Olen ollut jo puolitoista kuukautta omillani. Ei samassa kaupungissa olevaa tukiverkkoa, eikä ulkopuolista apua kunnalta. Ja mä pärjäsin. Arvosanaksi antaisin itselleni 10/10, mutta papukaijamerkki jäisi saamatta. Jaksoin, mutta väsyin. Kukapa ei. Väsyneenä ei jaksa, kun vain pakolliset suoritukset ja nekin vain jotenkuten.
Ensivaikutelma on hyvä. Työntekijän kanssa toimeentuleminen on tärkeää, olen oppinut. Vilho jäi hänen syliin ja hymyili alahampaitaan esitellen. Luojan kiitos, vauva ei vierasta.
Lähden sateeseen yksin ilman määränpäätä. Kävelen ilman vaunuja. Mitä niillä käsillä kuuluukaan tehdä, jos ei työntää vaunuja? Typerästi heiluvat kädet tungen syvälle taskuun ja suljen ulkopuoliset äänet musiikilla.
Mitä sitä voikaan tehdä ilman lapsia?
Tunti aikaa, jonka käytän vain kiertelyyn. Suunnittelin käyväni kahvilla, mutten ehtinytkään. Hain kaupasta evästä ja isommat lapseni päiväkodista.
Parisataa metriä päiväkodista kotiin sisälsi yhden ulkoportailla pidetyn evästauon, monta pysähdystä lätäköihin ja matelevaa kävelyä sateessa.
Kotiin päästyämme kaksihampainen hymy ottaa meidät vastaan vielä leveämmin, kuin lähtiessäni. Kukaan ei vierasta. Lapsetkin jo tottuvat, että ihmiset vaihtuu.
Koska tottuisinkaan itse? Odotettu avaimenkilahdus on vaihtunut kalenterimerkintään kerran viikossa. Oma turvallinen koti on muuttunut arviointikohteeksi ja oma suhteeni lapsiin siinä mukana.
Koska olisimme tarpeeksi vahvoja omillamme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti