sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kohti äärimmäistä ja sen yli


Toisiksi eniten satuttaa sanat, jotka osoittautuivat valheeksi. Eniten satuttaa sanat, jotka jäävät sanomatta. 

Käyttäydytään, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Asiat olisi ennallaan, elämä jatkuu. Ja niinhän se tekee, kaikilla muilla. Osallisilla ja sivullisilla.  Mua moititaan oven raosta lapsieni kuullen, miten en saa tehdä, tai sanoa niin tai näin. Pitäisi vaan olla kuten kaikki muutkin; kuin mitään ei olisikaan.

Tiesin olevani matkalla kohti äärimmäisen rankkaa ajanjaksoa, kun päätin yrittää yksin kolmen pienen lapsen vanhempana. Oikeastaan mitä vaihtoehtoja mulle annettiinkaan? Synnytä kolmas vauva yksin ja jatka yksin kolmen kanssa, tai keskeytä, synnytä kuollut sikiö ja jatka yksin kahden kanssa. Valintojen viidakko.


Mitä vain lasten vuoksi. Ihanko mitä vain? Ihan mitä vain. Yli jo sen äärimmäisen jaksamisen, yrittämisen, väsymyksen, turtumisen, voimattomuuden. Sitäkö se vanhemmuus tosiaan on? Miksi vain edelleen toisella meistä?

Vanhemmuuden ei pidä tuntua suorittamiselta, mulle muistutetaan. 

Tammikuun kahdeskymmenesviides. Rikoin uudenvuoden lupaukseni... kahdesti. En antanut olla. Oikeastaan ensimmäinen kerta oli väärinkäsitys. Mustavalkoiseksi maalaama mielikuvani olikin väärä. Toinen rikottu lupaus taas koko päivän itku ja ahdistus muunnettu yhteen viestiin. Oikeastaan viikkojen ja kuukausien.
Älä tukahduta, niinhän se meni.

Auttoiko hätähuuto? Ei. Miksi edes yritän, ei kukaan voi ymmärtää.


Mitä sä teet niinä huonoina päivinä? Vastaan kliseisesti: kun on vaan pakko jaksaa. Tekisi mieli vastata kaikkea muuta, ihan mitä vaan muuta. Suunnittelen oman katoamiseni, googlaan lasun numeron itselleni ylös, psykiatrin, taksin, jolla pääsen päivystykseen, näppäilen hätänumeron ruudulle, tai viestikenttään tekstin lasten isälle, että tulee heti hakemaan kaikki pois. Neuvoksi saan yrittää vaan rutistaa vielä hetken voimaa. Kyllä, niin juuri. Rutistaa mistä? Tyhjästä kuoresta, kuihtuneesta minästä, vaiko siitä entisen haamusta? Mutta lasten vuoksi.

Ei ihan kaikkea. Ole itsekäs. En päästä kotiini ketä vaan. En enää ota elämääni takaisin ihmisiä, jotka minua kohtaan ovat toimineet väärin. En myöskään kaunistele asioita. En, en edes lasteni vuoksi. Enkä varsinkaan sen oven raosta moittineen äänen vuoksi.


Lisään kiiltokuvan albumiini. Kirjoitan arkista paskaa kuvatekstiin. Lääkitsen kuumepotilasta, tilaan ruokaa kotiin, pyyhin räkää, siivoan, pelaan pelin lasten kanssa, hautaudun omiin oloihin vedoten päänsärkyyn, suutun kun en saa olla rauhassa. Mitä edes odotin? Laitan tv:stä Putouksen, sipsiä kulhoon, vastailen kysymyksiin, laitan kaikki nukkumaan ja lopulta kuuntelen kolmea eritahtista hengitystä sängyssäni.

..eikä mikään maailman apu meitä enää pelasta, kirjoitin viestiin. Ja siltä se taas on tuntunut.