Positiivinen raskaustesti, negatiivinen mieli

Raskausviikko 8.

Vasta muutama viikko sitten tein testin. Taas. Tiesin jo tuloksen ennen toisen viivan piirtymistä. Tunnen kehoni, vaikka se usein pettää viivasta huolimatta. Niin kävi kuukausi sitten. Taas. Täydellinen yllätys muuttui itkuksi, eikä tunteet ehtineet konkretisoitua tulevaisuuden suunnitelmista. Ei niitä vielä ollut, vaan tulevaisuus oli meillä avoin. Nyt tilanne oli konkreettinen taas, eikä miettimisaikaa suotu enempää.

Tiistaina mä tuijotin mieheni kanssa yksityisen ultran näyttöä ja katsoin täysin muodotonta möykkyä tummalla taustalla hymyillen. Se möykky liikkui. Tai ei, mutta sen sisällä sykki sydän, jonka läpätys oli koko alkion kokoinen liike. Se, sykkivä sydän, on tärkein, sanoin ultraajalle, joka oli hetkeä aiemmin pahoitellut jo neljää kokemaani keskenmenoa, joista viimeisin oli tapahtunut tämän vuoden huhtikuussa, eli vain viikkoja ennen tämän tulokkaan positiivista raskaustestiä.

Samaisen viikon lauantaina, vain muutama päivä alkuraskauden ultrasta, itkin sitä sykkivää sydäntä. Olisipa ultraaja joutunut pahoittelemaan viidennestä keskenmenosta. Silloin se olisi ollut tarkoitettu niin ja mä saisin jatkaa elämääni näin. Näinhän oli jo hyvä, joten miksi suostuinkaan sitä muuttamaan? Enkä suostunutkaan, sillä vaikka perheenlisäyksestä on kerran puolisen vuotta sitten käyty vakavampi keskustelu, on se keskustelu jäänyt siihen päättymättä kummankaan eduksi. Tunsin olevani vastuuton, sillä terveydentiedon opit eivät olleet unohtuneet. Ei se ollut vahinko, muttei myöskään suunniteltu, halusin ajatella.

Edes mieheni, joka itkun aihetta kysyi, ei saanut tietää sitä oikeaa vastausta. Tavallaan. Kerroinhan mä mitä tunsin, mutten sitä mihin ajatukseen ne tunnemyrskyt johdatti.

Mitä jos ja mitä kun? Lista on loputon. Mitä pidemmälle asiaa mietin, sitä enemmän aloin katumaan.

Mitä jos en ole valmis luopumaan isäviikonloppujen vapaudesta ja hetken hengähdyksestä.

Mitä sitten, kun nuorimmainen ihmettelee minne vanhemmat sisaret lähtevät ja miksi hän jää.

Mitä, jos joskus kaikki lähtevätkin, mutta vain yksi eri suuntaan.

Mitä sitten, jos yhteinen lapsemme aiheuttaa sisaruksissaan kateutta, tai entä jos mieheni kohtelee lapsia epäreilusti ihan tahtomattaankin. Mitä jos minä itse syyllistyisin moiseen huomaamattani? Vai syyllistynkö jo, kun tarjoan tulevalle vauvalle ehjän perheen ja kolmelle lapselleni vain rikkinäisen arjen ja sivustaseuraajien roolin?

Miksi kuukautta aiemmin itkin keskenmenoa, jos nyt itken elävää alkiota?

Suurin osa ajatuksista oli samoja, mitä tunsin odottaessani kolmatta lastani yksin. Se toisaalta lohdutti, mutta myös pelotti. Nythän tilanne on täysin päinvastainen. En ole yksin, eikä yksinjäämiselle ollut mitään pelkoa. Oikeutinko ajatukseni edellisen kokemuksen perusteella, vai olinko todellakin tehnyt virheen?

Viikko seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista ja kolmetoista. 

Vauvaa ei enää ollut tulossa. Olin vain minä eristäytyneenä ympäristöstä. Alkiotakaan ei enää ollut. Ei raskausoireita, ei raskautta. Väsymys, joka pakotti silmät kiinni ilta kahdeksalta oli ainoa, mikä tuntui epänormaalilta. Se kuuluu tähän tunnetilaan, ei raskauteen, muistelin, kun olin huonoimmillani jo vuosia sitten.

Raskauskupla, jonka loin, ei sisältänyt itse raskautta enää. Se pelotti. Oikeammin itse raskaus ei pelottanut, vaan mieli, joka teki taas väärin. Niin väärin, etten voinut tuntea iloa. Niin väärin, ettemme voineet kokea sitä iloa yhdessä. En ole yksin, yritin joka välissä muistaa, vaikka yksin halusinkin vain olla.