Tänään oli se päivä, mitä oon miettinyt monia kuukausia ja menettänyt sen vuoksi yöunia. Miten se menisi ja mitä sitten tapahtuisi. Se päivä, minkä tulemista ei voi välttää, mutta voisi pitkittää. Kun isä tapaa uuden vauvan. Kun mä tapaan hänet yli puolen vuoden jälkeen.
Siinä mä istuin Vilho sylissä anopin sohvalla. Selkä ovelle päin, jonne hän jäi ehkä kauhuissaan seisomaan, kun heleä neljä vuotiaan tyttäremme ääni ilmoitti, ettei äiti lähtenytkään. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän tuli sisään. Tervehti lapset. Tuli mun viereen. Ja siinä me istuttiin, kuin ehjä perhe. Isi, äiti ja kolme lasta.
Me voitais istua siinä, niin kuin aina, kun oltiin vaan käymässä mummolassa. Me asuttais ihan lähellä, nurkan takana, ehkä siinä asunnossa jota jo meille hain, kun suunniteltiin muuttoa Hämeenlinnaan. Istutaan siinä ja yhdessä kerrotaan mitä meille kuuluu. Vauva on oppinut uutta, hän hymyilee ja syö nyrkkiään. Sä kerrot ylpeänä miten hän on kasvanut kiloja. Sun potra poika.
Hän istui siinä pitäen vauvan kädestä kiinni. Meidän välillä kirveellä leikattavaa kiusallisuutta. Ja mä en oikeestaan tuntenut mitään. En rakkautta, en vihaa. Sääliä ehkä, kun hiljaa kuului pyyntö saada se oma vauva syliin. Mä annoin, hän piti sylissä pitkään. Rakastui vauvaan, kuten mä sain tehdä jo kahdeksan viikkoa sitten. Säälin, kun huomasin sen tunteen, kun hänen piti antaa vauva pois sylistä. Lähteä sen toisen luo meidän kahden lapsemme kanssa.
En mä puhunut mitään, en ottanut edes katsekontaktia. En pystynyt, enkä halunnut. Mitä olisin edes sanonut, kun ei hänkään? En mä vieläkään muista miltä hän näyttää. Hyvä niin, koska unessa me tavataan usein. Pelkäsin, että ne haudatut tunteet kaivautuu mullan alta, muttei niin käynyt. Mikä ne muka kuolleista herättäisi? Ne kummittelee ja helisyttää kahleitaan, mutta ne ei ole aitoja enää. Entisen varjoja. Kosketus oli tuttu, mutta kädet tahriintuneet.
Silti me itkettiin anopin kanssa kahden. Kun on niin ikävä. Ikävä sitä, mikä meillä kaikilla oli. Niin lapsilla, mummilla ja meillä. Se perhe, joka nyt vaan istui yhdessä olematta perhe. Se perhe, joka tuli yhdessä aina käymään. Perhe, jonka piti olla aina me.
Ja mä edelleen rakastan meitä, perhettä, aina ja ikuisesti. On niin ikävä että sattuu.
Sua mä en enää tunne, en rakasta, en ikävöi.
Olet todella taitava kirjoittaja. Tuttustuin blogiisi lehtijutun jälkeen ja kahlasin läpi koko blogiarkistosi. Osaat kirjoittaa surullisesta asiasta todella kauniisti.
VastaaPoistaSelviydyit voittajana exäsi kohtaamisesta. Hänelle varmasti konkretisoituu tämän tapaamisen jälkeen, mitä hän on menettänyt. Ainakin toivottavasti.
Itse uskon karmaan, what goes around, comes around. Vaikutat todella kauniilta sekä sisäisesti, että ulkoisesti. Olet paras mahdollinen äiti kolmelle lapsellesi. Kaikkea hyvää sinulle!
Happoradion Suru On -biisin sanoin:
Suru on tyynimeri
Laaja muttei rannaton
Suru on tyynimeri
Syvä muttei pohjaton
Oikein hyvää kevättä sinulle ja lapsillesi!
Kiitos paljon! ❤️
PoistaItsekin karmaan uskon ja jossain kohtaa varmasti käy toteen. Toivoin myös, että kiintymys vauvaan alkaisi tästä kohtaamisesta ja ymmärtäisi myös omalta osaltaan tehdä töitä sen eteen, että tapaamiset sujuisi. Toistaiseksi väärässä olin jälkimmäisen suhteen, kai.
Tämä on kyllä surullisinta mitä voi olla. Jollain tapaa surullisempaa kuin kuolema.
VastaaPoistaHän teki lapsensa liian nuorena. Pelkuruuttaan varmaan, tai osaamattomuuttaan. Ja nyt, samoista syistä kaiketi, ei pysykään enää jatkamaan sitä minkä aloitti.
Mutta sinä pystyt. Jätä taaksesi katkeruus ja viha, kulje kohti rakkautta, lempeyttä ja lämpöä. Lapset kasvavat nopeasti, neljä vuotta on pitkä aika elää pääosin vain muille, mutta sitten jo onkin helpompaa, ja silloin jo etsit heistä tarkasti kaiken sen, mikä on vielä pientä, tartut niihin hetkiin tiukasti, ja hellit ajatuksissasi niin kauan kuin voit.
Sinulla on aikaa tehdä kaikki mitä elämässä haluat.
Ja lopulta, mitä meistä jäljelle jää, kun on aika mennä hautaan. Jääkö meistä ura, saavutukset, iso kuukausipalkka, hyvä eläke, huippuunsa hiottu osaaminen työelämässä tai muussa mielenkiinnon kohteessa? Vai jääkö meistä lämpö ja rakkaus, läsnäolo ja huomio, lämmin katse ja lempeä silitys ja syli, muistoina heille jotka penkeissä istuvat hyvästejä jättämässä. Mitä kukin nyt sitten haluaa itsestään tänne jättää.
Voimia. T. Monta kuraa, vaikkakaan ei tätä sinun, läpi tarponut äiti -75 ja lapset 10v, 7v ja 4v
Kyllä, ehdottomasti samaa mieltä. Suru on melkeinpä enää se ainoa tunnetila, mitä kannan varmaan jollain tasolla läpi elämän meidän perhettä kohtaan.
PoistaLiian nuorena tekikin lapset, kun on nyt kova tarve elää menetetty nuoruus. Sitä ehkä voi takaisin tavoitella, mutta menetettyä perhettä ja lapsien lapsuutta ei sitten koskaan. Kumpi onkaan tärkeämpää..
Mutta itse tässä menetin vain ihmisen, joka ei loppupeleissä jakanutkaan niitä samoja elämän arvoja kanssani. Toisinsanoen, enpä paljoa. Saan jatkaa siitä mihin jäin ja keskittyä siihen, mikä on itselle tärkeää. Ja aikaahan on.
Kiitos viisaista ja kauniista sanoista. ❤️