sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Kun isä otti lapsensa syliin

 

Annoin sulle mahdollisuuden ja pidin ovea normaalia kauemmin auki. Vain hieman pettyneenä suljin oven isompien lasteni perässä. Ja Vilhon edestä, joka jo tottuneena juoksi eteisestä pois. Katsoin vielä ovisilmästä egosi taistoa melko varmana siitä, että jo hissille päin kääntynyt selkäsi loittonesi oveltani. Ovikellon taas soidessa kutsuin Vilhon takaisin syliini ja tunsin poikani puolesta aavistuksen toivoa.


Enkä voinut olla hymyilemättä, kun nostit hänet syliisi. Enkä myöskään voinut olla ajattelematta, että sen siitä saa, kun oma poikasi sua pelkäsi ja ryntäsi järkyttyneenä takaisin syliini.





Kohtaaminen kasvotusten sitten reilu vuoteen ei tuntunut pahalta. Se oli tunneryöppy pelkoa, helpotusta, itsekkyyttä ja iloa.


Torstaina seisoin keskellä kirpputorin käytävää. Sydän, tai sen jäänne, oli jyskyttää kurkusta ulos ja sumensi hetkeksi kuuloaistin pois jättäen jälkeen vain vapinan, johon pelkäsin pyörtyväni. Ei, vaan eniten pelkäsin jääväni kiinni siitä, että oireilen taas ahdistuksella ja paniikilla julkisella paikalla. 


Pelkkä tieto siitä, että sä yrität mua tavoitella teki sen. Eikö muka yhtään tuntunut pahalta, kysyn itseltäni uudelleen. Jos ei nyt, entä silloin pari päivää sitten? Mitenkä sitten, jos tästä eteenpäin?


Silloin mä pyyhkäisin näytön yläreunassa näkyvän tekstin pois, mikä ilmoitti estetystä numerosta tulleesta viestistä. Jotain Vilhosta ja tapaamisista siinä luki. Puristin käsiäni lujaa yhteen, jotta vapina lakkaisi. Se on mitä on, toistelin uudelleen, kunnes rauhoituin jatkaakseni muiden silmissä normaalisti kirpputorikierrokseni loppuun.




Siitä hetkestä vain parin päivän päästä olen tilanteessa, jossa kipeitä asioita ei enää voi pyyhkäistä pois ja toistella perässä lohtulauseita. Tämä on lopun alkua, tai alkua uudelle. Mulle sitä ensimmäistä, sillä joudun aloittamaan taas uuden henkisen sodan itseäni vastaan ja joskus vilkuttamaan ovensuussa kaikille kolmelle. Vilholle se on sitä alkua uudelle.


Henkistä sotaa en käy vain minä. Omien sotiemme lopputuloksena on toivottavasti kyky puhaltaa yhteen hiileen roihauttamatta vihaa, tai katkeruutta.




Toimivan ja rutinoituneen arjen rikkominen tuntuu pahalta. Takauma puolentoista vuoden taakaa siitä, kun tilanne karkasi käsistä, on yhä liiankin hyvässä muistissa. Perheikävää poteva lapsi, isä, joka sulkee oven päivän päätteeksi entiseltä perheeltään ja äiti, joka jää paikkailemaan vauva kainalossa aiheutettua kaaosta. Sä pääset siitä pois ja mä jään, jouduin jo nyt muistuttamaan.



Tänään sä roikuit taas mun ovensuussa, etkä osannut sanoa hyvästejä luontevasti. Odotit kai poikaasi taas syliin, vaikkei hän uskaltanut sua lähestyä. 


Sen siitä saa.