Sairaanhoitaja kutsuu mut sisään huoneeseensa. Oon taas raskaana. Se on se sama raskaus, mikä alkoi heinäkuun 19. päivä kohta vuosi sitten, kun jäin yksin. Raskaus, mikä ei päättynyt synnytykseen, vaan jatkuu mun pään sisällä.
Menen eri huoneeseen kuin syksyllä. Edessä uusi psykiatrinen sairaanhoitaja. Omasta pyynnöstäni. Ei siksi, että edellinen olisi ollut huono, vaan siksi, koska sain sanottua hänelle jo kaiken. Tarvitsen uutta näkökulmaa, toisenlaista apua uuteen ongelmaan.
Mun raskaus on muille näkymätön. Mun sisällä ei kasva uutta elämää. Kohtu on täynnä tunteita; pettymystä, surua, vihaa ja katkeruutta.
Ravintonsa tunteet saa ympäristöstä. Kauniit odottavat äidit käsi kädessä miestensä kanssa, hymyilevät perheet puistossa. Miksi mä en ansainnut sitä itselleni?
Mun mahassa on monta raskausarpea. Ensimmäisestä raskaudesta lonkilla on syvät arvet ihon ensivenymisestä. Toisen raskauden jälkeen arpia tuli alamahaan. Ne ei mua haittaa. Ne on onnellisia arpia, elettyä elämää.
Kolmannessa raskaudessa arvet jäivät pelkästään sisäisiksi.
Arpia tulee päivä päivältä lisää tässä raskaudessa. Mieli, joka on jokseenkin saanut suojattua pahimmalta alkaa venyä ja arpeutua. Hitto, mut oikeesti jätettiin ypöyksin silloin, kun mä odotin meidän kolmatta lasta.
Inho on vahva sana. Mä kerron, etten inhoa itseäni. Mutta usein mä mietin katsoessani itseäni, että ei ihme että hän lähti.
Mitä mä näen peilistä? Multa kysytään. Vastauksena mä purskahdan itkuun.
Niin kauan, kun en saa vastausta miksi, mä näen sen huonomman. Se ikuinen kakkonen, joka hävisi lopullisesti pelin, silloin kun olisi eniten tarvinnut voittoa. Se, jolle sanottiin viimeisinä päivinä, että täytyy luottaa ja uskoa. Se, joka luotti ja uskoi.
Mä kerron, etten usko olevani niin huono, että kohtalo mua rankaisee. Silti siinä kohdassa on rasti. En usko siihen itse, mutta uskooko hän?
Mä poistun taas sieltä huoneesta ja suljen oven. En lopullisesti, vaikka niin luulin jo aiemmin. Mä oon täällä taas, koska päästin sen ihmisen mun elämään lasten vuoksi. Oon täällä siksi, koska yksin odottaminen jätti muhun syvät sisäiset raskausarvet.
Sä kirjoitat ja oivallat upeasti!
VastaaPoistaVoi kiitos, kiva kuulla!
PoistaHei Viivi! Kirjoitat todella kauniisti ja avoimesti kokemuksistasi. Älä ole itsellesi liian ankara ja etsi syitä itsestäsi. Olen "se toinen", jonka vuoksi nykyinen mieheni jätti entisen puolisonsa yli 20 vuotta sitten. Suhde oli nuoruudenrakkaus, eikä siinä ollut kai periaatteellisesti mitään vikaa. Olivat kaikkien mielestä toisilleen täydelliset ja ulkoisestikin näyttävä pari. Mutta niin vain kävi, että mies rakastui minuun. Ja lopulta minäkin uskalsin myöntää rakastavani häntä. Emme olisi kumpikaan halunneet niin käyvän ja taistelimme pitkään tunteitamme kohtaan. Lopulta nörryimme meitä vahvempien voimien edessä. Mieheni jätti entisen puolisonsa ja muutti luokseni. Liittomme on ollut onnellinen ja edelleenkin leikkisä, vaikka aikaa on kulunut. Tunnen edelleenkin huonoa omaatuntoa mieheni ex-puolison suuntaan, sillä ero oli hänelle todella kova kolaus ja se tuli täysin yllättäen. Olen onnellinen, että hänkin löysi (ainakin ulkopuolisen silmin katsottuna) ihanan puolison ja heillä on nyt kaksi lasta. Toivotan voimia eroprosessiisi ❤
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi! Olen samaa mieltä kanssasi ja myötäilisin muuten - paitsi että tässä tapauksessa olemme yhdessä päättäneet haluta kolmannen lapsen.
PoistaIhastumisia tulee ja menee, eikä edes lasten vuoksi tarvitse jäädä vanhaan. Saa vaihtaa, on mun mielipide. Mutta. Siinä kohtaa kuitenkin, jos on tehnyt päätöksen tehdä nykyiseen suhteeseen vauvan, jolloinka myös ajatuksena on automaattisesti ollut jatkaa suhdetta (ei kukaan tahalleen tee lasta aikoakseen heti ottaa eron), joten mikään ei anna oikeutta päättää, että "emmä haluukaan". Nainen ei voi ikinä päättä noin raskauden alkaessa. Silloin jäädään ja tehdään 200% työtä suhteen eteen. Jos ei tuu mitään kun kaikki on yritetty, niin sit ei tuu. Yrittää pitää.
Jos en olisi tullut jätetyksi raskaana, olisi tilanne luultavasti tällä hetkellä jo täysin eri. Se, minkä tunteen yksin jääminen jättää silloin, kun kantaa sisällään yhdessä toivottua lasta, ei voi kenellekään sanoin kuvailla. Eikä sitä kenellekään myös toivo.
Sitä haluaisi joskus ajatella, että vika ei ollut itsessä, mutta pitkä ja kivinen on tie.