Pariton viikonloppu

Ovikello soi. Lapset innostuu. Kaikki kolme. Se kolmaskin, joka ei vielä tiedä minne joutuu seuraavaksi, tai edes ketä ne kaikki ihmiset siellä olisivat. 

Jos pelkkä halaus riittäisi kertomaan sen, miten paljon minä rakastan sinua. Sinua, joka saavuit, vaikken ollut valmis. Sinua, jota olen kantanut tähän päivään saakka yksin, itkenyt sinun vuoksi ja sinun puolestasi. Sinua, joka annoit syyn jaksaa päivästä toiseen, sillä palkintona olit sinä ja sun suurin rakkaus takaisin. Jos pelkkä se halaus riittäisi kertomaan, ettei sun hyvästeleminen ollut ikinä mun tahto. En ikinä halunnut päästää irti. En sua rikkoa. Pelastit mut, vaikken pystynytkään tekemään sulle samoin. 

Anna anteeksi. 

Päästän hänet sisään saadakseni vielä hetken lisäaikaa pukiessani nuorimmaista lastani ulkovaatteisiin. On turhaa pitkittää mitään. Isomman sisaret johdattavat pienimmän heistä päättymättömään rangaistukseen seilaamaan kahden kodin väliä. Vain toista niistä kutsutaan kodiksi. Vielä, tai ehkä aina.

Kukaan lapsista ei ole valmis eroperheeseen, eikä kukaan lapsista tule ikinä olemaan. Lapset eivät ole ainoita jotka ovat hukassa, sillä meitä on tässä perheessä viisi. Vain yksi heistä saa päättää muiden kohtalon. Kolme heistä on se kohtalo. Vähäpätöisin viidestä pitää kaiken kasassa. 

Mä en ole ikinä valmis. 

Viime kerrasta on kulunut aikaa. Yli kuukausi. Se kuukausi on mennyt silotellessa laastareita vielä vuosienkin jälkeen vuotaviin haavoihin. Haavojemme vertailussa ei kai kenestäkään tullut voittajaa. Vain joku osaa peittää arvet paremmin kuin muut. 

Pääasia, että lapsilla on hyvä, oli kummallekin meistä tärkeintä. Paras ajanjakso se heille todellakin oli. Oli. Yhdessä kurpitsojen kaivertamista, ulkona syömistä, jalkapallon harjoittelua uutta harrastusta varten ja yhteisiä leffailtoja. Yhdessä isän kanssa tehty synttäriaamiainen vietäväksi äidille sänkyyn ja vastavuoroisesti yhdessä äidin kanssa tehty isänpäivän aamupala. Lasten riemu aamuisin, kun sohvalta löytyikin isi, jonka kainaloon pääsi katsomaan lastenohjelmia. Äidin onni, kun saa hetken nukkua pidempään. 

Jos onnellisuutta voisi purkittaa talteen pahojen päivien varalle, olisi jo muutama päivä riittänyt saamaan varastoon seuraaviksi vuosiksi iloa. 

Sitä ennen nelisteen vihdoin toimivaksi saatu arki sujui. Illat oli täynnä harrastuksia piilottamaan arki-iltojen levottomuuden ja pimenevän ajanjakson synkkyyden. Rutiinit ja pysyvyys sen teki. Ilman kunnollista tukiverkostoa, tai ulkopuolista apua pärjäsi. Kun on pakko. 

Kopiteltiin nuorimmaista lastamme ovensuussa, kuin räjähtävää pommia. Sitä, mikä tulisi rikkomaan jo saavutetun onnen, mikä pysyi kasassa vain, koska pitelimme sitä vielä yhdessä. Onnen lähdettyä ovesta ulos oli jo sytytyslanka syttynyt vain räjäyttääkseen ilmapiirin samanlaiseksi mitä se oli jo alkujaan parin vuoden ajan. 

Perhehuumassa lapsille yhdessä päätetyt ja aloitetut harrastukset päättyivät, arki on sekaisin ja jäljelle jäänyt ikävä ei lohduttamallakaan helpota. 

Sä rikoit mut taas. Samalla tavalla, samalla kaavalla. Etkä vain mua, vaan meidät kaikki. Katsoit ehkä vain traileria siitä, mitä perhe-elämä taas olisi. Halusit ehkä sittenkin kuulla, ettei pelkkä ystävyys riitä. Ja valitsit taas yhden neljän sijaan.

Ja taas mä muistin, miksi lakkasin rakastamasta. Mun keltainen, mutta mä aina se värien varjo. Ollaan sittenkin vaan kaksi, joista toinen piiloutuu oven taakse ja toinen kurkkii ovisilmästä.

Paitsi jos toinen meistä taas pitää kaiken kasassa ja antaa olla. Korjaan rikkoutuneen arjen ja unohdan merkityksettömät lauseet ja eleet. Päästä irti, mä muistan taas ja muistutan itseäni vielä siitä, etten se minä ollut, joka tälläkin kertaa mokasi.