Äitienpäivä eron jälkeen

Äitiys ei aina tunnu etuoikeudelta. Nykyään joskus koen äitiyden ja vanhemmuuden olevan vankila, johon mut huijattiin jäämään yksin.

Ennen sain olla osittain sellainen äiti, joka halusinkin olla. En aina, sillä luovuin usein omista ja lasten tarpeista vain siksi, että isä sai toteuttaa omaa vanhemmuuttan. Se erosi yleensä omasta näkemyksestäni sekä myös lasten toiveista, mutta annoin periksi, koska pääsinhän itsekin samalla helpommalla. 

Nyt saan saan olla se, joka haluan olla äitinä. Koen olevani hyvä äiti. Huolehdin, opetan, rakastan. Asetan rajoja ja olen se turvallinen vanhempi.

Saisin olla se äiti joka haluan, jos mulla riittäisi siihen kyvyt. En halua olla se äiti, mikä olen nyt. Se väsynyt, joka mieluummin istuu puiston penkillä ja hengähtää, kun lapset leikkivät keskenään. Se, joka paineen alla murtuu. Pitäisi jaksaa ottaa vastaan lapsien tunteiden kirjo ja opastaa heitä sillä tiellä, mutta omat tunnetaidot ovat vielä liian usein hukassa.

Äiti, joka sanoo liian usein lauseet: ei äiti nyt pysty/ehdi/jaksa...

...mutta aika paljon olen tehnyt oikein. Kiitos kuulunee myöhemmin ja kuuluu jo. Äiti mä rakastan sua, sanovat lapseni monesti päivässä.

Tiedän, että minusta on enempään kuin nyt. Mutta vasta sitten joskus, jos silloinkaan. Kadehdin taas, kun joku kertoo puolen tunnin hengähdyksen olevan riittävä jaksamiseen. Kadehdin ja muistan, että niin minullekin joskus oli. Nyt edes yksi yö ei kanna kauas, mutta helpottaa toki.

Oon tyhmä ihan mielelläni

Oon lasteni mielestä monesti kiva, hauska, iloinen ja kaunis.

Mutta yleensä oon tyhmä.

Oon tosi mielelläni niitä kaikkia, myös se tyhmä. Tyhmä oon silloin, kun kerron että on aika mennä nukkumaan. Silloin, kun opastan, että ennen uutta leikkiä kerätään edellinen leikki pois. Joskus oon tyhmä ihan vaan koska on tylsää.

Se klisee, että sitten kun sulla on omia lapsia, niin ymmärrät, pitää muuten paikkansa. Mun äitikin oli tyhmä. Nyt mä oon se tyhmä itse ja ymmärrän, että hyvä äiti on välillä tyhmä lapsiensa mielestä.

Avain yhteiseen onneen on huumori. Se yhdistää meitä ja poistaa surua. Nauru löytyy joskus yllättävistäkin tilanteista. Mä haluan näyttää, että saa nauraa. Itselle ja muille. Myös sen, että aina ei sovi nauraa muille, tai tarvitse nauraa itselleen.

Äitienpäivä ei miestä kaipaa

Mutta itse äiti kyllä. Mun äitienpäivä ei mene pilalle ilman miestä, mutta siitä kuitenkin puuttuu jotain. Monet on sitä mieltä, että kumppanin ei kuulu ottaa osaa isän- tai äitienpäivään. Mulle taas on näytetty, että kumppanin kuuluisi näyttää arvostavansa ja kunnioittavansa puolisoaan äitinä tai isänä siinä missä lastenkin. 

Tänä äitienpäivänä en saa edes kahvikupillisen vertaa kiitosta äitiydestä siltä, jonka kanssa vanhemmuuden jaan. Tuntuu pahalta. Tosi pahalta. 

Isompien lasten kanssa kumppanittomuus ei vaikuta yhtä näkyvästi, kuin pienten kanssa. Neljä vuotias ei osaa keittää kahvia, tai tehdä aamupalaa. Hän ei tiedä vielä, että juuri aamulla herätessä on jokin erityinen päivä. Kaksi vuotias ei tiedä edes mitä juhlitaan ja miksi.

En kaipaa punaista mattoa jalkojeni alle, tai päivää prinsessana. Kaipaan sitä mitä varmasti moni muukin; kiitosta siitä, että olen juuri minä, äiti.

Äitiys on vanhemmuuden matka, joka aloitetaan käsi kädessä. Joskus matka on turhan rankka ja ote käsistä lipsuu, irtoaa lopullisesti. Jotkut joutuvat aloittamaan matkansa jo heti alkuun yksin. Matkalle eksyy uusia ihmisiä, tukea ja turvaa. Jotkut pysyy alusta loppuun, jotkut jää polulle.

Matkalla ei ehkä ole määränpäätä, mutta tavoite. Lapsi, tai lapset. Antaa heille tukea ja turvaa. Kulkea heidän edellä oppaana. Edessä oma äiti, lasten mummit ja iso-mummit. Vierellä ystävät ja sisarukset.

Äitiys on ääripäästä toiseen ja kaikkea siltä väliltä. Jokaisen oma ainutlaatuinen matka. 

Kiitos, että saan olla äiti lapsilleni. Kiitos omalle äidilleni, mummille ja lasten mummille.

Hyvää äitienpäivää kaikille 🖤