Aivot narikkaan

Viime päivät on taas olleet hieman raskaampia mielelle. Se on oikeastaan aivan sama sanooko viiskyt ihmistä mulle, että tsemppiä ja sä pärjäät, kun se yksi ainoa sanoo, että oon täyttä kuraa. Se houkuttelee yhtäkkiä taas ne kaksi minää kuiskimaan korvaan. Toinen niistä sanoo edelleen, että oon ihan okei, kun toinen huutaa päälle etten oo ikinä ollutkaan. Ahdistus palasi iltoihin vieden yöunet ja päivistä energian.

Nyt sitä on jo puolessa vuodessa ehtinyt tuntea itsensä. Kun romahtaa kerran pienesti, seuraavat päivät on toistaan pahempia. Jostain päivästä on tehtävä hyvä, jotta saisi katkaistua alamäen. Kesken mäenlaskun tein maanantaille toisenlaiset suunnitelmat ja vein lapset Heurekaan. 

Mun piti viedä lapset sinne jo hiihtolomalla, mutta ristiäiset sotki suunnitelmat. Dinonäyttely tietysti oli se, minkä ajattelin lapsia kiinnostavan ja itseäni myös. Sen lisäksi käytiin tietysti kaikki muukin läpi ja eniten aikaa taisi mennäkin aivot narikasta! -näyttelyssä, vaikkei se lapsia jaksanut koko aikaa kiinnostaa. Jo menomatkalla junassa totesin aivojen todella olleen jo siellä narikassa pitkään reissua suunnitellessa, koska ajattelin että tulee kiire nähdä dinot, kun näyttely päättyy 15.3...

...mutta jopa mulle aina myöhässä kaikkialle -ihmiselle olisi riittänyt se vuosi aikaa suunnitella Heureka reissu, koska siis tämä näyttely päättyy tosiaan 15.3.2020. Vielä ehti siis ihan hyvin.

Oletin dinojen olevan Ilpolle kova juttu, mitä se toki olikin, mutta hurjan aidolta tuntuvat saurukset liikkumisineen pelotti myös pientä ihmettelijää. Sylissä viihdyttiin dinoja katsellen ja komentaen jokaiselle, että "älä pure!"

Eevi puolestaan ymmärsi, ettei ne ole oikeita dinoja, mutta virtuaalilaseista näkynyttä dinomaailmaa ei aluksi meinattu uskaltaa katsoa. Pienen vakuuttelun jälkeen lopulta se olikin reissun paras juttu.

Pienin heistä nukkui suurimman osan ajasta vaunuissa. Kerran hän meinasi herätä kesken unien mukaan menoihin, mutta taisi tulla päätökseen dinot nähdessään, että on parempi vaan pitää ne silmät kiinni. Loppuaika sujuikin liinan sisällä uinuen. 

Reissuun meni kaikenkaikkiaan aikaa junamatkoineen ja syömisineen kahdeksan tuntia. Ja se kahdeksan tuntia, jolloin sai laittaa aivot narikkaan sekä kirjaimellisesti, että vertauskuvallisesti riitti taas toistaiseksi siihen, että illalla ei ollut niin paha mieli, mitä edellisenä iltana oli ollut.

Ja taas mä jaksan ajatella hetken, että ihan sama mitä tulee tai menee, mä saan olla tässä ja nähdä ja kokea tämän kaiken hyvän, eikä sitä kukaan vie multa pois.