Raskausuutisia

 Raskausviikot 13+6.

Kuplan puhjettua en voinut enää kiistää olevani raskaana. Pelko ja muut sekalaiset tunnetilat muuttivat muotoa siihen ikävimpään, jonka kanssa olen kamppaillut jo vuosia. Tunnen yhtäkkistä häpeää. Tällä kertaa siitä, että synnytän tähän maailmaan neljännen lapsen. Tuntuu, etten halua kertoa kenellekään. Samankaltaista häpeää olen saattanut tuntea, kun menin pandemia-aikaan lasten kanssa hoplopiin, tai kun juoksin kaupasta unohtuneen asian lapsien odottaessa jo autossa. Ei niistä julkisesti paljoa huudeltu, sillä tiedettiin, että se on tuomittavaa, vaikkei siinä mitään laitonta ja pahaa todellisuudessa tapahtunut.

Mitä ne muut ajattelee? En halua tietää.

Pilkon häpeäntunnetta pienempiin osiin. Yksi osa ehkä ajattelee, että neljä lasta on liikaa ja olen sen kanssa samaa mieltä. Enhän mä koskaan halunnut, tai ajatellut olevani neljälle äiti.

Toinen osa ajattelee, että sisarukset, joilla on eri isä on huonompi vaihtoehto, kuin saman vanhemman sisarukset. Kukapa ehkä esikoisen aikaan suunnittelisikaan haluavansa sisaruksille eri vanhemman. On se väistämättäkin huonompi vaihtoehto, vaikka maailma ei olekaan niin mustavalkoinen.

Kolmas osa pohtii kahden edellisen yhdistelmää. Jos isä olisi sama, olisiko neljä lasta liikaa, vai olisiko se vain melko normaali asia, että jotkut haluavat isomman perheen. Yleensä olisi. Toki usea saa varmasti kokea silmien pyörittelyä jo kolmannen kohdalla, eikä neljännen lapsen vauvauutisista enää onnitella. Silti se on normaalinpaa ja ehkä jollain tapaa hyväksyttävämpää.

Myös se, että edellisen suhteen lapset olisivat jo vanhempia, ehkä vähintään alakouluikäisiä, tai jo teinejä. Uuden suhteen niinsanottu Iltatähti on perheen silmäterä ja normaalia ja yleistä, että uuteen suhteeseen tehdään yhteinen lapsi vielä myöhemmässä vaiheessa.

Raskausuutisesta kertominen tuntuu taakalta. Väistämättäkin se on tunnustettava viimeistään raskauden puolivälissä, sillä vatsan pyöreys ei enää menisi parisuhdekilojen piikkiin. Nt-ultan jälkeinen hetki on ollut aina hyvä tilaisuus ja sopiva hetki tuoda asia julki. Nyt viikot vilisevät, enkä löydä tuota hetkeä enää. Kalenteriin katsominen ei tuo lohtua. Joskus sitä on malttamattomana huokaillut raskausviikkojen pituutta, mutta nyt viikot loppuvat kesken.

Kaivan villasukan alun esiin lapsen mentyä nukkumaan. Kuvittelen, että viimeisen silmukan pääteltyäni olen asteen verran valmiimpi.

Nyt villasukkia on kaksi paria, myssyjä yksi sekä puoliksi tehdyt villahousut. Suurin osa jo tietää. Töissä, läheiset, ja loputkin jo ennen kuin villahousut ehtivät valmistua. Viikkoja oli lopulta kasassa jo seitsemäntoista ennenkuin ensimmäiset saivat tietää uudesta perheenjäsenestä.

Rakenneultraan on viikko. Sitten me kerrotaan lapsille, olemme sopineet. Mietimme yhä miten kertoa. Asia tuntuu jopa jännittävämmältä, kuin töissä kertominen, sillä tiedän lapsien jo odottavan uutista, mutta jännitän myös todellista reaktiota, kun kuukausien lipuessa ajatus kolmannesta sisaresta muuttuu heille todelliseksi.

On raskausviikko 19. Neulelanka loppui kesken jo eilen. En pääse uppoutumaan silmukoiden laskemiseen, vaan ajatus virtaa nykyhetkessä ja tulevassa. Olen iloinen hennoista potkuista. Huolestun, jos niitä ei pitkään aikaan kuulu ja mietin, jos ultrassa kaikki ei olekaan hyvin. Häpeän tunne tuntuu typerältä ja lapselliselta ajattelulta. Kaikki ne tunteet olivat turhia.

Sykkivä sydän olisi taas tärkeintä.