Viikon sairastupa

Neljän päivän kuume, keskeytynyt unikoulu, epämääräinen mahatauti, flunssaa, räkää ja yskää. Kova päänsärky sekä hirveä määrä univelkaa entisten maksamattomien velkojen päälle.

Huokaan jälleen monelle, että oltiinhan me taas se pari viikkoa terveitä. Ehkä jopa kolme. Mutta sitä se nyt on päiväkoti ikäisten kanssa. Repussa kulkeutuu vaihtovaatteiden ja askartelujen lisäksi aina silloin tällöin joku uusi kiva pöpö kotiin, kiertää kaikki perheenjäsenet ja palaa päiväkotiin samaa matkaa vain siirtyäkseen eteenpäin muiden perheiden riesaksi.

Tällä viikolla sairauksia oli kahta lajia. Tuntuu pahalta jopa myöntää, mutta Vilhon neljän päivän kuume oli jopa helpotus itselleni. Kuumeinen vauva ei jaksa kuin nukkua ja syödä rintamaitoa, joten aikaa jäi jopa hetkeksi muuhunkin, kuin hänen viihdyttämiseen.

Toiveikkaana alkanut unikoulu, jolla päästiin jo neljän tunnin mittaiseen yhtäjaksoiseen unipätkään kaatui kuitenkin kuumeeseen, eikä oma jaksaminen ole sallinut vielä uutta yritystä.

Me muut säästyttiin onneksi kuumeelta, mutta saatiin vuoronperään se kaikki muu; yskä ja nuha. Viikon puolivälissä seuraan liittyi myös mahatauti, mikä pisti poikien mahat sekaisin muutaman päivän ajaksi.

Mahtaudin vuoksi mahdollistui kuitenkin onneksi paljon äiti-poika aikaa. Päivät vauvan ja taaperon kanssa oli ainakin vilkkaita, mutta myös itselle hyväksi. Siinä missä ennen olisin hoitanut kotitöitä, tai ollut vain tekemättä mitään ja täten yrittänyt ladata akkuja, oli piiloleikki ja lautapelin pelaaminen kaivattua vaihtelua aamupäiviin ja toi vähän erilaista energiaboostia päiviin.

Perjantain päätteeksi pitkästä aikaa huokasin jopan odottavaisena, että onneksi on pariton viikonloppu. Kaksi kolmesta pois jaloista. Siirsin perjantai illan menon lauantaille vedoten väsymykseen ja toiveeseen hyvin nukutusta yöstä kotona sekä siirryin aiemmin totuttuun rutiiniin suunnata illalla kello kuuden jälkeen citymarketin irtokarkkihyllylle - jossa on muuten sattumoisin joka pariton viikonloppu alennus, ja lappasin itselleni pussiin yhdeksi illaksi mielihyvää.

Olisihan se pitänyt arvata, ettei ainakaan hyvin nukuttua yötä ollut tiedossa. Ei tänäkään viikonloppuna. Se siitä levosta. Flunssa iski päälle kunnolla ja sunnuntaina kotiin palattuani tyhjensin lasten lääkekaapista vähän helpotusta oloon samalla vilkuillen kelloa, joka kertoi aikaa olevan jäljellä enää alle tunti lasten paluuseen.

Kylpyyn, iltapala, tappelua siitä mihin sänkyihin käydään nukkumaan ja mihin aikaan. Huomenna jälleen uusi viikko.

Ei tunteiden vuoristorataa.

Vuoteni sinkkuna

"Kuka mut muka ikinä huolii, eronneen, kolmen lapsen äidin?" huutoitkin puhelimessa ex-anopilleni, kun olin saanut kakistettua ulos sen, että sain selville miehellä olevan jo joku toinen.

Mulla oli alkiomöykky mahassa, avioliitto romuttunut ja siinä mä itkin, miten jäisin yksin loppuelämäkseni. Se pelotti. Enhän mä ikinä ole ollut yksin, ellei ex-miehen intissä oloa lasketa. Silloinkaan en kokenut olevani yksin, sillä olihan mulla joku jota odottaa viikonloppuvapaille ja joku, jolle melkein päivittäin pystyi lähettämään viestejä.

Yksinäisyys todella tappaa. Pikkuhiljaa, vähä vähältä se syövyttää sisältä. Ja sen entisen syövytetyn rakkauden ja läheisyydentunteen tilalle pesiytyy katkeruus. Helvetin käsikädessä kulkevat pariskunnat kaupan maitohyllyllä. Hiton siirappiset yhteiskuvat instagramissa #rakastansua.

Vaikka multa puuttui rakkaus ja läheisyys, mikään muu ei muuttunut. Ei, muuttuipas - nimittäin parempaan. Kun olin turtunut ja tottunut siihen, ettei kukaan tule mun viereen enää iltaisin, eikä sisäpiirin vitsejä ymmärrä enää kukaan vaikka yrittäisin, muuttui elämä vähän kevyemmäksi.

Jos suru, viha ja katkeruus tavasta jolla minut jätettiin ei olisi ottanut niin suurta valtaa, olisin varmasti jo elämäni kunnossa. Teon jättämät seuraukset ovat kuitenkin niin laajat, että ilo yksin olemisesta ja pärjäämisestä on ollut pientä.

Sinkkuna olo on oikeastaan ollut ihan mahtavaa aikaa. Ne asiat, jotka päivittäin ärsytti, eivät enää ärsytä. Miksi ärsyttäisikään, kun itse saan päättää miten asiat ovat ja hoituvat? Entisten riitojen aiheet eivät enää kuulu nykyelämän stressitekijöihin. Raha, kotityöt ja vapaa-ajan käyttö ovat menneitä huolenaiheita.

Pikkuriidat typeristä, merkityksettömistä, mutta toiselle meistä aina merkityksellistä asioista päättyi myös. Hemmetin kirkuvat led-valot tietokoneesta, mihin niitä muka tarvii? Hitto miksi pitää aina rytätä mun sohvatyynyt piloille?

Nyt mulla saa olla tiskiharja, jota ei missään nimessä saa käyttää tiskaamiseen. Tiskiharja sisustuksessa, mitä järkeä? Ei mitään, mutta niin mulla nykyään on. Ennen joku muu olisi puunannut sillä kattilan, ihan varmasti olisi.

Elämä on paljon vapaampaa, kun ei tarvitse kysyä toisen mielipidettä. Ainainen ranskalaiset ja nuggetit jo kyllästyttikin. Mitä tänään syötäisiin? No just sitä mitä haluan, mikä ei yleensä toiselle sitten kelvannut.

Suurin tekijä omalle pärjäämiselleni oli varmasti se, että kaikki isoimmat yksin hoidettavaksi jäävät jutut olivat minun hoidettavana jo parisuhteessa ollessani. Ja sen asian ymmärsin vasta jäätyäni yksin. Toisaalta jouduin kyllä opettelemaan sähkölaitteiden asennuksen ja hakemaan jakkaran alleni, jos halusin yltää korkealle.

Vasta puoli vuotta oltuani yksin tajusin, etten tarvitse parisuhdetta ollakseni kokonainen. Ajatus siitä kuka minut huolii muuttui päinvastaiseen suuntaan.

Pitkään elin ajatuksella, että en etsimällä etsi seuraa. Jossain vaiheessa mietin, että todennäköisyys siihen, miten oveen koputtava pizzalähetti, tai postinjakaja olisi seuraava minulle luotu sielunkumppani alkoi tuntumaan melko epätodennäköiseltä. Baareissakaan en käy ja jos sen kerran kävin, niin oman numeron anto ei tuottanut toivottua tulosta.

Tinder-profiilin loin, poistin, loin, poistin ja loin uudelleen. Pari swaippia vasempaan, yksi ehkä oikeaan. Mitä järkeä? Poistoon taas. Hetken juttuseuraa, muutamat epäromanttinen treffit kahvikupin ääressä. Ei mitään järkeä.

Parasta koko hommassa on kuitenkin ehdottomasti se, etten ole tilivelvollinen kenellekään. Jos joku ihmissuhde ei tunnu hyvältä, ei siihen tarvitse jäädä roikkumaan.

Huonointa taas ne kaikki parisuhteen loputtomat hyvät puolet. Hyvät ja huonot puolet ovat aika tasan plus miinus nolla. Mutta jos olisin hypännyt suhteesta suoraan toiseen, en olisi nyt juuri minä.

Mitä muutosta vuosi on saanut aikaan? Olen itsenäinen, ehkä entistä määrätietoisempi ja harkitsevampi. Rennompi ja paljon, paljon sosiaalisempi. Olen etsinyt itseäni, oppinut uutta, kokeillut muuttua ja palannut vanhaan.

Sama nainen, samanlainen, mutta vähän enemmän. 

Kotipalvelun apua arkeen

Toivotan jälleen uuden ihmisen kotiini. Viidennen tämän vuoden sisään, jos muuta palavereissa käyneitä henkilöitä ei lasketa. Taas uusi ihminen, jolle minä ja perheeni, meidän koti, on vain työpaikka ja me niitä asiakkaita. Tai yksiä niistä monesta.

Olen ollut jo puolitoista kuukautta omillani. Ei samassa kaupungissa olevaa tukiverkkoa, eikä ulkopuolista apua kunnalta. Ja mä pärjäsin. Arvosanaksi antaisin itselleni 10/10, mutta papukaijamerkki jäisi saamatta. Jaksoin, mutta väsyin. Kukapa ei. Väsyneenä ei jaksa, kun vain pakolliset suoritukset ja nekin vain jotenkuten.

Ensivaikutelma on hyvä. Työntekijän kanssa toimeentuleminen on tärkeää, olen oppinut. Vilho jäi hänen syliin ja hymyili alahampaitaan esitellen. Luojan kiitos, vauva ei vierasta.

Lähden sateeseen yksin ilman määränpäätä. Kävelen ilman vaunuja. Mitä niillä käsillä kuuluukaan tehdä, jos ei työntää vaunuja? Typerästi heiluvat kädet tungen syvälle taskuun ja suljen ulkopuoliset äänet musiikilla.

Mitä sitä voikaan tehdä ilman lapsia?

Tunti aikaa, jonka käytän vain kiertelyyn. Suunnittelin käyväni kahvilla, mutten ehtinytkään. Hain kaupasta evästä ja isommat lapseni päiväkodista.

Parisataa metriä päiväkodista kotiin sisälsi yhden ulkoportailla pidetyn evästauon, monta pysähdystä lätäköihin ja matelevaa kävelyä sateessa.

Kotiin päästyämme kaksihampainen hymy ottaa meidät vastaan vielä leveämmin, kuin lähtiessäni. Kukaan ei vierasta. Lapsetkin jo tottuvat, että ihmiset vaihtuu.

Koska tottuisinkaan itse? Odotettu avaimenkilahdus on vaihtunut kalenterimerkintään kerran viikossa. Oma turvallinen koti on muuttunut arviointikohteeksi ja oma suhteeni lapsiin siinä mukana.

Koska olisimme tarpeeksi vahvoja omillamme?

Suklaamuroiskä

"me syödään iskällä aina tota", sanoo lapsi kaupassa murohyllyn edessä ja osoittaa suklaamuropakettia. Mä totean taas uudestaan, että me ei niitä nytkään osteta. Valitsen meille ne hiton mauttomat, mutta päivittäiseen käyttöön sopivammat talk-murut, tai moniviljamurot. Ja ne kelpaa, kun eivät muutakaan saa.

Paitsi sitten joka toinen viikonloppu.

Joskus mä ajattelen, että saisinpa itse olla se kiva vanhempi, joka hellii ja lellii lapsiaan. Jonka ei tarvi välittää, voiko mäkkärin lastenateriaa syödä aina kun ei jaksa miettiä päivän ruokaa ja voiko suklaavanukkaita syöttää joka ilta iltapalaksi. Saisi nauttia niistä lapsista, jotka eivät pura ikävää ja turvattomuuden tunteita fyysisesti. Ei tarvitsisi, jos olisin vain viikonloppuvanhempi. Joka toinen viikonloppu.

Tämä on mulle vain tavallinen päivä. Lasten tultua kotiin laitamme yhdessä ääniviestin isäpuolelleni, jolle leivoin kakun jo tiistaina. Vilhon kanssa me herätään uuteen aamuun kuten ennenkin. Ainakin melkein.

Hidas aamu jälleen yhden vähäunisen yön jälkeen. Täydellinen aamu oikeaan aikaan. Vuoteesta noustuani saan itse juuri minulle keitetyt kahvit eteeni. Oikeastaan ensimmäinen pannullinen meni viemäristä alas, mutta toinen yritys oli jo juotavaa. Kahvin kanssa kului annos sosiaalista mediaa. Kuten äitienpäivänä, se oli täynnä oletettavasti onnellisia perheitä, kuvia lapsista isien kanssa, lahjoista ja askarteluista.

Ja niin sen kuuluukin olla. Katkeruus, kateus ja suru saavat silti kuulua meille, jotka emme sitä saa, vaikka haluaisimme.

Ja siltä se todella tuntuu. En kestä katsoa sitä, eikä mun onneksi tarvitsekaan. Tänään Vilhoa katsoessani en tunnekaan surua. Ehkä hän ei jääkään mistään paitsi?

Ei, vaikka viimeeksi hän on nähnyt isänsä kohta viisi kuukautta sitten. Viisi kuukautta, mikä pitää sisällään nolla kyselyä Vilhosta, Vilhon voinnista, kehityksestä ja mahdollisuuksista tavata häntä. Täys nolla, kuten heidän välinen suhdekin.

Isä kahdelle kolmesta juhlii isänpäivää kuten kaikki muutkin. Toki hänellä siihen on oikeus, kuten kai kaikkeen muuhunkin, mitä on kuluneen reilu vuoden aikana saanut aikaan. Saa kortit kahdelta lapseltaan ja näkee heitä tänään, koska niin lukee papereilla joihin kirjoitimme nimemme. Saa kortin, jonka antajalla oli vaikeuksia tehdä sitä, kun ei osannut enää vastata isäänsä koskeviin kysymyksiin. Mutta sitä tuo isä ei tiedä, kuten ei enää tiedä muitakaan lasten arkeen liittyviä asioita.

Vuosi sitten pystyin vain toivomaan, että ne samat sukat, mitkä ostin isyyspakkaukseen esikoistamme odottaessani, pääsevät käyttöön myös kolmannelle yhteiselle lapsellemme. Jokin hyväuskoinen ja vielä lapsiensa isää rakastava osa minussa toivoi, että tänä vuonna saisin tehdä aamiaisen mustalla kahvilla ja olla onnellinen siitä, että epätäydellinenkin voi olla hyvää.

Kauniit sanat ja ajatukset isyydestä ovat kuolleet lasteni kyyneleitä pyyhkiessä. Enää on jäljellä vaan kyyneleet, joita ei aina enää edes tule. Ikävä haihtuu. Lapsetkin turtuvat joskus.

Sukat saivat uuden perheen, toivottavasti onnellisemman. Sukkien viimeinen mahdollinen käyttäjä on kasvanut sukkien käyttöajasta ohi, eikä sitä aikaa takaisin saa. Isompia sukkia saa kaupasta, mutta edes suklaamuroilla ei saa enää korvattua sitä, mitä olisi jo pitänyt omalle lapselleen tarjota.

Tunteiden top 5

Asiat voisi hoitaa monella tapaa hyvin. Tilanteen huomioiden hyvin hoitaminen on ehkä liikaa toivottu, mutta tarpeeksi hyvä on se, ettei tilanne aiheuta lisää harmia kenellekään.

Ja sitten asiat voi hoitaa huonosti. Siten, että isketään veitsi takaisin vain lievästi rupiseen haavaan ja jokainen käy sitä vuorollaan liikuttelemassa valitsemaansa suuntaan.

Taas parittoman viikon perjantai. Eilen sain päiväkodista kummankin lapsen lokerosta kotiin vietäväksi isänpäiväkortit. Nappasin ne mukaani ja kuuntelin kummaltakin lapseltani riemukkaat selostukset askarteluistaan ja kerroin heille
malttamattomille milloin isänpäivä on.

Miten monesti mun teki mieli vain heittää ne suoraan roskiin kotona. Ja lopulta nyt perjantaina silputa ne vuoden isä ehdokkaan silmien edessä, kun paljastin hänet taas lymyilemästä oveni takana lapsia hakiessaan. Pelkuri. 

Jos en juuri tänään olisi saanut viestiä lapsiperheiden kotipalvelusta, että apua on tulossa, olisin ehkä toteuttanut ohikiitävän ajatukseni jättää Vilho vaunuissa isänsä eteen. Vituttaa. Itkua, uhmaa, kiukuttelua, vaihetta vaiheen perään. Vituttaa selvitellä muiden järjestämää sotkua. Sotkua, mikä syntyy siitä, kun lapsia viedään ja tuodaan ja jätetään hämmästyneet ja väsyneet lapset tuplasti väsyneemmän äidin taakaksi. Vituttaa välinpitämättömyys.

Mitähän tämän viikonlopun jälkeen on luvassa? Lisää kertomuksia siitä, miten ollaan kierrelty ihanana uusioperheenä jälleen uusi sukulainen läpi? Ehkäpä viikkoja kestävää hämmästelyä siitä, olenko mä sittenkään äiti, vaiko äitipuoli, kuten joku on itseään halunnut kutsuttavan? Vai jopa kysymyksiä siitä, miksi joku sukulaisista ei enää käy meillä, vaikka ennen kävi viikottain?

Häpeä on taas noussut tunnesarjassa top viiteen. Miten paljon mua hävettääkään sanoa, että mulla ei ole enää sitä tukiverkkoa. Olisinko voinut tehdä jotain sittenkin toisin? Olisiko mun pitänyt ryhtyä siihen leikkiin, jossa esiinnytään rooleissa, jotka meille luotiin jo yhdeksän vuotta sitten tietäen, ettei mun roolisuoritusta ole enää kuin vain sivuosan esittäjänä? Ja kun kysytään miksi, alan häpeissäni sopertamaan, että kun en vaan pysty siihen. Ymmärtääköhän sitä edes kukaan? 

Top kolme; pettymys, ikävä ja suru.

Se sama käsi, mikä piteli mun puristavasta kädestä kiinni synnärillä, toivotti sen tervetulleeksi perheeseen. Sen, jonka vuoksi puristin sitä mua sillä hetkellä tukevaa kättä ja toivoin vielä loppuun asti sen olevan vain hetkeä myöhemmin syntyvän vauvan isän käsi. 

Se isä, joka piilotteli mun oven takana olettaen, ettei joudu mua näkemään. Jonka ohi kävelin meidän yhteisen vauvamme kanssa. Vauvan, joka matkustaa mun mukana paikkaan, jossa isänpäivää ei vietetä.

Paikkaan, jossa ilo tai jopa onni sujahtaa top viiteen.

Hauskat Halloween juhlat lapsille

Vapun lailla Halloween on yksi niistä ihanista juhlapäivistä keskellä arkea, jota on ihana viettää lasten kanssa. Tämä oli oikeastaan meidän ensimmäinen juhlittu Halloween ja varmasti juhlitaan tästä edespäin joka vuosi.

Vaikka tämäkin juhla kuuluu niihin ylikaupallistettuihin krääsäbileisiin, pystyy järjen kanssa tekemään pienellä vaivalla (ja rahalla) kivat juhlat. Teemaan sopivia kertakäyttöastioita tuli ostettua sekä jotain pientä juhlasomistetta, kuten ilmapalloja ja hämähäkinseittiä.

Asut suunniteltiin myös niin, ettei käyttökerrat jäisi vain yhteen. Pojille ostin luurankoasut, jotka menevät vähintään seuraavan vuoden yöpukuina, joista olikin huutava pula muutenkin. Eevin asu löytyi omasta kaapista ja kasvoväreillä tehtiin juhlalook.

Juhlien suunnittelu ja koristelu oli kivaa puuhaa. Yksin en olisi jaksanut järjestää juhlia isolle porukalle, mutta kaksin ystävän kanssa juhlien toteutus oli puolet helpompaa.

Paljon tehtiin itse. Pinterestistä löytyi paljon kivoja koristeluideoita ja osa ideoista syntyi vain koristellessa. Halloween on oikeastaan hyvin helppo juhla koristelujen puolesta, sillä pelkästään jätesäkeillä ja kynttilöillä pääsee pitkälle.

Juhlavieraat olivat vauvasta leikki-ikäisiin. Kaikille löytyi ikäistä seuraa, eikä ohjelmaa oikeastaan kaivattu. Yksi aarrejahti sekä äänestys parhaasta naamiasasusta riitti.

Syömiset oli myös toteutettu nyyttärihengessä, joten tarjottavat oli monipuolisia ja kaikille sopivia. Itse teimme lehtitaikinaan käärittyjä nakkeja, dippivihanneksia, boolia (vihreää mehukattia) jääpaloilla, joihin lisätty karkkimatoja koristeeksi, sekä irtokarkkihyllyiltä valkkaisimme teemaan sopivia karkkeja sellaisenaan syötäväksi.

Vanhasta lakanasta tehty selfieseinä oli kiva lisä juhliin sekä toimi tietysti myös näyttävänä koristeena. Vaikkei kukaan lapsista varsinaisesti kuvaustuulella ollut, niin tulipa ainakin poseerattua.

Parasta koko juhlissa oli tietysti se, että viikonloppu meni täydessä tohinassa. Perjantaina järkkäiltiin, lauantaina juhlittiin ja tänään otettiin vähän iisimmin. Arkeen on huomenna taas kiva palata, kun kaikilla on hyvä mieli.