Paluu arkeen

 

Viimeisen kuuden viikon aikana olen antanut itsestäni sen 720%. Jokaisesta lomaviikosta totutun 120% mikä ei ehtinyt missään välissä nollaantumaan. Stressitaso on ollut huima, mikä on jopa poikkeuksellisesti aiheuttanut fyysisiäkin oireita. Kuitenkin jo keväisestä korona-ajasta selviytyneenä sitä oppi pärjäämään vielä normaalia enemmän paineen alla. 

Tänään on kuitenkin vihdoin hetki, kun Vilhon nukkuessa päiväuniaan, olen vain minä. Hetken irti äitiydestä. Tavallaan, sillä koko ajan olen silti valmiudessa hyppäämään takaisin saappaisiin pienestäkin inahduksesta makuuhuoneesta. Sohvan nurkassa istuminen kahvikupillisen kanssa pudottaa jo heti kymmeniä prosentteja pois. Ei siksi, että on se hetki, vaan siksi, kun tietää niitä hetkiä tulevan taas säännöllisesti lisää. 

Viikot eivät ole olleet kamalia. Oikeastaan meillä on ollut todella hyvä loma, vaikka päivien tunteiden vuoristorata on jokaisen meidän kohdalla päihittänyt Powerparkin hurjimmankin laitteen.

Jos lapsilta kysyisi mikä lomassa oli parasta, on vastaus yksimielisesti edellä mainittu huvipuisto. Pomppumonsterit, kertoisi keskimmäinen. No ne kaikki laitteet, sanoisi vanhin. Mä sanoisin kliseisesti, että se lasten riemu, jota sain vierestä seurata ja onnistumisen ilo siitä, että mä kykenin sen ilon heille järjestämään. Jee, hurraisi nuorin heistä.

Koska parin päivän huvipuistoreissu ajoitettiin loman ekalle viikolle, oli loppu viisi viikkoa tarkoitus viettää suunnittelemattomasti kotikaupungissa. Sateinen heinäkuu ei yllättänyt, eikä juurikaan hidastanut menoa. Jos halusi selvitä päivän loppuun saakka jotenkin järjissään, oli kiskottava kuravaatetta päälle ja mentävä heti aamupäivästä puistoon. Rannalla vietetyt päivät jäivät yhden käden sormilla laskettavaksi. 

Kesätoimintaa järjestänyt 4h-kerho piti lapset puuhakkaina, kuten olin jo viime vuodesta oppinut. Tämän vuoden lisänä oli kolme viikkoa kodin lähellä kestänyt puistoruokailu, mikä tarjosi 4h-kesäkerhon lisäksi lähes yhtä kattavan avun päiviin, mitä päiväkoti normaalisti tekee. Ruokailusta tuli kaivattu rutiini aamupäiviin askartelun lisäksi sekä itselleni erittäin paljon kaivattu apu helpottamaan viiden aterian ruokashowta. 

Puolivälissä toteutettu Korkeasaarireissu toisti viimevuotista kaavaa; eläimet pysyttelivät näkymättömissä, mutta reissu ystävien kesken oli kuitenkin kiva. Koko päivän reissu vie hetkeksi mielen kotinurkilta tuulettumaan, eikä sillä oikeastaan ole loppupeleissä merkitystä minne ja miksi lähtee. Kunhan lähtee.

Korkeasaari jäi kuitenkin kuus-nolla tappiolle, kun teimme pitkään vitkuttelemani pyöräretken paikalliseen kotieläinpihaan. Pihalla vapaana temmeltäneet possut herättivät paljon enemmän ihastusta kuin paksun lasin läpi nähty hännäntupsu tiikeristä. Possujen silittelyyn, muiden eläinten ihasteluun ja talutusratsastukseen sai kulumaan monta tuntia, eikä sekään meinannut riittää. Niinpä palasimme taas paria viikkoa myöhemmin uudestaan ja teimme siten kesän viimeisen retken lauantaina.

Loman päätyttyä jäi jopa tunne, että paljon jäi tekemättä ja aika loppui kesken. Kuitenkin päivät mentiin pitkälti fiiliksen mukaan, joten mitään mikä olisi jäänyt harmittamaan, ei jäänyt tekemättä. Pari reissua jäi myös toteuttamatta koronan vuoksi, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Loma oli tänä kesänä totutuista rutiineista irrottautumista. On syöty hilloleipiä, suklaamuroja, vohveleita aamupalaksi, nukuttu koko kuusi viikkoa samassa sängyssä, menty nukkumaan miten sattuu ja nukahdeltu sohvalle. Herätty kelloa katsomatta ja aikataulutettu päivää sen mukaan. 

Olin varma, että paluu arkeen olisi vähintäänkin katastrofaalinen. Tavoittelin lempeää arkeen paluuta aloittamalla iltarutiinit totuttuun tapaan muutamaa iltaa ennen ensimmäistä arkimaanantaita. Tähän lisäsin vielä haastetta aloittamalla treenaamaan itsenäistä nukahtamista nuorimmaisen kohdalla. 

Pienistä vastalauseista huolimatta illat ovat sujuneet paremmin, mitä ne olivat ennen lomaa. Aamulla lapset heräsivät ennen varmuuden vuoksi asetettua kellonsoittoa odottavin mielin. Ehkäpä loma teki tehtävänsä?