Pariton viikonloppu

Ovikello soi. Lapset innostuu. Kaikki kolme. Se kolmaskin, joka ei vielä tiedä minne joutuu seuraavaksi, tai edes ketä ne kaikki ihmiset siellä olisivat. 

Jos pelkkä halaus riittäisi kertomaan sen, miten paljon minä rakastan sinua. Sinua, joka saavuit, vaikken ollut valmis. Sinua, jota olen kantanut tähän päivään saakka yksin, itkenyt sinun vuoksi ja sinun puolestasi. Sinua, joka annoit syyn jaksaa päivästä toiseen, sillä palkintona olit sinä ja sun suurin rakkaus takaisin. Jos pelkkä se halaus riittäisi kertomaan, ettei sun hyvästeleminen ollut ikinä mun tahto. En ikinä halunnut päästää irti. En sua rikkoa. Pelastit mut, vaikken pystynytkään tekemään sulle samoin. 

Anna anteeksi. 

Päästän hänet sisään saadakseni vielä hetken lisäaikaa pukiessani nuorimmaista lastani ulkovaatteisiin. On turhaa pitkittää mitään. Isomman sisaret johdattavat pienimmän heistä päättymättömään rangaistukseen seilaamaan kahden kodin väliä. Vain toista niistä kutsutaan kodiksi. Vielä, tai ehkä aina.

Kukaan lapsista ei ole valmis eroperheeseen, eikä kukaan lapsista tule ikinä olemaan. Lapset eivät ole ainoita jotka ovat hukassa, sillä meitä on tässä perheessä viisi. Vain yksi heistä saa päättää muiden kohtalon. Kolme heistä on se kohtalo. Vähäpätöisin viidestä pitää kaiken kasassa. 

Mä en ole ikinä valmis. 

Viime kerrasta on kulunut aikaa. Yli kuukausi. Se kuukausi on mennyt silotellessa laastareita vielä vuosienkin jälkeen vuotaviin haavoihin. Haavojemme vertailussa ei kai kenestäkään tullut voittajaa. Vain joku osaa peittää arvet paremmin kuin muut. 

Pääasia, että lapsilla on hyvä, oli kummallekin meistä tärkeintä. Paras ajanjakso se heille todellakin oli. Oli. Yhdessä kurpitsojen kaivertamista, ulkona syömistä, jalkapallon harjoittelua uutta harrastusta varten ja yhteisiä leffailtoja. Yhdessä isän kanssa tehty synttäriaamiainen vietäväksi äidille sänkyyn ja vastavuoroisesti yhdessä äidin kanssa tehty isänpäivän aamupala. Lasten riemu aamuisin, kun sohvalta löytyikin isi, jonka kainaloon pääsi katsomaan lastenohjelmia. Äidin onni, kun saa hetken nukkua pidempään. 

Jos onnellisuutta voisi purkittaa talteen pahojen päivien varalle, olisi jo muutama päivä riittänyt saamaan varastoon seuraaviksi vuosiksi iloa. 

Sitä ennen nelisteen vihdoin toimivaksi saatu arki sujui. Illat oli täynnä harrastuksia piilottamaan arki-iltojen levottomuuden ja pimenevän ajanjakson synkkyyden. Rutiinit ja pysyvyys sen teki. Ilman kunnollista tukiverkostoa, tai ulkopuolista apua pärjäsi. Kun on pakko. 

Kopiteltiin nuorimmaista lastamme ovensuussa, kuin räjähtävää pommia. Sitä, mikä tulisi rikkomaan jo saavutetun onnen, mikä pysyi kasassa vain, koska pitelimme sitä vielä yhdessä. Onnen lähdettyä ovesta ulos oli jo sytytyslanka syttynyt vain räjäyttääkseen ilmapiirin samanlaiseksi mitä se oli jo alkujaan parin vuoden ajan. 

Perhehuumassa lapsille yhdessä päätetyt ja aloitetut harrastukset päättyivät, arki on sekaisin ja jäljelle jäänyt ikävä ei lohduttamallakaan helpota. 

Sä rikoit mut taas. Samalla tavalla, samalla kaavalla. Etkä vain mua, vaan meidät kaikki. Katsoit ehkä vain traileria siitä, mitä perhe-elämä taas olisi. Halusit ehkä sittenkin kuulla, ettei pelkkä ystävyys riitä. Ja valitsit taas yhden neljän sijaan.

Ja taas mä muistin, miksi lakkasin rakastamasta. Mun keltainen, mutta mä aina se värien varjo. Ollaan sittenkin vaan kaksi, joista toinen piiloutuu oven taakse ja toinen kurkkii ovisilmästä.

Paitsi jos toinen meistä taas pitää kaiken kasassa ja antaa olla. Korjaan rikkoutuneen arjen ja unohdan merkityksettömät lauseet ja eleet. Päästä irti, mä muistan taas ja muistutan itseäni vielä siitä, etten se minä ollut, joka tälläkin kertaa mokasi. 

Eroperheen isänpäivälahjoja

 Saat anteeksi

Kirjoitin paljon muutakin. Pitkän viestin muistiooni, johon viikon ajan lisäsin ja muokkasin tekstiä, jotta muistaisin sanoa ne kaikki hänelle. Nyt mä pyyhin sen kaiken pois ja jäljelle jäi nuo kaksi sanaa. Olisiko millään muilla sanoilla edes merkitystä? 

Hän oli jo lähtenyt. Emmin vain hetken sen jälkeen, kun olin kirjoittanut sanat viestikenttään. Mitään sanottua ei saisi koskaan takaisin. Aikakonetta ei ole keksitty, joten on aika astua lisää askeleita eteenpäin. 

Hän pyysi anteeksi, mutten vastannut mitään. En itkenyt, sillä se ei tuntunut mulla missään. Hän itki. Ei ne sanat riitä. Olen kuullut ennenkin kaikkea, mitä hän ei tarkoittanut koskaan. Ne teot. 

Silloin, noin viikko sitten, olin varma ettei hän saisi ikinä anteeksi. Myös tänä aamuna, kun piilouduin itkemään esikoiseni isänpäivälahjaa. Muistipeli, jossa ei ollut mukana äitiä. On sun syy, ettei meidän tyttären tekemässä muistipelissä ole mukana äitiä, isää ja kolmea sisarusta. Piirustuksistakin puuttuu aina meistä jompikumpi. Ja se on sun syy. 

Tein silti aamupalan loppuun. Kahvi mustana, paahtoleipää, kananmunia. Salaatin mä unohdin tahallaan, koska ehkä hän ei enää siitä edes tykkää. 

Ehkä se ei ollut vain sun syy.

Sitä ennen tein Vilhon kanssa hänen ensimmäisen isänpäiväkorttinsa. Opetan muiden sanojen mukana häntä sanomaan sanan iskä, vaikka olen salaa hyvillään joka kerta, kun hän kieltäytyy niin sanomasta. Yhtä hyvilläni olen kuitenkin myös siitä, että Vilholla - ja myös minulla, on yksi juhlapäivä lisää kalenterissa. 

Tänään mä pystyin myös selaamaan somen läpi muuttumatta täysin kateudesta vihreäksi. Pisto sydämessä oli vain lyhytaikainen nippaisu sieltä, missä tukahdutetut haaveet perheestä asuu. 

En ole enää vihainen, tai katkera koska hän teki ehkä oikein. Väärällä tavalla oikein. Anteeksi en voi antaa tilannetta ja tapaa, jossa hän sen teki, mutta annan anteeksi sen mitä teki. Sen, kun hän lähti pois, vaikka hänen olisi pitänyt jäädä.

Ollaan jo kasvettu omiksi persooniksi. Hän on se, joka halusi olla ja mä olen myös. Ollaanko me nyt onnellisia? En ole katkera, koska me ollaan nyt parempia yhdessä vain siksi, koska hän lähti. 

Kiitos, että lähdit.

Kerroit mun olevan sun paras kaveri. Sä oot ollut aina se mulle myös. Näen sut viimein ilman vaaleanpunaisia linssejä, jotka häivytti kaikki sun eri sävyt mun mustavalkoiseen maailmaan. Oot mun vastaväri. Kasvettiin yhdessä lapsista aikuisiksi ja aikuisista vanhemmiksi. Yhteen sekoitettuina me oltiin vaan harmaata ja mustaa. Nyt omina itsenämme korostutaan yhdessä ollessamme yhteenkuuluviksi vastakohdiksi. Sä oot vieläkin mun lempiväri. Aina. Näen sen värin ensimmäisenä kaikkien muiden värien seasta. Valitsisin sen aina jos voisin, siihen koskaan kyllästymättä. Maalaisin sillä kaiken mitä omistan. 

Mutta se olisi hullua. Muitakin sävyjä on, jotka tekevät minusta kauniin. Sävyjä, joiden kanssa toimimme yhdessä ja erikseen. Niitä, jotka näkevät minut kauniina silloinkin, kun olen vain se harmaa. 

Niitä sävyjä on lapsissamme. Hänessä, joka laittaa minulle hammastahnan joka ilta valmiiksi, sillä tietää että valvon vielä hetken pidempään. Hänessä, joka salaa hiipii joka ilta nukkumaan sänkyyni. Hänessä, joka saa minut joka ilta pelkäämään hetkeä, jolloin jonain parittomana viikonloppuna herään yksin. 

Heidän sävyt ovat sekoitus iskää ja äitiä. Onneksi mä saan tehdä sellaisen kun haluun, kertoi esikoinen lahjastaan. Onneksi. Ja onneksi saadaan tehdä mekin perheestä  sellainen, vaikka äiti ja iskä olisivat eri piirustuksissa.