Yksinhuoltajan ruuhkavuodet

Arkiaamu

Kello on kuusi aamulla. Herään, keitän kahvit. Hiivin kylpyhuoneeseen ja meikkaan. Puolelta herätän lapseni. Kerään vaatekaapista - tai sängynreunalta viikkaamattomasta kasasta puhtaita vaatteita - pojilleni asukokonaisuudet. Tyttäreni päättää itse omansa. Hörpin kahvia ja puen nuorimmaistani hoputtaen samalla tahtia keskimmäiselle vitkuttelijalle. Puen itse ja jatkan jo kylmäksi viilenneen kahvin hörppimistä. Seitsemältä levitän kolme ulkovaatekasaa eteiseen ja sammutan televisiosta lastenohjelmat. Muistan eväät jääkaapista, hoputan keskimmäistäni ja puen nuorimmaiseni. Lapset painelevat jo hissin nappuloita, kun vedän omia kenkiä jalkaan.

Luulin etten ole aamuihminen ollenkaan. En tiedä mihin kastiin edes kuuluisin, sillä en ole myöskään iltaihminen. Kuudelta herääminen ei tee tiukkaa. Menen illalla aikasin nukkumaan, jolloin yöunille jää melko ihanteellinen määrä. Lapsetkaan eivät enää herätä öisin kertaakaan. Miten sitä on yöheräämisten kanssa ikinä jaksanutkaan? Olo on usein aamuisin todella levännyt. 

Arkiaamuista on tullut sujuvia. Joskus sattuu huonompia aamuja, mutta usein saan sanoa hississä ääneen, että hyvä me. Hyvä minä. Aamupalan poistuminen aamurutiinista lienee osasyy, mutta kellontarkka aikataulu on ollut myös meille kaikille hyväksi. 

Puhallan kämmeniin lämmintä ilmaa. Sitten syksyllä kun nuorin on samassa päiväkodissa isompien kanssa, mä pyöräilen töihin - ajattelen, kun turvaistuimen klipsut ei pysy oikeassa asennossa tunnottomaksi jäätyneissä sormissa. Ajan parin sadan metrin päähän ensimmäiseen päiväkotiin, johon hoputan kaksi vanhempaa lastani. Halaus portilla, josta esikoinen jo lähtee oman viskarinsa ovelle odottamaan sisäänpääsyä. Seuraavalle ovelle, jonka taakse keskimmäinen jää hyvästien jälkeen. Varmistan esikoiseni pääsyn sisälle saakka ja palaan autoon. Ajelen vielä suurinpiirtein toiselle puolelle kaupunkia. Nuorimmaiseni jää perhepäivähoitajalle ja jatkan matkaani taas toiseen suuntaan.

Aamulla varaan kolme varttia työmatkaan, vaikka työpaikkani on kotiovelta alle viiden kilometrin päässä. Päiväkotimatkat tuottaa lisävaivaa. Vielä se helpottuu. Olen kiitollinen, että lasten päivähoito järjestyi. 

Matkalla on hyvä hetki nollata ajatukset. Joskus on tullut purskahdettua itkuun siirtyessäni äitihahmosta ihmisen rooliin. Joskus tulee laulettua radion tahtiin, tai mietittyä valmiiksi viikon kauppalistaa. 

Työ- ja päiväkotipäivä

Kello kahdeksan saavun töihin. Puolen tunnin lounastauolla saatan käydä viereisessä ruokakaupassa ostamassa tulevien päivien ruoat ja täydennykset jääkaappiin. Saatan myös soittaa puheluita ja lähetellä sähköposteja, joita en illalla enää kerkeä, tai pysty hoitamaan. Kello neljä sammutan työkoneen ja käännän puhelut.

Olen ollut nyt jo reilut kaksi kuukautta nykyisessä työpaikassani käyden samalla koulutusohjelmaa. Opiskelen, käyn töissä sekä pyöritän lapsiperhearkea. Miten sä jaksat, kysyisi ehkä taas joku ulkopuolinen. Mä vastaisin siihen, että miten mä muka ennen jaksoin. Nyt kaikki on paremmin. 

Ilta

Teen saman kierroksen kuin aamulla, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ensin haen nuorimmaisen, sitten isommat lapset. Varttia vaille viisi olemme kotona. Valmistan nopean ja helpon arkiruuan, tai lämmitän eilistä. Istumme seuraavan tunnin sohvalla sylitellen ja höpsötellen pikkukakkosen pauhatessa taustalla. 

Jaksan olla sataprosenttisesti läsnä. En ihan aina. Niinäkin päivinä istun sohvalla ja annan itsestäni sen minkä pystyn. 

Nukkumaanmeno on vaikeaa. Milloin helpottaa? Otan tunnin itselleni sohvannurkassa, ravaan huoneessa nukuttamassa, tai kuuntelen lasten riehumista. Viimeistään kymmeneltä jo nukun itsekin.

On pysäyttävää ajatella, että ennen olin äiti 24/7 ja nyt vietän lasteni kanssa aikaa vain noin kolme tuntia vuorokaudesta. Pitäisikö tuntea huonoa omatuntoa? Vapaista viikonlopuistakin aina joka toinen on lapsieni kanssa pois, mutta lisää itselle.

Isäviikonloppuja odotan nykyään innolla. Ennen en tiennytkään miten ihanaa on olla tekemättä yhtään mitään, nukkua kellon ympäri, tai tehdä just sitä mitä itseä sattuu huvittamaan. Muina viikonloppuina muistan, miten rankkaa yksin lasten kanssa onkaan olla koko päivän yksin. 

Oma jaksamiseni arjessa on kolminkertaistunut.

Ikinä ei asiat ole todella hyvin. Yhden ongelman ratkeaminen avaa oven seuraavaan taistoon. Enää en kai odotakaan mitään täydellistä helpotusta, kunhan suunta on oikea.