Miten te vietätte joulua, on hyvä lisä small talkiin joulua edeltävinä viikkoina. Kysymys saa usein perheellisten suupielet kiristymään ja vastauksen alkamaan venytetyllä noh-sanalla. Reissaamista sukulaiselta toiselle, autossa istumista ja rauhattomuutta. Lasten läsnäolo on usealle joulun paras lahja, mutta monesti lasten joulu on reissatessa kaikkea muuta, kuin hyvän mielen juhlaa. Nyt kun on tää korona, on ehkä tämän vuoden paras tekosyy ja oikea syy jäädä kotiin ja olla vain oman perheen kesken.
Mitä jos tänä jouluna mekin oltaisiin vain kotona?
Ensimmäinen kysymys joka mieleni pyyhkäisee, on pystynkö minä yksin tarjoamaan lapsilleni onnellisen joulun.
Pystynkö? No miksen? No miten?
Mitä siihen sitten tarvitaan?
Yhdessäoloa. Ruokaa. Lahjoja. Jouluperinteitä.
Mitä perinteitä? Uusia, vai vanhoja? Ehkä sekä että?
Vanhat jouluperinteet alkaa siitä, kun raahaan kaupasta kotiin monta kiloa lanttua ja porkkanaa. Ja kun sanon monta, on vielä tarkennettava, että yleensä luku on kuudesta kymmeneen kiloon. Joululaatikoita tehdessäni muistan taas, miksi joka vuosi vannon ettei enää ikinä. Paitsi joka hiton vuosi. Toisaalta myös joka vuosi joulupöydässä totean, että on ne vaan hyviä ja otan myös kehut vastaan kaikkina niinä päivinä, kun laatikoita yhdessä syömme. Kyllä kannatti.
Ennen aattoa mukaan täytyy pakata neljän henkilön vaatteiden lisäksi vaipat, joulupöytään vietävät ruuat ja joululahjat. Koti on siivottava, jotta sinne olisi kiva palata reissaamisen jälkeen. Kissoillekin täytyy värvätä hoitaja.
Jouluaatto on yleensä melko rauhaton. Syystäkin. Lapset on innoissaan ja aikuiset toki myös. Aika matelee, eikä aamupäivä kulu millään. Tuleekohan se joulupukki, kiusoitellaan lapsille ja lisätään taholtamme malttamattomuutta, vaikka joulurauhan julistus koskenee kaikkia meitä. Päivän odotetuin aattovieras ei olekaan joulupukki, vaan päiväsellä saapuva isomummi, jonka saavuttua voi joulunvietto alkaa.
Tulee joulupukki, avataan lahjat, syödään pitkään ja valitetaan kiristäviä housunvyötäröitä. Saunotaan, vietetään aikaa yhdessä sekä kaivetaan keskiyön viimeisinä tunteina unohtuneet juustot jääpista ja jatketaan iltaa aamuyön tunneille saakka.
Ja se kertaa kolme, kunnes tapaninpäivänä, tai sen jälkeen on aika palata arkeen.
Mikä joulusta sitten tekee joulun? Onko se se kaavoihin kangistuminen, vai lasten riemu? Jos jälkimmäinen, niin tarvitaanko siihen edes vanhoja perinteitä, vai olisiko aika jo karsia epätoimivat vanhat uusien tieltä pois.
Uudet perinteet alkaisivat siitä, kun käyn yksin rauhassa kaupassa jouluostoksilla. Ajoitan ostokset joulua edeltävään isäviikonloppuun ja puuhastelen kaikessa rauhassa. Ostan viimeisetkin lahjat ja paketoin ne. Kiroan ehkä vieläkin iltamyöhään lahjapaperin taitoksia, mutta tiedän saavani nukkua pitkään aamulla. Ostoslistan kirjaan muistioon aamukahvia hörppiessä ja suuntaan kaupoille hitaan aamun jälkeen. Kiertelen harkiten, tai ryntäilen muiden mukana. Kunhan kotiin tarttuu joulukinkku, monta kiloa kevyemmät laatikkoainekset ja sopiva määrä joulusuklaita sekä puuroriisiä.
Aattoa edeltävänä iltana tehdään jouluruokia. Lapset leipovat pipareita ja torttuja mun pähkäillessä kinkun paistossa sekä laatikoiden teossa. Kellon katsominen on loppunut aatonaattona kello kolmeen, kun työpäiväni päättyy. Illalla touhutaan, kunnes uni vie voiton ja nukutaan kaikki yhdessä.
Aattoaamuna tonttu on käynyt tuomassa lahjat kuusen alle. Riemunkiljahdusten saattelemana laitan puurokattilan porisemaan samalla, kun avaamme yhdessä lahjat. Uusien lelujen into riittää koko aamupäiväksi ja vasta pahimman innon laannuttua on aika suunnata ulkoilemaan. Luistelemaan, tai vaan kävelylle. Illalla syömme jouluruokaa, katsomme jouluelokuvia ja vietämme aikaa yhdessä.
Ei stressiä, odottelua, hyssyttelyä aamuisin, tai hääräämistä aattona. Joulu lasten ja äidin ehdoilla.
