Raskausviikko 39. Olenko osannut nauttia raskaudesta? En. Tai siltä se taas tuntuu. Viimeiset kaksi kuukautta on mennyt talokaupoissa, muutossa, joulussa sekä kodin viimeistelyssä. Jälkimmäistä olemme tehneet kuitenkin koko ajan miettien, miten elämämme muutoksien vuosi huipentuu hänen saapumiseensa.
En saa häntä mieleeni. Miltä hän näyttää, tuntuu ja millaista vauva-arki taas on. Tuntuu usein, että mielessäni on musta-aukko, joka täyttyisi vasta hänet konkreettisesti nähdessäni. Tuo tyhjyys ei täyty mielikuvilla, vaikka katselen hänelle kuuluvaa kehtoa, pinnasänkyä, hoitopöytää, tai järjestelen pieniä vaatteita. Hän tuntuu vieraalta ja kaukaiselta, vaikka tuntisin samalla pienen jalkapohjan kylkeäni vasten, tai hikan lantioni kätköissä.
Mietin myös usein johtuuko vierauden tunne osin siitä, että vauvalla olisi sisartensa kanssa eri isä. Miltä meidän, minun ja mieheni, vauva tulee näyttämään ja onko hän ihan eri luontoinen. Kohtaanko hänet samalla tavalla, vai ovatko ajatukset ihan turhaa ennakkoluuloa uusperhettä kohtaan.
Raskaus on täysiaikainen. Mieti, että se voi nyt tapahtua koska vaan, mä muistutan tasaisin väliajoin miehelleni, jonka vastaus siihen on aina se sama jännittynyt ja odottavainen hymynkare. Jos nyt vielä sen ja sen aikaa, toteamme yhdessä, sillä kummallakaan ei ole kiire asian kanssa. Johtuuko se miehelläni siitä, että epätietoisuus esikoisen saamisesta on suurta ja ihmeellistä. Minulla ehkä siitä, että haluan vielä kokea nauttivani raskaudesta ja saada kokea tämän viime hetken jännityksen täysin rinnoin. Jokainen päivä voi olla se päivä.
Elän raskauden parasta aikaa. Esikoista ja toista lasta odottava minäni olisi täysin eri mieltä. Silloin oli kiire savustaa vauva pihalle mahasta. Kolmannen kohdalla jokin muuttui. Ehkä ymmärrys, että tämä hetki on vain pieni. Silloin se oli pienempi, mihin olin varautunut, sillä vauva syntyikin ennen laskettua aikaa. Tällä kertaa tiedostan, etten voi tuudittautua lasketun ajan ohittamiseen ja odotella tunnetta, että haluan päästä jo synnyttämään, vaan on oletettava vauvan syntyvän jo tammikuussa ja ehkä ollessani vielä täysin epävalmis vauvan tuloon.
Itse synnytys ei pelota. Se jännittää. Ketäpä ei jännitä kokea kipua, jonka voimakkuutta ei pysty kenellekään edes sanoin kuvailemaan. Jännitys on kivun lisäksi tilanteesta johtuvaa, sillä tälläkin kertaa olemassa olevien lastenhoito mietityttää. Tilanne on täysin ennustamaton ja sehän ennakointia ja rutiineja rakastavalle ihmiselle onkin haaste. Vaihtoehtoja ja varasuunnitelmia on kuitenkin monta, joten ei auta kuin tuudittautua taas ajatukseen, että kaikki kyllä järjestyy.
Olen ollut vain hetken pois töistä. Aamuisin vien yhden lapsista eskariin, toisen päiväkotiin ja kolmannelle toivotan hyvää koulupäivää. Kierroksen jälkeen palaan usein kotiin ja jatkan keskeneräisiä asioita, joita pidän kovin tärkeänä saada tehtyä ennen synnytystä. Todellisuudessa ne ovat uunin puhdistusta, verhojen lyhentelyä, tai käsitöiden viimeistelyä. Tunnen hämmennystä siitä, ettei minulta vaadi kukaan muu yhtään mitään, paitsi minä itse. Joutilaana oloa on vaikea omaksua, kun on tottunut suorittamaan ja pyörittämään tähän mennessä hektistä arkea kahden työssäkäyvän kesken.
Jokainen yö voi olla se yö. Vaikka aamulla herään täysin levänneenä, voi sekin alkanut päivä muuttua koska vain. Onneksi ei tänäänkään, ajattelen jokainen päivä, mutta samalla en muuta ajattelekaan, kuin tulevaa synnytystä ja vauvan kohtaamista.
Elän raskauden parasta aikaa. Esikoista ja toista lasta odottava minäni olisi täysin eri mieltä. Silloin oli kiire savustaa vauva pihalle mahasta. Kolmannen kohdalla jokin muuttui. Ehkä ymmärrys, että tämä hetki on vain pieni. Silloin se oli pienempi, mihin olin varautunut, sillä vauva syntyikin ennen laskettua aikaa. Tällä kertaa tiedostan, etten voi tuudittautua lasketun ajan ohittamiseen ja odotella tunnetta, että haluan päästä jo synnyttämään, vaan on oletettava vauvan syntyvän jo tammikuussa ja ehkä ollessani vielä täysin epävalmis vauvan tuloon.
Itse synnytys ei pelota. Se jännittää. Ketäpä ei jännitä kokea kipua, jonka voimakkuutta ei pysty kenellekään edes sanoin kuvailemaan. Jännitys on kivun lisäksi tilanteesta johtuvaa, sillä tälläkin kertaa olemassa olevien lastenhoito mietityttää. Tilanne on täysin ennustamaton ja sehän ennakointia ja rutiineja rakastavalle ihmiselle onkin haaste. Vaihtoehtoja ja varasuunnitelmia on kuitenkin monta, joten ei auta kuin tuudittautua taas ajatukseen, että kaikki kyllä järjestyy.
Olen ollut vain hetken pois töistä. Aamuisin vien yhden lapsista eskariin, toisen päiväkotiin ja kolmannelle toivotan hyvää koulupäivää. Kierroksen jälkeen palaan usein kotiin ja jatkan keskeneräisiä asioita, joita pidän kovin tärkeänä saada tehtyä ennen synnytystä. Todellisuudessa ne ovat uunin puhdistusta, verhojen lyhentelyä, tai käsitöiden viimeistelyä. Tunnen hämmennystä siitä, ettei minulta vaadi kukaan muu yhtään mitään, paitsi minä itse. Joutilaana oloa on vaikea omaksua, kun on tottunut suorittamaan ja pyörittämään tähän mennessä hektistä arkea kahden työssäkäyvän kesken.
Jokainen yö voi olla se yö. Vaikka aamulla herään täysin levänneenä, voi sekin alkanut päivä muuttua koska vain. Onneksi ei tänäänkään, ajattelen jokainen päivä, mutta samalla en muuta ajattelekaan, kuin tulevaa synnytystä ja vauvan kohtaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti