Viimeinen hoitovapaapäivä

 

Sana arki saa jälleen uuden merkityksen. Ennen arki oli itse itselleni luoma kiire aamulla, vaikka oikeasti mikään aikataulu ei meitä mihinkään sitonut. Se oli kellon viisareiden tahdittama rutiini toimia päivästä riippuen tietyllä tahdilla ja toistaa samoja asioita viikosta toiseen. Arki oli halua sulautua perheenä yhteiskuntakelpoiseen maailmaan.

Nyt arki on sitä, mitä monelle muullekin. Yhden herätyksen sijaan kello soittaa ainakin kolmesti - varmuuden vuoksi, eikä ensimmäisen hälytyksen jälkeen paineta torkkua. Kiire ei ole pääni sisällä kuviteltu tavoite, vaan aikataulutuksen heikkoutta. Arki toistaa itseään, mutta antaa eri tavalla.

Yhdestä hei, tää vois olla mun juttu -ajatuksesta tuli mun juttu. Istuttuani kahdesti vakuuttamassa raatia siitä, miten pärjäisin työelämässä, pärjäämisestä uudessa arjessa tuli kuin tulikin uusi haaste lisää työn ja koulutuksen lisäksi. Raadin vakuutteluksi kelpasi omana itsenä esiintyminen, sillä oman itseni olin jo vakuuttanut, eikä itsevarmuus hevillä lannistu. 

Kahden perehdytyspäivän jälkeen kiitän itseäni siitä, että osasin nauttia viimeisistä hoitovapaapäivistä. Osasin mammailla viimeiseen saakka. Kulkea meikittä mutsinutturalla, kiertää kerhosta kerhoon vaihtamassa kuulumisia yöunien laadusta ja kävellä kaupungin läpi kenkien suojapussit jalassa todistamassa äitiaivojen olemassaoloa.

Virallisesti viimeisellä hoitovapaapäivänäni, tänään, huomasin osaavani nauttia uudella tavalla lapsiviikonlopusta. Entisen arjen jättämä suoriutuminen muuttui haluksi olla läsnä ja tehdä jotain erityistä. Erityinen voisi olla vaikka mitä, mutta meille se oli luistelua, retkeilyä ja piparien leivontaa. Uuden perspektiivin saamiseen riitti kaksi vauhdikasta päivää, jolloin lasten kanssa vietetty aika oli silmänräpäys entiseen verrattuna. 

Riittämättömyyden tunnetta lapsiin jäävää aikaa kohtaan latistaa ajatus siitä, että mä ansaitsen tämän. Eikä ajatus väärässä ole, olenhan antanut jo kuusi vuotta itsestäni vain heille. Oman urapolun tarpomiseen vaatii nyt triplasti päättäväisyyttä, mutta sitähän ei enää minulta puutu. 

Huomenna perheeseen kuuluu yksi työssäkäyvä ja kolme päiväkoti-ikäistä. Ruuhkavuodet ja yksinhuoltajuus - hyppy tuntemattomaan, vai suoraan jyrkänteeltä alas?