvällä menestyksellä. Eilen Eevin kanssa kävimme kahdesti lähipuistossa harjoittelemassa pyöräilyä (ilman apupyöriä) ja tänään tuo tyttö jo polki pitkät matkat aivan itse. Taas yksi vanhemmuuden etappi, mistä en haluaisi jäädä ikinä paitsi. Kello oli neljä, kun lähdimme takaisin kotiin Vilhon herätessä vaunuissa.

Syömme päivällisen, jonka tein jo eilen, joten pääsen paljon paljon vähemmällä tänään. Ruuan jälkeen leivomme muffinsseja. Ilpo annostelee lusikalla ainekset ja Eevi sekoittaa ne kulhossa sekaisin. Leivosten paistuessa uunissa odotellaan se aika katsoen pikkukakkosta. Vilho viihtyi hyvin sitterissä, mutta kellon lähestyessä kuutta alkaa koveneva itku, joka helpottui lyhyillä iltaunilla. Itku yltyi jälleen tuttuun iltahuutoon, joten hain vauvaöljyn ja pyörittelin makkaroita vyöhyketerapeutin näyttämillä liikkeillä huudon säestämänä noin vartin verran. Liekö sillä ollut vaikutusta, mutta Vilho lopulta nukahti kello 19.00 itsenäisesti.

Hipsimme suihkuun. Iltapala syötiin sängyn reunalla vähän hassutellen ja uusia temppuja esitellen. Jokailtainen neuvottelu nukkumapaikasta käydään läpi ja lopulta kumpikin kömpii kerrossänkyyn omiin vuoteisiinsa. Kello on 20.10 Jään alasängylle istumaan ja poistun lasten ollessa jo unessa. Vilho nukkui edelleen.

Näin listattuna huomaan, että vasta nyt tätä kirjoittaessani olen saanut ekaa kertaa hengähtää. Lakisääteisiä taukoja ei ole. Toki olisin voinut käyttää tuon ainoan oman ajan päivällä pelkkään makoiluun, yleensä niin teenkin, mutta silloinkaan saan harvoin varttia pidempään olla nostamatta tuttia, tai hyssyttämättä vauvaa takaisin unille. Päiväunia ei todellakaan ole mahdollista ottaa, joten "nuku kun vauva nukkuu" neuvo sopii jollekin muulle.

Tänään oli hyvä päivä vauvan ilta huudosta huolimatta. Tekemistä oli tarpeeksi ja ilta lasten kanssa sujui ilman kiukkua. Jokainen päivä on täysin erilainen, mutta pyrin pitämään perusasiat kasassa. Aamutoimet, ulkoilu päiväkodin jälkeen ja sitten päivällisen jälkeen keksitään milloin mitäkin. Tänään leivottiin, yleensä leikitään yhdessä, tai Eevi ja Ilpo leikkii keskenään.

Kello on kymmenen. Lapset nukkuu. Ennen olisin jaksanut valvoa tunnin tai kaksi nauttien omasta ajasta. Nykyään on luovutettava viimeistään nyt.

Vauvan vyöhyketerapia

Kun vauva itkee joka ilta. Monta tuntia. Syytä ei löydy, eikä itkun aiheuttaja välttämättä aina olekaan sama. Väsyy sekä vauva, että äiti. Varsinkin äiti.

Päätin muutamia viikkoja itkuja kuunneltuani, että on aika ottaa ne poppakonstit käyttöön. Vyöhyketerapia on sanana tuttu jo raskausaikana, mutta oikeastaan mulla ei ollut hajuakaan mitä siinä tehdään ja miksi tehdään.

No, yhtään viisaampi en ole tuon käynnin jälkeen. 

Saavuimme illalla ajanvarauksen kanssa terapeutin vastaanotolle. Vauva riisuttiin ihan nakuksi ja pääsi hoitopöydälle makoilemaan. Ensiksi hierottiin naamasta heijastepisteitä, korvista myös. Käsiä hierottiin, mahaa vähän kauemmin ja jalkoja. Jokainen pulska vauvan makkarapoimu sai vauvaöljyä hieronnan mukana.

Koko hoidon aikana tuli tunne, että tietääköhän hän mitä on tekemässä ja miksi ihmeessä maksan makkaroiden pyörittelystä, kun voisin sen hyvin tehdä kotonakin? Ja niin voisin, sillä hän näyttikin hieroessaan miten tehdä myös kotona samaa hierontaa.

Vauva käännettiin vielä mahalleen ja hierottiin selkä sekä niskaa oikein hyvin. Tässä kohtaa alkoi jo Vilho kertoa mielipidettään hieronnasta, vaikka olikin muuten vaikuttanut oikein nauttivaiselta. Kokonaiskesto tälle hoidolle olikin noin 30min ja maksoin saman numeron rahaa.

Kotiin päästyämme oli aika epäilevät mietteet vyöhyketerapiaa kohtaan, mutta ajattelin, että tulipa koitettua vaikkei myönteisiä vaikutuksia tulisikaan. Ilta oli yhtä itkuinen kuin aina, tosin aiemmin päivällä saatu rota-rokote saattoi vaikuttaa myös asiaan. Itku loppui tuttuun tapaan vasta sitten, kun kävin itse nukkumaan. 

Jotain ihmettä se makkaroiden pyörittely teki. Aamulla piti hieraista silmiä muutaman kerran ylimääräistä, sillä yö meni vain kahdella herätyksellä. Normaali yö meille on ollut syntymästä asti ehkä 5-10 herätystä sisällä pitäen. Seuraavana yönä heräsimme kolmesti, sitä seuraavana neljästi ja sitä seuraavana, eli viime yönä taas vain kahdesti. Eikä siinä vielä kaikki, vaan iltaisin ei itketä. Itkut loppui täysin seinään ja Vilho nukahtaa aivan itse.

Mitä ihmettä se vyöhyketerapeutti tekikään, teki hän illoista sekä öistä kertaheitolla sujuvia. Eikä yhtään huonoon aikaan. Äiti, joka nukahtaa ennen kaksi ja neljä vuotiasta lasta on väsynyt. Tooosi väsynyt. 

Vauva 2kk vanha

Ja pari päivää päälle. Tänään oli kuitenkin neuvola, jossa todettiin että samaa hyvää kasvua jatkaa poika. Ohittanut jopa veljensä, joka oli syntyessään kuitenkin huimasti painavampi ja muutamia senttejä pidempi

Vilho kasvaa, on jäntevä ja kaikin tavoin hyvin kehittynyt miehen alku. Ensimmäisen kuukauden hermostojen kehittymättömyydestä (?) johtunut vapina on poissa vihdoin, joten myös yksi huolenaihe on vähemmän.

Tai niinhän sitä luulisi. Nykyinen huolenaihe on aina vain lisääntyvä itkuisuus iltoja kohden. Vaikka Vilho on ollut tempperamenttisempi edeltäjiään, on itku siitäkin lisääntynyt. Päivät onneksi sujuu ongelmitta - nukkuessa, mutta illalla voi jo melkein kellosta katsoa, milloin tyytymättömyys alkaa. Ja se loppuu siihen, kun luovutan itse ja käyn nukkumaan.

Oma aika? Ei ole enää, paitsi päivisin jos isommat on poissa ja vauva sattuu nukkumaan sikeästi.

Nyt olen parissa kuukaudessa saanut heittää pois edellisten kanssa hyväksi todetut keinot tyynnyttää vauva ja nukuttaa. Uusin mottoni lienee se, että mikä toimii vauvan kanssa, saa myös toimia sen enempää miettimättä. Tätä on tarkoittanut mm. ulkovaatteissa sisällä nukkumista, koska ulkona ei nukuta, mutta vaatteet päällä tulee kuitenkin syvimmät unet. Sen lisäksi kapalointi, kauratyynyn käyttö, whitenoise ynnämuut kikkakolmoset olen joutunut viemään uudelle tasolle ja kehittämään niistä toimivan kombon, joka saattaa toimia, jos kuu ja tähdet ovat suotuisessa asemassa.

En usko koliikkiin meidän kohdalla, mutta joku, josta en saa ihan kiinni selvästi vaivaa vauvaa. Vaikka sitä toivoo itselleen helpotusta kaikella tapaa, toivoo sitä helpotusta vielä enemmän vauvalle. Päädyin varaamaan jo tälle illalle vyöhyketerapiaan käynnin, joten seuraava teksti koskee ehkä sitä käyntiä ja toivottavasti jo yhden käynnin tuomaa helpotusta. Saahan sitä aina toivoa.

Oli arki kuinka rankkaa tajansa, se vieno hymy korvaa vielä kaiken sen itkun. Vielä. Ei se yöuniin tuo edelleenkään tunteja lisää, mutta jotain muuta antaa sitäkin enemmän.

Ikävä meitä, mutta ei sua

Tänään oli se päivä, mitä oon miettinyt monia kuukausia ja menettänyt sen vuoksi yöunia. Miten se menisi ja mitä sitten tapahtuisi. Se päivä, minkä tulemista ei voi välttää, mutta voisi pitkittää. Kun isä tapaa uuden vauvan. Kun mä tapaan hänet yli puolen vuoden jälkeen.

Siinä mä istuin Vilho sylissä anopin sohvalla. Selkä ovelle päin, jonne hän jäi ehkä kauhuissaan seisomaan, kun heleä neljä vuotiaan tyttäremme ääni ilmoitti, ettei äiti lähtenytkään. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän tuli sisään. Tervehti lapset. Tuli mun viereen. Ja siinä me istuttiin, kuin ehjä perhe. Isi, äiti ja kolme lasta.

Me voitais istua siinä, niin kuin aina, kun oltiin vaan käymässä mummolassa. Me asuttais ihan lähellä, nurkan takana, ehkä siinä asunnossa jota jo meille hain, kun suunniteltiin muuttoa Hämeenlinnaan. Istutaan siinä ja yhdessä kerrotaan mitä meille kuuluu. Vauva on oppinut uutta, hän hymyilee ja syö nyrkkiään. Sä kerrot ylpeänä miten hän on kasvanut kiloja. Sun potra poika.

Hän istui siinä pitäen vauvan kädestä kiinni. Meidän välillä kirveellä leikattavaa kiusallisuutta. Ja mä en oikeestaan tuntenut mitään. En rakkautta, en vihaa. Sääliä ehkä, kun hiljaa kuului pyyntö saada se oma vauva syliin. Mä annoin, hän piti sylissä pitkään. Rakastui vauvaan, kuten mä sain tehdä jo kahdeksan viikkoa sitten. Säälin, kun huomasin sen tunteen, kun hänen piti antaa vauva pois sylistä. Lähteä sen toisen luo meidän kahden lapsemme kanssa.

En mä puhunut mitään, en ottanut edes katsekontaktia. En pystynyt, enkä halunnut. Mitä olisin edes sanonut, kun ei hänkään? En mä vieläkään muista miltä hän näyttää. Hyvä niin, koska unessa me tavataan usein. Pelkäsin, että ne haudatut tunteet kaivautuu mullan alta, muttei niin käynyt. Mikä ne muka kuolleista herättäisi? Ne kummittelee ja helisyttää kahleitaan, mutta ne ei ole aitoja enää. Entisen varjoja. Kosketus oli tuttu, mutta kädet tahriintuneet.

Silti me itkettiin anopin kanssa kahden. Kun on niin ikävä. Ikävä sitä, mikä meillä kaikilla oli. Niin lapsilla, mummilla ja meillä. Se perhe, joka nyt vaan istui yhdessä olematta perhe. Se perhe, joka tuli yhdessä aina käymään. Perhe, jonka piti olla aina me.

Ja mä edelleen rakastan meitä, perhettä, aina ja ikuisesti. On niin ikävä että sattuu. 

Sua mä en enää tunne, en rakasta, en ikävöi. 

Kel onni on

Kel onni on sen kätkeköön. Kuk onneton on sen kätkeköön vielä syvemmälle? 

Onni on tavoittelemisen arvoinen tunne rakkauden rinnalla. Ne ei kulje käsikädessä, vaikka yleensä niin tekevät.

Mitä onni on?

Onnea on kahdeksan viikkoa vanhan vauvan hymy.

Onnea on hyvä tv-ohjelma ja purkki jäätelöä.

Onnea on siisti koti ja hetki omaa aikaa.

Onnistuneesti keitetty kuppi kahvia.

Huonosta päivästä selviytyminen.

Pieni rakkaudenosoitus.

Se hymy.

Ja kaikkea muuta. Kaikki siinä välissä on epäonnea. Vai?

Onnellisuutta taas on rakkaus, perhe, vapaus, vauraus, you name it. Kumpi tekee väärin, se joka tuntee onnellisuuden perheestä, vai se joka tuntee sen saman vapaudesta? Ehkä se joka toista kahlitsee? Ehkä se joka perheen perustaa ja lähtee?

Mua jotenkin jäi eniten surettamaan joidenkin mielipide siitä, että oman onnen eteen saa tehdä lähestulkoon mitä vain, vaikka sitten muiden ihmisten ja heidän onnen kustannuksella. Mä ajattelen myös, että elämässä täytyy olla onnellinen ja meillä on vain yksi elämä. Mä olen pitkään jo päässyt siihen tilaan, että okei, on oikeus lähteä, jos ei ole onnellinen. On oikeus lähteä, mutta ei ole oikeutta tehdä se niin kuin itseä huvittaa ja niin, että on päättänyt ensin toisin. Sen päätöksen kanssa olisi pitänyt kituuttaa vaikka sitten oman epäonnen kustannuksella jonkin aikaa, eikä lähteä muiden onnellisuuden kustannuksella väärään aikaan. Nähdä vähän vaivaa ja sitten vasta todeta, että ei. Meillä muillakin on oikeus.

Onnea ei kannata kätkeä, ei varsinkaan sitä epäonnea.

Mä itse nyt jahtaan sitä omaa onnea pitkän ja erityisesti pitkältä tuntuneen epäonnen täyteisen ajanjakson jälkeen. Jahtaan sitä toinen silmä kiinni tässä hetkessä ja toinen taas pälyilemässä ympärille. Mistä sen löydän?

Mä voisin rynnätä uuteen suhteeseen, olkoot se laastari, olkoot se loppuelämän rakkaus.

Mä voisin heittää kassin olalle ja lähteä toooodella pitkälle hermolomalle.

Mä voisin kärrätä kaikki kolme lasta hänen ovelleen, ryhtyä etävanhemmaksi ja sanoa, että mun vuoro.

No, en mä voi. Tai voin, on mulla oikeus. Mut en mä halua. En voi.

Mutta tähän voin todeta uuden ihanan sananlaskun; onni ei tule etsien, vaan eläen. Eli jotain oon kai päättänyt tehdä oikein? Hyppy tuntemattomaan voi luoda onnen, mutta se voi päättyä yhtä nopeasti kuin alkoikin. Täytyy olla siis todella varma mitä on valmis riskeeraamaan The Onnellisuutta etsien. Eläessä taas ehtii huomaamaan pikkuhiljaa ne asiat, mitkä tuo sitä onnea arkeen. Voihan se onni mennä ohikin, jos sitä ei suostu huomaamaan. Siksi onkin hyvä pitää edes se toinen silmä auki vähän etsien.

Onnea on ne pienet hetket, onnellisuus on se kokonaisuus. Ei niitä ehkä täydy koko ajan kokea samaan aikaan. Tai sitten voi päättää olevansa onnellinen siinä hetkessä mikä tarjotaan ja keskittyä niihin pieniin onnen hetkiin.

Onnea on hieman tukkoisen vauvan tuhina vieressä. 

Onnellisuutta on saada olla hänen vieressään.

Aivot narikkaan

Viime päivät on taas olleet hieman raskaampia mielelle. Se on oikeastaan aivan sama sanooko viiskyt ihmistä mulle, että tsemppiä ja sä pärjäät, kun se yksi ainoa sanoo, että oon täyttä kuraa. Se houkuttelee yhtäkkiä taas ne kaksi minää kuiskimaan korvaan. Toinen niistä sanoo edelleen, että oon ihan okei, kun toinen huutaa päälle etten oo ikinä ollutkaan. Ahdistus palasi iltoihin vieden yöunet ja päivistä energian.

Nyt sitä on jo puolessa vuodessa ehtinyt tuntea itsensä. Kun romahtaa kerran pienesti, seuraavat päivät on toistaan pahempia. Jostain päivästä on tehtävä hyvä, jotta saisi katkaistua alamäen. Kesken mäenlaskun tein maanantaille toisenlaiset suunnitelmat ja vein lapset Heurekaan. 

Mun piti viedä lapset sinne jo hiihtolomalla, mutta ristiäiset sotki suunnitelmat. Dinonäyttely tietysti oli se, minkä ajattelin lapsia kiinnostavan ja itseäni myös. Sen lisäksi käytiin tietysti kaikki muukin läpi ja eniten aikaa taisi mennäkin aivot narikasta! -näyttelyssä, vaikkei se lapsia jaksanut koko aikaa kiinnostaa. Jo menomatkalla junassa totesin aivojen todella olleen jo siellä narikassa pitkään reissua suunnitellessa, koska ajattelin että tulee kiire nähdä dinot, kun näyttely päättyy 15.3...

...mutta jopa mulle aina myöhässä kaikkialle -ihmiselle olisi riittänyt se vuosi aikaa suunnitella Heureka reissu, koska siis tämä näyttely päättyy tosiaan 15.3.2020. Vielä ehti siis ihan hyvin.

Oletin dinojen olevan Ilpolle kova juttu, mitä se toki olikin, mutta hurjan aidolta tuntuvat saurukset liikkumisineen pelotti myös pientä ihmettelijää. Sylissä viihdyttiin dinoja katsellen ja komentaen jokaiselle, että "älä pure!"

Eevi puolestaan ymmärsi, ettei ne ole oikeita dinoja, mutta virtuaalilaseista näkynyttä dinomaailmaa ei aluksi meinattu uskaltaa katsoa. Pienen vakuuttelun jälkeen lopulta se olikin reissun paras juttu.

Pienin heistä nukkui suurimman osan ajasta vaunuissa. Kerran hän meinasi herätä kesken unien mukaan menoihin, mutta taisi tulla päätökseen dinot nähdessään, että on parempi vaan pitää ne silmät kiinni. Loppuaika sujuikin liinan sisällä uinuen. 

Reissuun meni kaikenkaikkiaan aikaa junamatkoineen ja syömisineen kahdeksan tuntia. Ja se kahdeksan tuntia, jolloin sai laittaa aivot narikkaan sekä kirjaimellisesti, että vertauskuvallisesti riitti taas toistaiseksi siihen, että illalla ei ollut niin paha mieli, mitä edellisenä iltana oli ollut.

Ja taas mä jaksan ajatella hetken, että ihan sama mitä tulee tai menee, mä saan olla tässä ja nähdä ja kokea tämän kaiken hyvän, eikä sitä kukaan vie multa pois. 

Vaaleanpunaiset lasit silmillä

Tämä teksti on ilmestyneen nettiartikkelin jälkipyykkiä. Sain monen monta ihanaa viestiä henkilökohtaisesti ja muutamia tsemppiviestejä välikäden kautta. Ainoat negatiiviset kommentit tulivat artikkelin kommentteihin anona, sekä useampi raivoviesti henkilökohtaisesti ex-mieheltäni, mistä en yllättynyt. Tein mä aika likasen tempun kai, mutta pahempi toistaan ollaan aina oltukin.

"Et oo vittu tosissas" kilahti jossain vaiheessa viesteihini etunimen alkukirjaimelta - ei edelleenkään kokonimeltä, tai lempinimeltä.

Jälkeenpäin ajateltuna on helppo muistaa ne huonot ajat ja riidat. Helppo osoittaa toista sormella ja mutkutella kun sinä, sinä ja sinä. Ja sitten syytetään vielä, että mä tein niin koska sä teit noin. Toinen vastaa, että mä tein noin koska sä teit niin ja oravanpyörä alkaa, eikä pääty koskaan.

Sitä en ole missään vaiheessa kieltänyt, etteikö suhteessamme olisi ollut kitkaa. Pohdin omaa osuuttani jo aiemmin ja suostun edelleen myöntämään omat virheeni ja osuuteni onnellisuuden sabotointiin. Oliko koko suhde pelkkää paskaa? Kuulemma. Miksi paskaan suhteeseen tehdään lapsi(a), tai muutenkaan suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta samalla, kun suunnitellaan ettei sellaista tule?

Olisiko miehen pitänyt jäädä vain lasten vuoksi? No ei kai. Olisi vaan pitänyt siinä kohtaa, kun kokee olevansa onneton jättää se kolmas lapsi tekemättä ja sanoa reippaasti, että nyt pohdinkin eroa. Näin olisi jäänyt jo toinenkin lapsi tekemättä ja ilmeisesti myös se ensimmäinen.

Jos kaikki lapset olisi miehen puolelta haluttuja, niin se kumoaa pitkään harkitun teon. Plussasta ei kulunut kuin kaksi kuukautta eropäätökseen, josta ei taas tainnut kulua kahta sekuntiakaan uuteen suhteeseen. Keskenmenon sattuessa olisi jo kannattanut hypätä kelkasta pois, eikä aloittaa omasta toiveesta yrittämään kolmatta lasta. Kuka yrittää tahalleen saada vielä kolmatta lasta eroperheeseen, eikö kaksi jo riittänyt?

Olinko minäkään aina onnellinen? En todellakaan, en päivittäin enkä edes viikottain. Sapetti toisen tekemiset, sanomiset ja pelkkä olemassaolo välillä. Olisko vaan pitänyt lähteä jo vuosia sitten, kun itsekin mietin onnen löytyvän toisesta ihmisestä? Kyllä, mutta en lähtenyt, vaan jäin ja sain kolme kaunista lasta. Onko onni edes sitä, että koko ajan menee hyvin? Eikö onnen eteen täydykään nähdä vaivaa ja yrittää korjata niitä asioita, mitkä syö onnea?

Ei mullakaan siis ollut aina ne vaaleanpunaiset sydänlasit päässä, mutta ilmeisesti sitten oli suurimman osan ajasta, koska ero oli mulle edelleen täysi yllätys.

Toisaalta nyt ne lasit taitaa löytyä aivan toisesta päänupista.

Tartun myös asiaan raha, koulutus ja hyväuskoisuus.

Viivi vm2014
vaaleanpunaisilla laseilla

Toisin kuin kommentissa oletetaan, mulla on kyllä vakituinen työ ollut viimeiset kuusi vuotta. Ja on jopa koulutus. Suoritin kaksoistutkinnon loppuun, kun vasta aloin odottamaan esikoista. Aion silti jatkokouluttautua johonkin unelma-ammattiin ja tarkoitukseni olikin ex-mieheni jälkeen päästä koulun penkille.

Harmikseni exä sai koko perheen kustannuksella koulutuksen, työn ja sitä kautta uuden rakkauden rinnallensa, joten mä jään räpiköimään lapsineni oman opiskeluni suhteen.

Perhe perustetaan yhdessä oletuksena, että ollaan yhdessä, hoidetaan tulot ja menot yhdessä. Se, että toinen jättää perheen ja jättää toiselle lapset kotihoidontuen varaan, muuttaa sitä, että onko enää kykenevä hoitamaan lapset itse omilla tuloilla. Työpaikalle ei myöskään voi marssia takaisin kesken hoitovapaan, mikä on suunniteltu oletuksena, että on se toinen vanhempi rinnalla. Minkäs teet. Äitiysraha ei myöskään (omalla kohdallani) riitä silloin, kun ei ole sitä toista tulonlähdettä, kuten normaaleissa ydinperheissä on.

Hyväuskoisuuteen syyllistyin pahasti. Kyllä olin täysin rakkauden ja luottamuksen sokaisema. Tein tulevaisuudensuunnitelmat oletuksena, että se toinen pysyy rinnalla kuten lupasi, myötä- ja vastoinkäymisissä. Typeryyttä ja naiiviutta multa.

Hölmöjä me nuoret tytönhupakot ollaan vaaleanpunaiset lasit päässä.

Häpeän kaapista ulos

Jokunen viikko sitten sain yhteydenoton, jossa kysyttiin suostunko haastatteluun nettiartikkelia varten, jonka teemana olisi se, miten vaikeuksistakin voi selvitä. Nooh, aluksi ajattelin, että joo tietysti. Sitten mietin, että no enhän mä voi, kun tulee hirveä paskamyrsky kuitenkin. Sitten taas ajattelin, että no hei, siksihän mä tätä blogiakin aloin kirjoittaa. Siksi, että vertaistuki on hirveän tärkeää. Siksi, että netti on täynnä onnellisia perheblogeja ja raskausajan blogeja, mutta välillä on hyvä kurkata siihen toisenlaiseen maailmaan. Siihen, kun raskausaika ei ole ruusuilla tanssia, eikä ole sitä onnellista perhettä samalla tavalla.

En ole kuitenkaan mitenkään halunnut mainostaa blogiani, vaikka se on ollut julkinen ja löydettävissä esim. instagramini kautta. Harvahko tuttu sen on löytänyt ja jos on, niin olen saanut viestiä miten yllättyneitä on olleet tilanteestani. Nyt tulikin sitten ns. kaapista ulos oikein kunnolla.

Instagram on mun kiiltokuvakansio.

Sinne lisään kauniin kuvan juuttikehdosta, josta huokuu odottavan äidin onni tulevasta vauvasta. Totuus kuvan takana on täysin eri. Kehto on ripustettu vauvalle, jonka matkan piti päätyä jo viikkoja ennen rakenneultraa. Äiti, joka kutoi kehdossa odottavat villasukat vielä pohtii tuleeko ikinä selviämään yksin kolmen lapsen kanssa ja tekikö ehkä sittenkin virheen.

Moni varmasti nostaa sormen pystyyn kertoen, miten ei itse ikinä voisi ajatellakaan raskauden keskeytystä. Hyi mua. Minä kuuluin heihin, kunnes omalle kohdalle osui tilanne, jossa joutui käymään läpi kaikki ne tunteet. Selviänkö? Rakastanko vauvaa? Olenko itsekäs/epäitsekäs? Jaksanko? Täytyykö mun jaksaa? Jälkeenpäin ajateltuna oli hirveän tärkeää, että kävin nämä ajatukset raskauden keskeyttämisestä silloin heti, koska nyt niitä en enää mieti. Tiedän, että tein oikean päätöksen, vaikka kuinka vauva-arki on ollut raskasta, enkä ajattele enää muuta.

Päätin myös heti alkuun blogissani olla aito ja rehellinen kaikesta. Olisi ollut täysin eri asia kirjoittaa yksinodotuksesta ilman näitä kaikkia vaiheita, mitä se on pitänyt sisällään. Raskauden keskeytyksen pohtimisella oli iso rooli mun ja vauvan välisessä suhteessa. Jätin pitkään masennuksen mainitsematta, vaikka se varmasti huokui jo teksteistä läpi, koska häpesin sitä suuresti. Pelkäsin, että joku ajattelee, ettei masentuneella voi olla lapsia vastuullaan, tai voi saada pian vauvaa. Oikeastaan ajattelin niin itse. Olenkin itse itseni pahin tuomitsija. Moni äiti on kuitenkin masentunut, tai masentuu synnytyksen jälkeen, joten toin lopulta tämänkin vaiheen esiin häpeilemättä. Vertaistuki, vertaistuki..

Paskamyrskyllä pelkään sitä, että joku oman elämänsä Ulla Taalasmaa (kyllä, tunnistan itseni tässä uteliaisuuden lajissa) menee kaivelemaan yksityisyyttäni liikaa, tai oikeastaan asianomaisten yksityisyyttä. Sitä en toivo, en exälle, hänen nykyiselleen, tai etenkään omille tukijoukoille. Blogini tarkoitus ei ole aiheuttaa kenellekään mielipahaa, tai saattaa tarkoituksellisesti huonoon valoon, mutta sitäkin se auttamatta tekee. Mutta pointtina on minä, mun tunteet, mun tekemiset, mun perhe ja arki.

En myöskään toivo, että eroon ja sen syihin takerruttaisiin liikaa. Olen avannut blogissani omia tuntemuksia, pohtinut omaa roolia ja arvaillut exän tunteita. Kirjoitan vain omista tuntemuksistani ja elämästä omassa vinkkelissä. Eroon on ollut syyt (joita vain itsekin voin arvailla, omat virheeni myönnän, jotkut asiat on vain meidän välisiä) ja tekisi mieli jopa taas alkaa puolustelemaan exää, mutta en voi kuitenkaan sanoa hänen toimineen mitenkään oikein erotilanteessa, vaikka syyt olisi olleet mitkä tahansa. Hän teki väärin, hän tietää tehneensä väärin ja joskus ehkä saan anteeksipyynnön siitä.

Nukuin viime yön tooosi huonosti, koska huomasin artikkelin ilmestyneen illalla. Viestejä alkoi satelemaan ja olenkin niitä lukenut sormieni välistä peläten kritiikkiä. Sitä auttamatta tulee, mutta nyt täytyy olla iloinen siitä, että palaute on ollut hyvää. Tämä tietysti herättää monia tunteita ja mielipiteitä. Joku, joka on kokenut saman, voi samaistua ja pitää mua selviytyjänä, mutta joku joka ehkä elää täysin toisenlaista elämää voisi ajatella mun olevan täys idiootti. Juttu onkin onneksi tavoittanut monia, jotka on käyneet läpi samoja tilanteita ja tunteita. Itselle on ollut valtava voimavara jo pelkästään se, että mulle on tultu kertomaan, miten he ovat selvinneet ja elämä on saanut paremman suunnan. Ehkä siis vielä minäkin? Tietysti!

Vertaistuki, hurraa!

Rakkautta ensisilmäyksellä kaksi vuotta sitten

Muuten en tuohon rakkauden lajiin usko, mutta äidinrakkaus mahdollistaa kaiken. Eilen tasan kaksi vuotta sitten, 4.3. sain kokea sen kliseen, kun vauvaan rakastui heti ensisilmäyksellä.

Kaksi vuotias poikani on syntymästä  lähtien mahdollistanut minulle sen äitiyden, minkälaisena aina kuvittelinkin äitiyden olevan. Siinä missä esikoinen oli itsenäinen, hyväuninen ja muutenkin helppo vauva, on Ilpo ollut melkein hänen vastakohta.

Hänen kohdallaan meidän välinen äiti-poika suhde oli syvä. Rakastuin häneen jo rakenneultrassa ja niin jatkui hänen syntymäänsä saakka, jolloin pääsin rakastumaan häneen uudestaan. Ilpon kanssa olen saanut kokea olevani korvaamaton, sellanen "vain äiti kelpaa" -äiti, kun taas Eevi oli ennemminkin isintyttö ja nykyään mummintyttö.

Tuo kaksi vuotias on nyt siinä parhaassa iässä. Vaikkakin tahtoikä alkaa olla hurjimmillaan ja arki on välillä haasteellista hänen tahdittamana, sen kaiken korvaa hänen vallaton luonne ja ne hetket, mitä vain kaksi vuotiaan kanssa saa kokea.

Kuten vaikka se, miten hän päivä päivältä oppii puhumaan ja ilmaisemaan itseään enemmän. Hänen ikiomat luonteenpiirteet tulevat aina vain paremmin esiin. Perusluonteeltaan hän on ollut to del la tyytyväinen - paitsi silloin, kun ollaan oltu vain kotioloissa. Vauva-aikana kukaan ei tahtonut uskoa, että arki hänen kanssaan oli myös to del la haasteellista ensimmäiset 1,5 vuotta. Sitten helpotti ja hänestä tuli oikea hurmuri ja sellaisena hän on pysynytkin.

Oikeastaan kaikki mitä hän tekeekin on jollain tapaa tosi suloista. Jopa se, miten hän huutaa "ei onnistu" monta kertaa päivän aikana viskoen käsissään olevat esineet samalla pois. Useimmin on kuitenkin niitä hetkiä, kun hän ylpeänä vie lattialta roskan roskiin huudahtaen "piitos!" tai tulee halaamaan vauvaa sanoen "kakas vauva".

Vaikka viimeisimpänä raskausaikana epäilin, miten mulla ikinä voikaan riittää rakkaus kahdelle pojalle, tai että miten toisen pojan syntymä vaikuttaisi tähän äiti-poika suhteeseen, on todettava nyt, että se vain voimistui. Nyt hän on rakas poikani, keskimmäiseni, pikkuveli sekä isoveli. Kaikkea suurta.

Ristiäiset

Ei oteta mitään ressiä mistään, todettiin yhdessä tuumin moneen otteeseen anoppini kanssa juhlia järjestellessä. Kuinkas kävi?

Perjantaina lähtivät Ilpo ja Eevi isälleen klo 18 ja siitä suunnattiin vielä nimettömän vauvan kanssa ostoksille. Lidlistä kaikki mitä löytyy ja Prismasta loput. Tarjottavat oltiin jo suunniteltu viikkoa, tai kaksi aiemmin. Haastetta toivat yksi keliaakikko ja yksi täysin vege vieras. Vaan haaste otettiin vastaan ja suunniteltiin reseptit sopiviksi. Monesti oltiin jo kaupassa sormi suussa ja vietettiin aikaa tuoteselosteita lueskellen. Ostokset saatiin kuitenkin tehtyä kaikki.

Tai ei ihan, koska lauantaina vielä kuitenkin käydä kaupassa ja seuraavana päivänä vielä kerran, tai kaksi. Joka tapauksessa, ei stressiä, ei kuulu tapoihin. Lauantaina aamusta gluteiinittoman täytekakun kimppuun, eikä ongelmia. Ensimmäinen kerta itseasiassa, kun onnistun kakkupohjien tekemisessä. Illalla täytekakun koristelu meni improvisoiden, mutta olin tyytyväinen lopputulokseen. Hyvillä mielin mentiin siis nukkumaan. Kolmelta aamuyöstä vauvaa imettäessä päähäni pälkähti, että gluteeniton täytekakku ei enää koristelujeni jälkeen olekaan gluteeniton...

...mutta onneksi muut tarjottavat onnistui just niinkuin pitikin. Ristiäispäivän aamuna ei stressattu ei, paitsi sitten kun kello löi yksi ja sai alkaa pistää seurakuntatalon tiloissa pitoja pystyyn, jotka alkaisivat kello kaksi. Pienen kaaoksen ja härdelli jälkeen kun tarjottavat ja muut tavarat oltiin saatu juhlapaikalle palattiin vanhaan mielentilaan, eikä stressattu. Ei kuulunut edelleenkään tapoihin.

Ei edes siinä kohtaa, kun huomattiin kastemekon unohtuneen noin 30 minuutin päähän juhlapaikasta ja juhlat alkaisivat jo pian. Siinä kohtaa jo huvitti sen verran, että ei tosiaan haitannut, päin vastoin eipä tarvinnut vauvankaan hikoilla mekossa, sillä hän päätti muutenkin ilmoittaa kovaan ääneen olevansa tyytymätön johonkin melkein koko kasteen ajan. Hän siis sai coolisti kasteensa Niken lenkkarit jalassa ja tavallinen juhla-asu päällä.

Hän sai kasteessa nimen Vilho Elias. 

Ei ehkä Ilpon kanssa samaa sarjaa, mutta vanha nimi kuitenkin. Vilho päätyi nimeksi ihan vaan siksi, kun se oli kaunein niistä muutamasta nimivaihtoehdoista. Se sopi myös parhaiten sisaruskatraan jatkoksi. Eevi, Ilpo ja Vilho.

Eliaksen päätin jo raskausaikana jättää toiseksi nimeksi. Se on Eevin keksimä nimi ja kaunis nimi muutenkin. Myös siksi, että Elias aka Elkku on jo niin pinttynyt monelle, että ei haittaa vaikka Vilhoa hetken toisella nimellään kutsuttaisiin.

Ristiäiset olivat täydelliset, koska ne oli just omalla tavallaan epäonnistuneen onnistuneet. Koin synnytyksen tavoin eheytyneeni taas jollain tapaa raskausajan jättämistä traumoista. Raskausajan mielikuvat hyvin, hyvin kiusallisesta ja painostavasta tilaisuudesta ei pitänyt lainkaan paikkaansa, koska paikalla oli vain oma perhe, sekä edelleen omalta tuntuva ex-miehen perhe (ilman sitä exää). Tilaisuus lämminhenkinen sekä rento. Ne tutut ja rakkaat ihmiset.

Kaikki tehtiin itse. Ainoastaan kukat hain kukkakaupasta. Ilman anopin apua en olisi saanut aikaiseksi puoliakaan. Ilman niitä kaikkia apukäsiä ja -sylejä, jotka ilmaantuivat pyytämättä ristiäisissä ja sitä ennen, en olisi pärjännyt. Onneksi on perhe, se oma ja se toinen.