Hei, me muutetaan!

...Taas!

Mä niin haluaisin jo sen ikioman kodin, mistä en suostu muuttamaan kun vasta vanhainkotiin. Sitä odotellessa - tosin unelmaa kohti koko ajan mennessä, on etsittävä sitä sopivaa tilapäistä ratkaisua.

Me ollaan melkein joka vuosi muutettu. Se ei oo kivaa. Muutettiin miehen kanssa yhteen kaksioon, muutettiin kolmioon Eevin ilmoittaessa tulostaan, muutettiin ensimmäisen  kerroksen kolmioon, kun Ilpo ilmoitti tulostaan. Muutettiin kokonaan uuteen paikkakuntaan vailla tukiverkkoja miehet opintojen perässä. Muutin sieltä lasten kanssa pois tänne, itselleni täysin uuteen paikkakuntaan.

Tähän asuntoon mä muutin vähän kohtalon johdattelemana. Kun mies otti ja lähti, mä tulin lasten kanssa tänne Hämeenlinnaan anopille, koska en voinut olla yksin kovassa tunnemyrskyssä ja oma perhe sattui olemaan silloin juuri mökkeilemässä. Samana päivänä oli tässä talossa asuntonäyttö ja sinne menin itkuisilla silmillä katsomaan uuden elämän aloituspistettä.

Asuntonäytön ja vuokrasopimuksen allekirjoittamisen väliin mahtui miljoona ei erota, mä rakastan sua, korjataan tää kaikki jne. - lupausta silloisen mieheni puolelta. Hänen piti muuttaa tänne perässä, me sovittiin. Just ennen vauvan syntymää. Kun sopimus oli allekirjoitettu, niin kaikki muuttuikin. Onneksi oli asunto, mihin muuttaa lasten kanssa, vaikkei mies perässä tulisikaan.

Tiesin, että tämä on pakostakin vain hätäratkaisu. 54 neliöinen kaksio, äiti ja kolme lasta. Ajattelin, että kyllähän tässä nyt jopa pari vuottakin menee helposti. Pyörittelin usealle muutosta kysyjälle silmiä, koska uskoin, että helposti vauva mahtuu perhepedissä nukkumaan, jonka jälkeen siirtyy sisarusten kanssa samaan huoneeseen. Nyt, kun vauva on mukana elämässä, tuli kohdattua uudestaan ne realiteetit.

Oikeastaan ongelma ei ole neliöiden suuruus (tai siis pienuus), vaan sen luvun sisältämät huoneet. Lapset tarvitsevat ehdottomasti nukkuma- ja leikkihuoneen. Mä en kaipaa omaa huonetta, mutta vauva taas pian kyllä. Vielä hän nukkuu kehdossa keskellä olohuonetta, mutta luulen ja tiedän jo kokemuksesta, ettei esim. kahdeksankuinen vauva suostu samaan nukkumisjärjestelyyn.

Joten ratkaisuna tulevaan ongelmaan, mä päätin - vähän extempore, kuten aina tapana, että me muutetaan. 53 neliöiseen kolmioon.

Toissapäivänä olimme katsomassa tuota uutta kotia. Se valmistuu vasta kuukauden päästä, jolloin pääsemmekin ensimmäisinä asukkaina muuttamaan. Koska neliömäärä arvellutti jopa minua, tilaratkaisujen keksijäneroa, olin hyvin varustautunut näyttöön pohjapiirustuksella, kynällä ja mittanauhalla.

Seisoin lapsien kanssa malliasunnossa, viidennessä kerroksessa ja totesin, että ne kaikki tarvittavat esineet ovat kyllä mukana, mutta rakennustyömaan reunalla vaunujen korissa. Silmillä mittasin minkä osasin ja kysyin muutaman mitan kanssamittaajalta, jolla kuitenkin oli silmien lisäksi apuna oma mittanauha.

Jep, me mahdutaan.

Uusi asuntomme sijaitsee vain viiden minuutin päästä nykyisestä. Päiväkotiin näkyy kotiovelta ja viidenkymmenen metrin säteellä on kolme leikkipuistoa sekä tuleva taloyhtiön oma leikkipiha. Ympäristö on mitä parhain luonnon keskellä, mutta kuitenkin aivan Hämeenlinnan ytimessä.

Mä toivon, että tämä olisi se viimeinen asunto ennen sitä mun ikiomaa kotia. Mä en hylännyt mun yhtä suurinta unelmaa, vaan jatkan sen saavuttamista yksin. Oikeastaan oon jopa iloinen, että saan tehdä sen yksin, koska oon jo kohta puolessa välissä sitä matkaa.

Kesäkuu on siis pyhitetty muuttokaaokselle. Heinäkuussa pääsette seuraamaan, miten onnistuu lapsiperheen sisustus ja järjestys pienessä kolmiossa.