Vilho on kyllä yleensä tosi reipas. Nyt hän alkuun on vähän varautunut, mutta lämpiää kyllä nopeasti uusille ihmisille.
Halasin uuden päiväkodin eteisessä itkuun purskahtanutta nuorimmaistani ja kerroin samalla uudelle päiväkodinhoitajalle, miksi lapseni itkee.
Kolme eri päivähoitopaikkaa, jokaisessa eri ihmiset ja vaihtuvuus hoitopaikkojen ja ihmisten välillä on tiheää. Sain vastaukseksi ymmärtävää nyökytystä joka vaihtui lauseideni loppuessa sääliväksi päänpudisteluksi. Joo, ei ole hyvä juttu, oli vastaus, johon itse nyökyttelin osoittaakseni ymmärtäväni asian.
Ymmärrän oikein hyvin. Vaan tietäisipä muutkin sen, että tämä on meidän perheelle lähes kaikista onnistunein ja parhain ratkaisu, jonka onnistumista kohtaan nieleskelen vieläkin onnen kyyneleitä.
Kahdella vanhemmalla lapsellakin on useampi hoitopaikka. Sen ensimmäisen lisäksi toinen, johon menevät nuorimmaisen kanssa hoitoon silloin, kun olen töissä iltavuorossa. Iltavuoroon, joka päättyy samalla kellonlyömällä, kuin tavallisten päiväkotien myöhäisin aukioloaika.
Vain kymmenen minuutin vuoksi. Joustoa ei annettu sitä kymmentä minuuttia päiväkodin puolelta, jotta olisin ehtinyt hakea lapseni heti työpäivän päätteeksi. Puhumattakaan siitä, että nuorimmaisen siirto samaan päivähoitopaikkaan sisarustensa kanssa olisi mahdollistunut yhtään aikaisemmin, kuin tulevana syksynä.
Apua ei myöskään saanut lapsiperheiden sosiaalipalvelusta, sillä joulukuussa kotiavun työntekijän jättämä hyvästi oli lopullinen astuessani työelämään.
Apua olisi kyllä voinut tulla ripotellen sieltä täältä. Ystäviltä, tuttavilta, palkatulta lastenhoitajalta, tai ehkä jopa sukulaiselta. Kuitenkin esitietolomakkeeseen jäänyt ammottavan tyhjä paikka kohtaan, johon olisi pitänyt nimetä vähintään yksi varahakija lapsille, oli hyvä muistutus itselleni siitä, etten saa tuudittautua ulkopuoliseen apuun. Kai sieltä joku tulisi auttamaan tilanteen sattuessa, ehkä joku mun sisaruksista, naurahdin väheksyvästi peittääkseni jo haudatun häpeän tunteen Vilhon perhepäivähoitajan odottaessa keksivän edes sen yhden yhteystiedon varahakijat-tekstin alle.
Keneenkään apuun en voi enää luottaa. Kai sieltä joku tulee pitänee paikkansa. Joku aina tulee, mutta vasta sitten, kun tilanne on kärjistynyt liikaa. Siihen saakka on keksittävä keinot ja pärjättävä. Olenkin jo oppinut unohtamaan muiden mietteet siitä mikä olisi meille paras ratkaisu. Myös sen, miten muut luulevat olevan itselleni liikaa ja liian rankkaa. Uskoisivatpa kaikki sen, että nyt vasta helpottaa.
Auttakaa mua on jo kauan sitten vaihtunut antakaa mun pärjätä -lauseeseen. Oma lapsia kohtaan ei tule oltua yhtä ankara, mutta loppujen lopuksi usein heitä odottaa sama kohtalo. Itkut saa aina itkeä, mutta sitten on taas pärjättävä.
Kohtalo on turhan karu sana, sillä todellisuudessa lapset ovat innoissaan uudesta hoitopaikasta - jopa se kolmaskin, jonka kyyneleet kuivuivat yhtä nopeasti, kuin autolaatikon autot pääsivät ensimmäiselle koeajolle.
