Eroperheen isänpäivälahjoja

 Saat anteeksi

Kirjoitin paljon muutakin. Pitkän viestin muistiooni, johon viikon ajan lisäsin ja muokkasin tekstiä, jotta muistaisin sanoa ne kaikki hänelle. Nyt mä pyyhin sen kaiken pois ja jäljelle jäi nuo kaksi sanaa. Olisiko millään muilla sanoilla edes merkitystä? 

Hän oli jo lähtenyt. Emmin vain hetken sen jälkeen, kun olin kirjoittanut sanat viestikenttään. Mitään sanottua ei saisi koskaan takaisin. Aikakonetta ei ole keksitty, joten on aika astua lisää askeleita eteenpäin. 

Hän pyysi anteeksi, mutten vastannut mitään. En itkenyt, sillä se ei tuntunut mulla missään. Hän itki. Ei ne sanat riitä. Olen kuullut ennenkin kaikkea, mitä hän ei tarkoittanut koskaan. Ne teot. 

Silloin, noin viikko sitten, olin varma ettei hän saisi ikinä anteeksi. Myös tänä aamuna, kun piilouduin itkemään esikoiseni isänpäivälahjaa. Muistipeli, jossa ei ollut mukana äitiä. On sun syy, ettei meidän tyttären tekemässä muistipelissä ole mukana äitiä, isää ja kolmea sisarusta. Piirustuksistakin puuttuu aina meistä jompikumpi. Ja se on sun syy. 

Tein silti aamupalan loppuun. Kahvi mustana, paahtoleipää, kananmunia. Salaatin mä unohdin tahallaan, koska ehkä hän ei enää siitä edes tykkää. 

Ehkä se ei ollut vain sun syy.

Sitä ennen tein Vilhon kanssa hänen ensimmäisen isänpäiväkorttinsa. Opetan muiden sanojen mukana häntä sanomaan sanan iskä, vaikka olen salaa hyvillään joka kerta, kun hän kieltäytyy niin sanomasta. Yhtä hyvilläni olen kuitenkin myös siitä, että Vilholla - ja myös minulla, on yksi juhlapäivä lisää kalenterissa. 

Tänään mä pystyin myös selaamaan somen läpi muuttumatta täysin kateudesta vihreäksi. Pisto sydämessä oli vain lyhytaikainen nippaisu sieltä, missä tukahdutetut haaveet perheestä asuu. 

En ole enää vihainen, tai katkera koska hän teki ehkä oikein. Väärällä tavalla oikein. Anteeksi en voi antaa tilannetta ja tapaa, jossa hän sen teki, mutta annan anteeksi sen mitä teki. Sen, kun hän lähti pois, vaikka hänen olisi pitänyt jäädä.

Ollaan jo kasvettu omiksi persooniksi. Hän on se, joka halusi olla ja mä olen myös. Ollaanko me nyt onnellisia? En ole katkera, koska me ollaan nyt parempia yhdessä vain siksi, koska hän lähti. 

Kiitos, että lähdit.

Kerroit mun olevan sun paras kaveri. Sä oot ollut aina se mulle myös. Näen sut viimein ilman vaaleanpunaisia linssejä, jotka häivytti kaikki sun eri sävyt mun mustavalkoiseen maailmaan. Oot mun vastaväri. Kasvettiin yhdessä lapsista aikuisiksi ja aikuisista vanhemmiksi. Yhteen sekoitettuina me oltiin vaan harmaata ja mustaa. Nyt omina itsenämme korostutaan yhdessä ollessamme yhteenkuuluviksi vastakohdiksi. Sä oot vieläkin mun lempiväri. Aina. Näen sen värin ensimmäisenä kaikkien muiden värien seasta. Valitsisin sen aina jos voisin, siihen koskaan kyllästymättä. Maalaisin sillä kaiken mitä omistan. 

Mutta se olisi hullua. Muitakin sävyjä on, jotka tekevät minusta kauniin. Sävyjä, joiden kanssa toimimme yhdessä ja erikseen. Niitä, jotka näkevät minut kauniina silloinkin, kun olen vain se harmaa. 

Niitä sävyjä on lapsissamme. Hänessä, joka laittaa minulle hammastahnan joka ilta valmiiksi, sillä tietää että valvon vielä hetken pidempään. Hänessä, joka salaa hiipii joka ilta nukkumaan sänkyyni. Hänessä, joka saa minut joka ilta pelkäämään hetkeä, jolloin jonain parittomana viikonloppuna herään yksin. 

Heidän sävyt ovat sekoitus iskää ja äitiä. Onneksi mä saan tehdä sellaisen kun haluun, kertoi esikoinen lahjastaan. Onneksi. Ja onneksi saadaan tehdä mekin perheestä  sellainen, vaikka äiti ja iskä olisivat eri piirustuksissa.