Minä olin se anonyymi

Aloitin blogini lähinnä siksi, että kaipasin paikkaa mihin purkaa kaiken. Avioero, uusi vauva, yksin odotus, arki lasten kanssa. Toki varmasti hyviä aiheita riittää siinä missä huonojakin, mutta huonojen  aiheiden parissa tulee enemmän kaivattua sitä tapaa purkaa ja käsitellä omia ajatuksia. Nyt teen sen kirjoittaen, koska huomasin, että se on minulle tässä tilateessa paras apu ja kännykkän muistio jo on täyttynyt kaikista niistä tunnetilojen purkauksista, mitä en kenellekään pystynyt ääneen sanomaan.

Nyt menen kuitenkin suoraan asiaan, vaikka aihe on arka ja aiheuttaa paljon mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja niin sen kuuluukin, aihe ei ole helppo, mutta en sitä halua peitellä. Häpeän ajatuksiani, mutta pystyn myöntämään, että näin olen ajatellut, eikä ne ajatukset ihan suotta päähän putkahtaneet.

Suurin osa varmasti tietää Facebook ryhmän Naistenhuone. Suurin osa sinne varmaan itse kuuluu, onhan siellä huimat reilu 106 000 jäsentä. Ja ryhmä nimensä mukaan koostuu pelkästään naisista, äideistä, lapsettomista, teini-ikäisistä vanhempaan ikäluokkaan. Ja kaikilla heillä totta kai omat mielipiteet ja foorumeilla ne tuleekin usein ilmi aika kärkkäästi. Nainen on toiselle susi, ne sanoo ja usein niin onkin. Silti, koska mahdollisuutena oli kirjoittaa anonyyminä teksti, jonka joku ryhmän ylläpitäjistä julkaisisi puolestani, päätin uskaltaa, koska kaipasin apua. Ja niin tein.

Minä olin se anonyymi, mun nimi on Viivi. 

Melkeinpä suurin osa kaikista kommenteista oli ihme kyllä raskauden keskeytyksen kannalla. Toki mukaan mahtui muutama moralisoija ja sitten muuten monta ihanaa tsemppaavaa omakohtaista tarinaa ja monta positiivista kommenttia, että kaikesta selviää. Luulen, että jo pelkästään se, että niin moni hyväksyi keskeytyksen poisti itseltä raskaan kiven sydämeltä. Olisi okei, jos niin tekisin. Ja se oli tärkeää tajuta, että en olisi mikään ihmishirviö, vaikka siihen ratkaisuun päätyisin, eikä minun tarvinnut miettiä asiaa siltä kannalta, että tuomitaanko minut vai ei. Lueskelin näitä kommentteja päivät pitkät, uudelleen ja uudelleen. Aluksi myötäilin keskeytyksen puolesta puhujia, mutta loppujen lopuksi huomasin jopa ärsyyntyneeni niistä ja mieli asettui puolustuskannalle. Ymmärsin sen johtuvan siitä, että aloin olla jo 100% kannalla siitä, että lapsen pitäisin. Sain paljon voimia tsemppaavista kommenteista ja kyseenalaistavat kommentit saivat minut oikeasti ajattelemaan muutenkin, kuin vain mustavalkoisesti koko asiaa. 

Ei tosiaan mennyt päivääkään julkaisusta, kun olin jo varma että mihin ratkaisuun päätyisin. 

Erosta oli tuolloin kulunut suunnilleen kuukausi. Jäin varattomaksi, piti muuttaa, etsiä uusi kerhopaikkaa lapselle, lähetellä hakemuksia sinne ja tänne käydä lääkäreissä ja hoitaa samalla uhkaavasti lähenevää muuttoa. Kaiken sen tein kylmästi ja vailla tunteita, koska oli pakko, kaikki tärkeät asiat piti hoitaa ja nopealla temmolla . Ei ollut aikaa ajatteluun, ei tunteiluun.

Sitten tuli se perjantai aamu. Olin herännyt taas joka yö toistuvaan uneen, jossa ero tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan. Heräsin sillä kertaa niin kovaan ahdistukseen, että tämä kaikki on vaan totta, minun elämääni tällä hetkellä. Ja muserruin, yritin kerätä itseäni, mutta sillä kertaa se ei vaan onnistunut. Huusin ja itkin pahaa oloa, ymmärsin etten tästä selviä vain reipastumalla, vaan nyt on päästävä äkkiä keskustelemaan ammattilaisten kanssa. Ja otin yhteyttä siihen henkilöön, joka on minulle se tärkein tuki ja turva. Ja hän auttoi, sai lasten isän hakemaan lapset, hän tuli ja vei minut lääkärin puheille. Sain kaipaamaani keskusteluapua, ymmärrystä, ripauksen toivoa. Ja sen käynnin jälkeen se kaikki henkinen pahoinvointi muuttui fyysiseksi pahoinvoinniksi. Mutta sitten se helpotti, kuin olisin oksentanut osan pahasta olosta ulos.

Se perjantai oli se hetki, kun ymmärsin pysähtyä ja hengittää. Nyt oli aika ottaa myös ne tunteet peliin, minun tunteet, millä ei pitänyt olla väliä. Kaiken piti hoitua vain, koska niin oli järkevää. Mutta en halunnut sitä. Minä halusin sen vauvan, hänen piti olla henkilö, joka täydentää meidän perheen. Nyt minulla olisi oma perhe, ei ole enää meidän  perhettä. Minun perheeni täydentää edelleen se kolmas vauva, vaikka jo yksi perheen tärkeimmistä jäsenistä hylkäsi meidät, mutta hän ei kuulu minun perheeseeni. Minä, tyttäreni, poikani ja vauva. Me ollaan perhe.

Jaksanko? Olenko nyt itsekäs ja pistän kaksi muuta lastani kärsimään? Ei minun tarvitse jaksaa, sen ymmärsin. Voi niellä ylpeyteni ja pyytää apua, ottaa sitä vastaan. En ole yksin, vaikka siltä niin kovin tuntuu. Kun pyydän ja tarvitsen, minulla on monta apuaan tarjoavaa kättä. Enkä voisi olla tästä kiitollisempi. Kaksi pientä lastani tarvitsevat myös minua ja minä heitä yhtä paljon. He ovat kaikki kaikessa. He joutuvat jakamaan huomioni, he joutuvat sopeutumaan tilanteeseen. Mutta heidän tarvitsema rakkaus ei vähene missään kohtaa, se vain lisääntyy, kun saamme uuden jäsenen perheeseemme. Me rakastamme toisiamme aina vain enemmän, minä ja lapset. 

Tervetuloa vauva, me odotamme sinua.