Muutto

Muuttohan on ihan normaalissa elämäntilanteessa yksi isoimpia stressin aiheita, eikä suotta. Suunnilleen vuoden välein sitä on perheenä tullutkin muutettua ja ei se mitään herkkua ole koskaan ollutkaan, aina yhtä kamalaa. Mutta entäs sitten muutto yksin lasten kanssa, raskausviikot 19+0 tänään muuttopäivänä. Nyt kun siitä on selvitty, niin täytyy ihan itseään selkään taputtaa ja ääneen ihmetellä, että miten ihmeessä mä sen tein? Millä ihmeen henkisillä, että fyysisillä voimilla mä tämän sain vielä kaiken sen koetun päälle tehtyä!?

Kolmion pakkaaminen pääasiassa lasten pyöriessä jaloissa ja vaatiessa huomiota, alustava loppusiivous samalla tavalla. Monet huutoitkut tuli itkettyä, luovutettua, raivottua, mutta sen kaiken tein. Itse muuttopäivänä lapset olivat onneksi mummolassa hoidossa. Mutta niin vaan se kävi, kaksi miestä ja mä mahani kanssa. Samalla tavaroita kantaen ja loppusiivousta tehden. Ja aikaahan tähän koko hommaan meni aika tarkkaan kuusi tuntia kahvitauon ja reilu tunnin ajomatkan kera. Eikä siinä vielä, vaan kaikki 20kpl muuttolaatikoita oli ennen iltaa purettu ja tavarat paikoillaan,
valaisimet katossa ja lastenhuoneessa lelut paikoillaan, sekä monta muuta paikkaa täysin kunnossa. Kiitos ahkeran marituksen ja minimalismisen elämäntyylin. Toki apua tuli vielä pesukoneen ja sängyn laiton kanssa omalta poppoolta, enkä kyllä mitenkään olisi ilman sitäkään apua selvinnyt. Vielä hienosäätöä toki jäi seuraavallekin päivälle, verhojen laittoa, vaatekaappien järjestelyä ja sisustujuttujen laittoa, mutta kyllä oli ennätysmuutto noin muuten.

Nyt illalla fiilikset on samalla uskomattoman hyvät, mutta toki edelleen murtunut tästä kaikesta ja ahdistunut. Tuttu mielen myllerrys ja pahoinvointi tuntuu vyöryvän voimalla päälle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, vasten omaa tahtoa. Silti se oli vain tapahduttava, kaikki tämä oli vain saatava tehtyä ja nyt se on tehty ja tapahtunut. Mutta mitäs nyt, nytkö tässä pitäisi se uusi elämä aloittaa? Mistä aloitan, mitä mun kuuluu tehdä, vai tehdäkö mitään? Nyt pitäisi suunta olla vain ylöspäin, mutta kuka sen todella lupaa, että tämä tästä oikeasti tulee muuttumaan parempaan? Uusi elämä ja uusi alku, kuulostaa hienolta noin sanottuna, mutta onko se sitten hienoa, jotain parempaa? Uusi koti on uskomattoman kiva, sijainti ja koko paikkakunta aivan ihana. Kaiken pitäisi olla siis oikein hyvin tilanteeseen nähden. Että ei muuta kuin eteenpäin, kunhan saa vielä oman mielen käännytettyä mukaan muutoksen tuuliin.

Aika, aika se kuulemma on, minkä varaan pitäisi taas jälleen sokeana luottaa ja uskoa.