Vilho kasvaa, on jäntevä ja kaikin tavoin hyvin kehittynyt miehen alku. Ensimmäisen kuukauden hermostojen kehittymättömyydestä (?) johtunut vapina on poissa vihdoin, joten myös yksi huolenaihe on vähemmän.
Tai niinhän sitä luulisi. Nykyinen huolenaihe on aina vain lisääntyvä itkuisuus iltoja kohden. Vaikka Vilho on ollut tempperamenttisempi edeltäjiään, on itku siitäkin lisääntynyt. Päivät onneksi sujuu ongelmitta - nukkuessa, mutta illalla voi jo melkein kellosta katsoa, milloin tyytymättömyys alkaa. Ja se loppuu siihen, kun luovutan itse ja käyn nukkumaan.
Oma aika? Ei ole enää, paitsi päivisin jos isommat on poissa ja vauva sattuu nukkumaan sikeästi.
Nyt olen parissa kuukaudessa saanut heittää pois edellisten kanssa hyväksi todetut keinot tyynnyttää vauva ja nukuttaa. Uusin mottoni lienee se, että mikä toimii vauvan kanssa, saa myös toimia sen enempää miettimättä. Tätä on tarkoittanut mm. ulkovaatteissa sisällä nukkumista, koska ulkona ei nukuta, mutta vaatteet päällä tulee kuitenkin syvimmät unet. Sen lisäksi kapalointi, kauratyynyn käyttö, whitenoise ynnämuut kikkakolmoset olen joutunut viemään uudelle tasolle ja kehittämään niistä toimivan kombon, joka saattaa toimia, jos kuu ja tähdet ovat suotuisessa asemassa.
En usko koliikkiin meidän kohdalla, mutta joku, josta en saa ihan kiinni selvästi vaivaa vauvaa. Vaikka sitä toivoo itselleen helpotusta kaikella tapaa, toivoo sitä helpotusta vielä enemmän vauvalle. Päädyin varaamaan jo tälle illalle vyöhyketerapiaan käynnin, joten seuraava teksti koskee ehkä sitä käyntiä ja toivottavasti jo yhden käynnin tuomaa helpotusta. Saahan sitä aina toivoa.
Oli arki kuinka rankkaa tajansa, se vieno hymy korvaa vielä kaiken sen itkun. Vielä. Ei se yöuniin tuo edelleenkään tunteja lisää, mutta jotain muuta antaa sitäkin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti