Häpeän kaapista ulos

Jokunen viikko sitten sain yhteydenoton, jossa kysyttiin suostunko haastatteluun nettiartikkelia varten, jonka teemana olisi se, miten vaikeuksistakin voi selvitä. Nooh, aluksi ajattelin, että joo tietysti. Sitten mietin, että no enhän mä voi, kun tulee hirveä paskamyrsky kuitenkin. Sitten taas ajattelin, että no hei, siksihän mä tätä blogiakin aloin kirjoittaa. Siksi, että vertaistuki on hirveän tärkeää. Siksi, että netti on täynnä onnellisia perheblogeja ja raskausajan blogeja, mutta välillä on hyvä kurkata siihen toisenlaiseen maailmaan. Siihen, kun raskausaika ei ole ruusuilla tanssia, eikä ole sitä onnellista perhettä samalla tavalla.

En ole kuitenkaan mitenkään halunnut mainostaa blogiani, vaikka se on ollut julkinen ja löydettävissä esim. instagramini kautta. Harvahko tuttu sen on löytänyt ja jos on, niin olen saanut viestiä miten yllättyneitä on olleet tilanteestani. Nyt tulikin sitten ns. kaapista ulos oikein kunnolla.

Instagram on mun kiiltokuvakansio.

Sinne lisään kauniin kuvan juuttikehdosta, josta huokuu odottavan äidin onni tulevasta vauvasta. Totuus kuvan takana on täysin eri. Kehto on ripustettu vauvalle, jonka matkan piti päätyä jo viikkoja ennen rakenneultraa. Äiti, joka kutoi kehdossa odottavat villasukat vielä pohtii tuleeko ikinä selviämään yksin kolmen lapsen kanssa ja tekikö ehkä sittenkin virheen.

Moni varmasti nostaa sormen pystyyn kertoen, miten ei itse ikinä voisi ajatellakaan raskauden keskeytystä. Hyi mua. Minä kuuluin heihin, kunnes omalle kohdalle osui tilanne, jossa joutui käymään läpi kaikki ne tunteet. Selviänkö? Rakastanko vauvaa? Olenko itsekäs/epäitsekäs? Jaksanko? Täytyykö mun jaksaa? Jälkeenpäin ajateltuna oli hirveän tärkeää, että kävin nämä ajatukset raskauden keskeyttämisestä silloin heti, koska nyt niitä en enää mieti. Tiedän, että tein oikean päätöksen, vaikka kuinka vauva-arki on ollut raskasta, enkä ajattele enää muuta.

Päätin myös heti alkuun blogissani olla aito ja rehellinen kaikesta. Olisi ollut täysin eri asia kirjoittaa yksinodotuksesta ilman näitä kaikkia vaiheita, mitä se on pitänyt sisällään. Raskauden keskeytyksen pohtimisella oli iso rooli mun ja vauvan välisessä suhteessa. Jätin pitkään masennuksen mainitsematta, vaikka se varmasti huokui jo teksteistä läpi, koska häpesin sitä suuresti. Pelkäsin, että joku ajattelee, ettei masentuneella voi olla lapsia vastuullaan, tai voi saada pian vauvaa. Oikeastaan ajattelin niin itse. Olenkin itse itseni pahin tuomitsija. Moni äiti on kuitenkin masentunut, tai masentuu synnytyksen jälkeen, joten toin lopulta tämänkin vaiheen esiin häpeilemättä. Vertaistuki, vertaistuki..

Paskamyrskyllä pelkään sitä, että joku oman elämänsä Ulla Taalasmaa (kyllä, tunnistan itseni tässä uteliaisuuden lajissa) menee kaivelemaan yksityisyyttäni liikaa, tai oikeastaan asianomaisten yksityisyyttä. Sitä en toivo, en exälle, hänen nykyiselleen, tai etenkään omille tukijoukoille. Blogini tarkoitus ei ole aiheuttaa kenellekään mielipahaa, tai saattaa tarkoituksellisesti huonoon valoon, mutta sitäkin se auttamatta tekee. Mutta pointtina on minä, mun tunteet, mun tekemiset, mun perhe ja arki.

En myöskään toivo, että eroon ja sen syihin takerruttaisiin liikaa. Olen avannut blogissani omia tuntemuksia, pohtinut omaa roolia ja arvaillut exän tunteita. Kirjoitan vain omista tuntemuksistani ja elämästä omassa vinkkelissä. Eroon on ollut syyt (joita vain itsekin voin arvailla, omat virheeni myönnän, jotkut asiat on vain meidän välisiä) ja tekisi mieli jopa taas alkaa puolustelemaan exää, mutta en voi kuitenkaan sanoa hänen toimineen mitenkään oikein erotilanteessa, vaikka syyt olisi olleet mitkä tahansa. Hän teki väärin, hän tietää tehneensä väärin ja joskus ehkä saan anteeksipyynnön siitä.

Nukuin viime yön tooosi huonosti, koska huomasin artikkelin ilmestyneen illalla. Viestejä alkoi satelemaan ja olenkin niitä lukenut sormieni välistä peläten kritiikkiä. Sitä auttamatta tulee, mutta nyt täytyy olla iloinen siitä, että palaute on ollut hyvää. Tämä tietysti herättää monia tunteita ja mielipiteitä. Joku, joka on kokenut saman, voi samaistua ja pitää mua selviytyjänä, mutta joku joka ehkä elää täysin toisenlaista elämää voisi ajatella mun olevan täys idiootti. Juttu onkin onneksi tavoittanut monia, jotka on käyneet läpi samoja tilanteita ja tunteita. Itselle on ollut valtava voimavara jo pelkästään se, että mulle on tultu kertomaan, miten he ovat selvinneet ja elämä on saanut paremman suunnan. Ehkä siis vielä minäkin? Tietysti!

Vertaistuki, hurraa!