Vaaleanpunaiset lasit silmillä

Tämä teksti on ilmestyneen nettiartikkelin jälkipyykkiä. Sain monen monta ihanaa viestiä henkilökohtaisesti ja muutamia tsemppiviestejä välikäden kautta. Ainoat negatiiviset kommentit tulivat artikkelin kommentteihin anona, sekä useampi raivoviesti henkilökohtaisesti ex-mieheltäni, mistä en yllättynyt. Tein mä aika likasen tempun kai, mutta pahempi toistaan ollaan aina oltukin.

"Et oo vittu tosissas" kilahti jossain vaiheessa viesteihini etunimen alkukirjaimelta - ei edelleenkään kokonimeltä, tai lempinimeltä.

Jälkeenpäin ajateltuna on helppo muistaa ne huonot ajat ja riidat. Helppo osoittaa toista sormella ja mutkutella kun sinä, sinä ja sinä. Ja sitten syytetään vielä, että mä tein niin koska sä teit noin. Toinen vastaa, että mä tein noin koska sä teit niin ja oravanpyörä alkaa, eikä pääty koskaan.

Sitä en ole missään vaiheessa kieltänyt, etteikö suhteessamme olisi ollut kitkaa. Pohdin omaa osuuttani jo aiemmin ja suostun edelleen myöntämään omat virheeni ja osuuteni onnellisuuden sabotointiin. Oliko koko suhde pelkkää paskaa? Kuulemma. Miksi paskaan suhteeseen tehdään lapsi(a), tai muutenkaan suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta samalla, kun suunnitellaan ettei sellaista tule?

Olisiko miehen pitänyt jäädä vain lasten vuoksi? No ei kai. Olisi vaan pitänyt siinä kohtaa, kun kokee olevansa onneton jättää se kolmas lapsi tekemättä ja sanoa reippaasti, että nyt pohdinkin eroa. Näin olisi jäänyt jo toinenkin lapsi tekemättä ja ilmeisesti myös se ensimmäinen.

Jos kaikki lapset olisi miehen puolelta haluttuja, niin se kumoaa pitkään harkitun teon. Plussasta ei kulunut kuin kaksi kuukautta eropäätökseen, josta ei taas tainnut kulua kahta sekuntiakaan uuteen suhteeseen. Keskenmenon sattuessa olisi jo kannattanut hypätä kelkasta pois, eikä aloittaa omasta toiveesta yrittämään kolmatta lasta. Kuka yrittää tahalleen saada vielä kolmatta lasta eroperheeseen, eikö kaksi jo riittänyt?

Olinko minäkään aina onnellinen? En todellakaan, en päivittäin enkä edes viikottain. Sapetti toisen tekemiset, sanomiset ja pelkkä olemassaolo välillä. Olisko vaan pitänyt lähteä jo vuosia sitten, kun itsekin mietin onnen löytyvän toisesta ihmisestä? Kyllä, mutta en lähtenyt, vaan jäin ja sain kolme kaunista lasta. Onko onni edes sitä, että koko ajan menee hyvin? Eikö onnen eteen täydykään nähdä vaivaa ja yrittää korjata niitä asioita, mitkä syö onnea?

Ei mullakaan siis ollut aina ne vaaleanpunaiset sydänlasit päässä, mutta ilmeisesti sitten oli suurimman osan ajasta, koska ero oli mulle edelleen täysi yllätys.

Toisaalta nyt ne lasit taitaa löytyä aivan toisesta päänupista.

Tartun myös asiaan raha, koulutus ja hyväuskoisuus.

Viivi vm2014
vaaleanpunaisilla laseilla

Toisin kuin kommentissa oletetaan, mulla on kyllä vakituinen työ ollut viimeiset kuusi vuotta. Ja on jopa koulutus. Suoritin kaksoistutkinnon loppuun, kun vasta aloin odottamaan esikoista. Aion silti jatkokouluttautua johonkin unelma-ammattiin ja tarkoitukseni olikin ex-mieheni jälkeen päästä koulun penkille.

Harmikseni exä sai koko perheen kustannuksella koulutuksen, työn ja sitä kautta uuden rakkauden rinnallensa, joten mä jään räpiköimään lapsineni oman opiskeluni suhteen.

Perhe perustetaan yhdessä oletuksena, että ollaan yhdessä, hoidetaan tulot ja menot yhdessä. Se, että toinen jättää perheen ja jättää toiselle lapset kotihoidontuen varaan, muuttaa sitä, että onko enää kykenevä hoitamaan lapset itse omilla tuloilla. Työpaikalle ei myöskään voi marssia takaisin kesken hoitovapaan, mikä on suunniteltu oletuksena, että on se toinen vanhempi rinnalla. Minkäs teet. Äitiysraha ei myöskään (omalla kohdallani) riitä silloin, kun ei ole sitä toista tulonlähdettä, kuten normaaleissa ydinperheissä on.

Hyväuskoisuuteen syyllistyin pahasti. Kyllä olin täysin rakkauden ja luottamuksen sokaisema. Tein tulevaisuudensuunnitelmat oletuksena, että se toinen pysyy rinnalla kuten lupasi, myötä- ja vastoinkäymisissä. Typeryyttä ja naiiviutta multa.

Hölmöjä me nuoret tytönhupakot ollaan vaaleanpunaiset lasit päässä.