Arkirealismia

Oon paljon viime viikkoina seurannut sivusta somessa tapahtuvaa keskustelua eri ihmisten aitoudesta somessa, tai ihan vaan someaitoutta ylipäätään. Mietinpä sitten sitä omaa toimintaa ja sitä, minkä kuvan annan itsestäni.

Onko henkilön epäaitous vain muiden luomaa ennakkoluuloa?

Hyvä esimerkki on se, että sain joku aika sitten viestin, missä joku oli nähnyt mut Vilhon kanssa ja pohtinut kun olin tutun näköinen. Kertoi ajatelleensa mulla olevan täydellinen mies kotona odottamassa ja ihana elämä. Totuus paljastui, kun hän löysi tänne blogiini.

Vastasin hänelle, että mun mielestä oli ihana kuulla, ettei ulkoa päin näy se kaikki paha olo ja paska elämäntilanne. Ja niin saa ollakin. Silti se siellä on taustalla. Aidon ilon ja hymyn takana voi myös olla ahdistusta ja surua. Sama toistepäin.

Ihmiset, jotka näyttää somessa paljon kuvia ihan arjen kaikista olomuodoista saavat paljon kehuja aitoudesta, kun taas he, jotka ottavat kauniita jopa lavastettuja kuvia saavat ehkä kuulla olevansa feikkejä. Ilmiö on tosi ymmärrettävä, koska jokainen uhmaikäisen lapsen vanhempi haluaa nähdä ettei ole yksin tässä maailmassa. Jokainen, joka ei jaksa tiskata heti näkee, ettei aina muutkaan.

Onko arkirealismi vain sotkua, itkua ja muita negatiivissävytteisiä asioita? 

Syyllistyn itsekin siihen, että laitan sotkuiseen paljastukseen tekstin "arkirealismia". Oikeastaan mun kodissa on harvoin sotkua. Tai jos on, niin se on viidessä minuutissa siivottu. Realistisempi kuva arjesta olisi se, että laitan kuvan vasta siivotusta kodista. Laitankin tasapuolisesti myös kuvia kauniista kodista, mutta ilman tekstiä. Saatan laittaa myös kauniin kuvan kivasta hetkestä ja myös paljastuksen sen taustalla olevasta ei niin kivasta hetkestä. Kummatkin on aitoja, se kiva puoli ja se ei kiva.

Toisaalta realistista olisi myös se, että laitan kuvia vuoronperään kiukuttelevista ja huutavista lapsistani, mutta mielestäni ne ei kuulu someen. Kerron kuitenkin usein, että huutoa on ja on kiva lukea, että niin muillakin. Laitan mieluummin lapsistani kauniita ja onnistuneita kuvia, kuten itsestänikin. Itsestäni voin laittaa myös vaikka itkukuvan tahtoessani, mutta se onkin silloin oma päätökseni.

Täyttä onnea hehkuvat henkilöt usein saavat miettimään, että onko asia oikeasti niin. Jokainenhan meistä tietää, ettei onnellisinkaan vaihe elämässä sisällä pelkkää iloa. Tarviiko kaikkea sitten muille näyttääkään? Ei kai, jos itse ei niin tahdo, jokainen sen itse päättää.

Jokainen meistä tietää, ettei pyykit viikaudu itsestään kaappiin, tiskikone ei täyty ja tyhjenny itsestään ja että lapsiarki on harvemmin täysin ruusuista. Jokaisella on välillä ne pari maitopurkkia keittiön lavuaarissa kuivumassa, tai kahvikuppi unohtunut sohvannurkkaan. Ei se ihmisestä epäaitoa tee, ettei sitä tuo ilmi someen.

Sosiaalinen media tarjoaa jokaiselle jotain. Vertaistukea, apua, tai vaikka inspiraatiota. Jokainen saa myös päättää mitä niistä haluaa tarjota muille, jos haluaa. Voisi ajatella, että tietämättä henkilön taustoista ja elämästä mitään se, joka laittaa pelkkiä kauniita kuvia ja onnellisia hetkiä, osaa ainakin nähdä paljon kauneutta ja iloa ympärillään.

On ihanaa ja tärkeetä, että somessa on myös niitä realistisia arjen kuvia, iloja ja suruja. Haluan itse pitää molemmat puolet esillä sekä herätellä itseänikin, että vaikka arki ei ole helppoa, se ei myöskään ole vain rumaa.