Yksinhuoltajan ruuhkavuodet

Arkiaamu

Kello on kuusi aamulla. Herään, keitän kahvit. Hiivin kylpyhuoneeseen ja meikkaan. Puolelta herätän lapseni. Kerään vaatekaapista - tai sängynreunalta viikkaamattomasta kasasta puhtaita vaatteita - pojilleni asukokonaisuudet. Tyttäreni päättää itse omansa. Hörpin kahvia ja puen nuorimmaistani hoputtaen samalla tahtia keskimmäiselle vitkuttelijalle. Puen itse ja jatkan jo kylmäksi viilenneen kahvin hörppimistä. Seitsemältä levitän kolme ulkovaatekasaa eteiseen ja sammutan televisiosta lastenohjelmat. Muistan eväät jääkaapista, hoputan keskimmäistäni ja puen nuorimmaiseni. Lapset painelevat jo hissin nappuloita, kun vedän omia kenkiä jalkaan.

Luulin etten ole aamuihminen ollenkaan. En tiedä mihin kastiin edes kuuluisin, sillä en ole myöskään iltaihminen. Kuudelta herääminen ei tee tiukkaa. Menen illalla aikasin nukkumaan, jolloin yöunille jää melko ihanteellinen määrä. Lapsetkaan eivät enää herätä öisin kertaakaan. Miten sitä on yöheräämisten kanssa ikinä jaksanutkaan? Olo on usein aamuisin todella levännyt. 

Arkiaamuista on tullut sujuvia. Joskus sattuu huonompia aamuja, mutta usein saan sanoa hississä ääneen, että hyvä me. Hyvä minä. Aamupalan poistuminen aamurutiinista lienee osasyy, mutta kellontarkka aikataulu on ollut myös meille kaikille hyväksi. 

Puhallan kämmeniin lämmintä ilmaa. Sitten syksyllä kun nuorin on samassa päiväkodissa isompien kanssa, mä pyöräilen töihin - ajattelen, kun turvaistuimen klipsut ei pysy oikeassa asennossa tunnottomaksi jäätyneissä sormissa. Ajan parin sadan metrin päähän ensimmäiseen päiväkotiin, johon hoputan kaksi vanhempaa lastani. Halaus portilla, josta esikoinen jo lähtee oman viskarinsa ovelle odottamaan sisäänpääsyä. Seuraavalle ovelle, jonka taakse keskimmäinen jää hyvästien jälkeen. Varmistan esikoiseni pääsyn sisälle saakka ja palaan autoon. Ajelen vielä suurinpiirtein toiselle puolelle kaupunkia. Nuorimmaiseni jää perhepäivähoitajalle ja jatkan matkaani taas toiseen suuntaan.

Aamulla varaan kolme varttia työmatkaan, vaikka työpaikkani on kotiovelta alle viiden kilometrin päässä. Päiväkotimatkat tuottaa lisävaivaa. Vielä se helpottuu. Olen kiitollinen, että lasten päivähoito järjestyi. 

Matkalla on hyvä hetki nollata ajatukset. Joskus on tullut purskahdettua itkuun siirtyessäni äitihahmosta ihmisen rooliin. Joskus tulee laulettua radion tahtiin, tai mietittyä valmiiksi viikon kauppalistaa. 

Työ- ja päiväkotipäivä

Kello kahdeksan saavun töihin. Puolen tunnin lounastauolla saatan käydä viereisessä ruokakaupassa ostamassa tulevien päivien ruoat ja täydennykset jääkaappiin. Saatan myös soittaa puheluita ja lähetellä sähköposteja, joita en illalla enää kerkeä, tai pysty hoitamaan. Kello neljä sammutan työkoneen ja käännän puhelut.

Olen ollut nyt jo reilut kaksi kuukautta nykyisessä työpaikassani käyden samalla koulutusohjelmaa. Opiskelen, käyn töissä sekä pyöritän lapsiperhearkea. Miten sä jaksat, kysyisi ehkä taas joku ulkopuolinen. Mä vastaisin siihen, että miten mä muka ennen jaksoin. Nyt kaikki on paremmin. 

Ilta

Teen saman kierroksen kuin aamulla, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ensin haen nuorimmaisen, sitten isommat lapset. Varttia vaille viisi olemme kotona. Valmistan nopean ja helpon arkiruuan, tai lämmitän eilistä. Istumme seuraavan tunnin sohvalla sylitellen ja höpsötellen pikkukakkosen pauhatessa taustalla. 

Jaksan olla sataprosenttisesti läsnä. En ihan aina. Niinäkin päivinä istun sohvalla ja annan itsestäni sen minkä pystyn. 

Nukkumaanmeno on vaikeaa. Milloin helpottaa? Otan tunnin itselleni sohvannurkassa, ravaan huoneessa nukuttamassa, tai kuuntelen lasten riehumista. Viimeistään kymmeneltä jo nukun itsekin.

On pysäyttävää ajatella, että ennen olin äiti 24/7 ja nyt vietän lasteni kanssa aikaa vain noin kolme tuntia vuorokaudesta. Pitäisikö tuntea huonoa omatuntoa? Vapaista viikonlopuistakin aina joka toinen on lapsieni kanssa pois, mutta lisää itselle.

Isäviikonloppuja odotan nykyään innolla. Ennen en tiennytkään miten ihanaa on olla tekemättä yhtään mitään, nukkua kellon ympäri, tai tehdä just sitä mitä itseä sattuu huvittamaan. Muina viikonloppuina muistan, miten rankkaa yksin lasten kanssa onkaan olla koko päivän yksin. 

Oma jaksamiseni arjessa on kolminkertaistunut.

Ikinä ei asiat ole todella hyvin. Yhden ongelman ratkeaminen avaa oven seuraavaan taistoon. Enää en kai odotakaan mitään täydellistä helpotusta, kunhan suunta on oikea.

Sammunut kaksoisliekki

Kai se riittää mulle vaan, jos se riittää sulle, hän kertoi noin kolmelta aamuyöllä parvekkeellani nojatessaan päätänsä omaa huppariansa vasten, jonka oli minulle kylmänä lokakuisena syysyönä antanut lämmikkeeksi. 

Nojasin päätäni takaisin ja mietin siinä hetkessä, miten paras anteeksipyyntö ei ollutkaan sana anteeksi, vaan ne lauseet, joilla hän ilmaisi minua kaivanneensa.

Riittääkö pelkkä ystävyys - hänen minulle esittämänsä kysymys johon ensimmäisenä vuorostani vastasin totuudenmukaisesti, ettei mun vastauksella ole mitään väliä. Kyllä se riittää. Sekin oli totuudenmukaisesti vastattu siihen tilanteeseen.

Jos olisin tiennyt, että se päätään nojaava ihminen oli taas vain susi lampaan asussa, olisin vastannut kieltävästi. 

Ei, ei se riitä. Ei se riitä, jos se ystävyys heti muuttui kiinnostuksen lopahdettua. Ystävyys, jonka piti olla yhteistä vanhemmuutta, oli enää palvelusten pyytämistä ja huomion hakua, etääntymistä ja muodollisuutta. 

Ei se riitä, koska näen tyttäreni pettymyksen, kun vasta aloitettu jalkapalloharrastus kaatui heti ensimmäiseen isäviikonloppuun. Ei se riitä, koska istun taas yksin sängyn reunalla nukuttamassa riehuvia lapsiamme, vaikkei hän vielä pari kuukautta sitten suostunut jättämään mua yksin siihen samaan tilanteeseen. Eikä se riitä, koska mä kerroin empiväni antaa hänelle mahdollisuutta olla mukana meidän elämässä, sillä pelkäsin hänen lähtevän heti, kun saisi haluamansa.

Ja hän sai. Hetken piristystä arkeensa ja nuorimman pojan mukaan eroperheeseensä. Ja hän lähti. 

Hän toivottaa onnea työhaastatteluun, muttei enää ole tukenani. Hän toivottaa hyvää joulua, muttei myönnä tehneensä mitään väärää. Hän toivottaa hyvää uutta vuotta, muttei ole osa sitä. 

En halunnut ydinperhettä, enkä parisuhdetta. En sitä ulkomaanmatkaa, jota hän minulle ehdotti, tai lähes viikoittaisia yökyläilyjä. Enkä sitä meidän värien sekoitusta. 

Mitä sä sit halusit, hän kysyi silloin nuorin lapsemme sylissään, jota oli viemässä ensimmäistä kertaa viikonlopuksi pois. Jotain parempaa meidän lapsille, mä kerroin ja ajattelin sitä hetkeä syksystä, kun me kaikki oltiin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellisia. 

Vielä viikkoja sitten kännykkäni viestiääni kilahteli päivittäin. Se erilainen viestiääni, jonka hänen yhteystietonsa alle olin vaihtanut, jotta osaisin ennakoida jo äänen perusteella viestin lähettäjän. 

Vielä kuukausia sitten ilahduin äänestä, joka poisti jokaisella kilahduksellaan tyhjyyden tunnetta menetettyä syvää ystävyyttä kohtaan. 

Se muuttui. Pelkän äänen aiheuttama ilo muuttui ärsyyntymiseksi. Tyhjiä lupauksia, tyhjää sisältöä. 

Ei me ikinä olla oltukaan parhaita kavereita. 

Takaisinkaan ei ole paluuta, muistutan yhä uudelleen itselleni. Ei, ja siksi en myöskään palaa olemaan yhtään vähempi. Lähetän viestin ja vastaan viestiin, jos se liittyy jotenkin lapsiin. Vanhempiahan me vain ollaan. Lyhyen ja koruttoman viestin jälkeen kuulen yhden, tai kaksi toiveikasta kilahdusta, vastaanotan hauskaksi tarkoitetun meemin, tai videopätkän. 

Eikä hän ymmärrä, miksi me ei naureta enää yhdessä.

Hyräilen taas melodiaa biisistä, jonka kadonneita sanoja en vieläkään muista. Jos joskus muistan, en ole varma kenelle asiasta kertoisin vaikka tiedän, että hyräilemme vieläkin samaa melodiaa. 

Pinnalla

Kiitän vuolaasti yhden puhelun ja muutamien sähköpostien verran tutuksi tullutta naisääntä puhelimessa. Työtänihän mä vaan teen, hän naurahtaa ystävällisen huvittuneesti takaisin kiittelyyni, johon päädyn totemaan vaan mutta kuitenkin.

Mutta kuitenkin, koska ei hän kertomallakaan ymmärtäisi, miten kiitollinen olen hänelle tuntemattomalle siitä pienestä vaivasta, joka hänen työnkuvaansa muutenkin kuului. Miten ison huolen ja stressin se poisti, jonka vuoksi mihinkään ylimääräiseen arjen ulkopuoliseen tekemiseen ei ole riittänyt mielenkiintoa, tai voimia. 

Kello soi puoli kuusi. Joka arkiaamu. Arki, joka on vienyt minut täysin mukanaan alkaa siitä hälytyksestä, jonka kuitenkin vielä kahdesti sammutan herätäkseni vasta puoli tuntia myöhemmin muka vähän virkeämpänä aamutoimiini. Nykyään paljon sujuvampi ja nopeatempoisempi aamu päätyy vain harvoin kenenkään kiukkuun.

Automaattisesti pyörivä arki seisahtuu vain hetkeksi, noin kymmeneksi minuutiksi. Sitä ennen vien kaksi vanhinta lastani tuttuun päiväkotiin ja nuorimmaiseni toiselle puolelle kaupunkia perhepäivähoitoon. Peruuttaessani perhepäivähoitajan pihalta olen yksin autossani. En ole enää äiti huolehtimassa lapsiensa tarpeista, enkä ihan vielä työntekijä huolehtimassa toimenkuvastaan.

Noin kymmenen minuutin ajan seuraan tuulilasin läpi tien pintaa, jossa kevyt lumipeite aaltoilee edessä ajaneen auton jäljiltä. Jokin minussa saa itseni ajattelemaan siihen sukeltamista. Uppoaisinko pinnan alle, vai peittyisinkö vain pöllyävän lumen alle näkymättömäksi?

Oon pyytänyt apua. Myöntänyt taas, että ne omat keinot jo loppui. Kun mulla ei oo täällä ketään, kerron yrittäessäni pitää ääntäni selkeänä ja toivoen värinän menevän puhelinyhteyden piikkiin. Puhelut, jotka päättyy aina vastapuolen ymmärrykseen, mutta kyvyttömyyteen antaa apua, tuntuvat yhä toistansa nöyryyttävimmältä. Miksi sitä apua pitikään osata pyytää?

Kotiäitiydestä työelämään siirtyminen oli sitä, mitä meidän perhe - minä yksin ja lapset, tarvitsimmekin. Just näin tämän pitikin mennä, ajattelen monesti herätessäni sammuttamaan arkiaamun ensimmäistä herätystä. Just näin, että saan toimia ja pärjätä yksin. Yksin pärjään kuitenkin vain, jos en joudu tilanteeseen, jossa tarvitsen muiden apua. 

Päivähoidon yhdistäminen työaikoihin on mahdotonta. Tai ainakin oli sen pari kuukautta, kun joutui nöyryyttävästi perustelemaan, miksi kenellekään lapsista ei ollut nimetä edes yhtä ainutta varahakijaa, tai miksi en voi luottaa silloin tällöin eri paikoista haalittuun apuun. Lupaukset olla apunani eivät ole pysyviä ja loppujen lopuksi jään aina yksin selviämään tilanteesta, josta mun ei kuulemma tarvitsisi edes selvitä yksin. 

Monien yritysten jälkeen lopetan avun pyytämisen. Etsin ratkaisua taas yksin pärjäämiseen, sillä huomaan sen olevan ainoa ratkaisu. Pyydän apua viimeisen kerran sen järjestymiseen ja vihdoin sitä saan. Se on kuin onkin ainoa ratkaisu, joka mulle on tarjolla. 

seuraan tuulilasin läpi tien pintaa, jossa kevyt lumipeite aaltoilee. Ne hukuttavat, pöllyävät aallot ovat kauneinta, mitä harmaassa ja pimeässä talviaamussa saattaa huomata. Huomaan lipuvani sen tumman, välillä myrskyävänkin pinnan päällä, koska olen matkalla luomaan oman näköistä tulevaisuutta.