Pinnalla

Kiitän vuolaasti yhden puhelun ja muutamien sähköpostien verran tutuksi tullutta naisääntä puhelimessa. Työtänihän mä vaan teen, hän naurahtaa ystävällisen huvittuneesti takaisin kiittelyyni, johon päädyn totemaan vaan mutta kuitenkin.

Mutta kuitenkin, koska ei hän kertomallakaan ymmärtäisi, miten kiitollinen olen hänelle tuntemattomalle siitä pienestä vaivasta, joka hänen työnkuvaansa muutenkin kuului. Miten ison huolen ja stressin se poisti, jonka vuoksi mihinkään ylimääräiseen arjen ulkopuoliseen tekemiseen ei ole riittänyt mielenkiintoa, tai voimia. 

Kello soi puoli kuusi. Joka arkiaamu. Arki, joka on vienyt minut täysin mukanaan alkaa siitä hälytyksestä, jonka kuitenkin vielä kahdesti sammutan herätäkseni vasta puoli tuntia myöhemmin muka vähän virkeämpänä aamutoimiini. Nykyään paljon sujuvampi ja nopeatempoisempi aamu päätyy vain harvoin kenenkään kiukkuun.

Automaattisesti pyörivä arki seisahtuu vain hetkeksi, noin kymmeneksi minuutiksi. Sitä ennen vien kaksi vanhinta lastani tuttuun päiväkotiin ja nuorimmaiseni toiselle puolelle kaupunkia perhepäivähoitoon. Peruuttaessani perhepäivähoitajan pihalta olen yksin autossani. En ole enää äiti huolehtimassa lapsiensa tarpeista, enkä ihan vielä työntekijä huolehtimassa toimenkuvastaan.

Noin kymmenen minuutin ajan seuraan tuulilasin läpi tien pintaa, jossa kevyt lumipeite aaltoilee edessä ajaneen auton jäljiltä. Jokin minussa saa itseni ajattelemaan siihen sukeltamista. Uppoaisinko pinnan alle, vai peittyisinkö vain pöllyävän lumen alle näkymättömäksi?

Oon pyytänyt apua. Myöntänyt taas, että ne omat keinot jo loppui. Kun mulla ei oo täällä ketään, kerron yrittäessäni pitää ääntäni selkeänä ja toivoen värinän menevän puhelinyhteyden piikkiin. Puhelut, jotka päättyy aina vastapuolen ymmärrykseen, mutta kyvyttömyyteen antaa apua, tuntuvat yhä toistansa nöyryyttävimmältä. Miksi sitä apua pitikään osata pyytää?

Kotiäitiydestä työelämään siirtyminen oli sitä, mitä meidän perhe - minä yksin ja lapset, tarvitsimmekin. Just näin tämän pitikin mennä, ajattelen monesti herätessäni sammuttamaan arkiaamun ensimmäistä herätystä. Just näin, että saan toimia ja pärjätä yksin. Yksin pärjään kuitenkin vain, jos en joudu tilanteeseen, jossa tarvitsen muiden apua. 

Päivähoidon yhdistäminen työaikoihin on mahdotonta. Tai ainakin oli sen pari kuukautta, kun joutui nöyryyttävästi perustelemaan, miksi kenellekään lapsista ei ollut nimetä edes yhtä ainutta varahakijaa, tai miksi en voi luottaa silloin tällöin eri paikoista haalittuun apuun. Lupaukset olla apunani eivät ole pysyviä ja loppujen lopuksi jään aina yksin selviämään tilanteesta, josta mun ei kuulemma tarvitsisi edes selvitä yksin. 

Monien yritysten jälkeen lopetan avun pyytämisen. Etsin ratkaisua taas yksin pärjäämiseen, sillä huomaan sen olevan ainoa ratkaisu. Pyydän apua viimeisen kerran sen järjestymiseen ja vihdoin sitä saan. Se on kuin onkin ainoa ratkaisu, joka mulle on tarjolla. 

seuraan tuulilasin läpi tien pintaa, jossa kevyt lumipeite aaltoilee. Ne hukuttavat, pöllyävät aallot ovat kauneinta, mitä harmaassa ja pimeässä talviaamussa saattaa huomata. Huomaan lipuvani sen tumman, välillä myrskyävänkin pinnan päällä, koska olen matkalla luomaan oman näköistä tulevaisuutta.