Mörkö nimeltään lastensuojelu

Mörkö, joka muutti sängyn alle jo heti syksyllä. Se katosi yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta palasi taas omasta pyynnöstäni. Mörkö, nimeltään lastensuojelu. 

Turvattomuuden tunne muuttui koko kropan kauhuksi. Kaksi pientä lasta vastuulla, kolmas tärkeä vielä mahassa. Liikaa vastuuta ihmiselle, joka on täysin hukassa. Pelkoa keskellä tyhjiä muuttolaatikoita. Mitäs nyt?

Hätääntynyt ja itkuinen puhelu perheneuvolaan johti päivystävien sosiaalityöntekijöiden kotikäyntiin. "Ai sä oot eilen muuttanut?" Joo-o, kaikki oli paikoillaan. Tästä sen piti lähtee, uusi elämä. En vaan tiennyt miten.

Viime viikkoina on tunne ollut jokseenkin sama. Ei kauhua, mutta. Taskut nurin käännetty. Ei ässiä hihassa. Mitä sitten kun tulee se piste, kun en jaksa? Pakkohan sitä aina on jaksaa, mutta kaikella on rajansa. Eikä sinne rajalle tarvitse päästä, ei lähellekään. Kenenkään ei kuulu jaksaa liikaa ja liian paljon.

Mun normaalia arkea ei kukaan nää. Edes minä. Etenkään minä. Kerron, että mitä tehdään vapaapäivinä, arkipäivinä. Totean, että hyvin sujuu, vaikka illalla pääsenkin vasta ekaa kertaa istahtamaan kunnolla. Kärpänen katossa kertoisi, että koko ajan joku tarvii, vaatii, huutaa, tappelee, itkee. Kolme täysin eritarpeista lasta, äiti, kaksi kättä. Yksi syli.

Päiviin mahtuu monta tuntia. Hetkittäisiä iloja ja suruja. Katkeamatonta tarpeen vaatimista. Yks itkee ja lopettaa. Toinen aloittaa ja niin edelleen. Kolmen lapsen sirkus on katkeamatonta holhousta päivin ja öin.

Miten mä edes pukisin sanoiksi kaiken tämän? Yksi päivä ei kerro vielä mitään, seuraava voi olla edeltäjäänsä pahempi, tai parempi. Yhden päivän kaaos siirtyy seuraavaan ja alkaa alamäki, mitä on vaikea katkaista.

Sanoin ääneen sen, mikä mua eniten syö. En mä voinut myöntää, ettei tää ollutkaan helppoa. Kenelle mä edes esiinnyn? Lähinnä kai itselle, mutta myös kaikille muille. Tutuille ja tuntemattomille. Toisaalta en ikinä väittänyt luulevani arjen olevan helppoa, mutta ehkä halusin olla sujut sen totuuden kanssa.

Mörkö, nimeltä lasu on mulle se pelottava turva. Haluun pitää sen kaukana, mutta läsnä. Pelottaa, että se tekee jotain, vaikka tiedän ettei tee ja tarkoitus on auttaa. Kutsun luokse, kun pelkään jääväni yksin. 

Miksi pelkään? Koska kaikki muutkin?

Ehkä se on se häpeä, epäonnistumisen tunne, alemmuuden tunne. Jotain on vialla, kun lasu puuttuu peliin. Vaikkakin sen olisi itse kutsunut puuttumaan. Se vialla oleva ei ole vieläkään lapset, koti, ympäristö. Vika on äiti, joka suorittaa liikaa ja väsyy siihen suoritukseen. Kukapa ei.

Oikeammin vika ei löydy äidistä, vaan tilanteesta joka perheen, äidin ja lapset, tähän ahdinkoon ajoi. Tilanne nimeltään avioero ja yksin vauvan odotus. Arki yksin kolmen lapsen kanssa.

Mutta mitä teki mörkö? Toiseen taskuun laittoi ymmärrystä, toiseen suunnitelmia tulevalle. Ässäksi hihaan sujautti apuvoimia. Hartioilta poisti häpeän painoa ja sinne kasaantunutta ahdistusta.

Pari viikkoa on nyt kulunut tuosta käynnistä. Vielä ei ole arkeen tullut mitään muutosta. Omaan pääkoppaan senkin edestä ja siksi sitä taas jaksaakin eritavalla.

Vielä epäonnistumisen ja rohkeuden tunne taistelee keskenään. Kumpaa tuntisin enemmän? Joku kehuu rohkeaksi, mutta ei siltä tunnu. Joskus taas osaan olla ylpeä, etten löytänyt sitä rajaa.