"Halusin vaan soittaa, että hyvää syntymäpäivää äiti. Ja sitä että hän muutti tänään pois kotoa."
Romahdin jonnekin sängyn ja seinän väliin. Puhelin korvassa huutoitken, että sillä on joku toinen. Mä jotenkin tiesin, kuuluu vastaukseksi ex-anopiltani.
Oksennan terveyskeskuksen vessassa. Pieniä omenanpaloja omenasta, jonka ex-anoppini vaati minut syömään ennen lääkärille menoa. Se oli se pohja, jonne katosin.
Romahdan meidän vaatekaappien eteen. Tyhjä kaappi, joka oli ennen täynnä hänen vaatteitaan. Epäsiistejä pinoja, vaatteita yhdessä rytyssä, jotka silloin tällöin hänen puolestaan järjestin. Nyt tyhjä. Kädessäni suihkupullo ja rätti. Siivoan yksin meidän yhteistä kotia lattiasta kattoon, vaikka kohta raskauden puolen välin vauvamaha jo hidastaa vauhtia.
Herään ja käännän kylkeäni. Vauva potkii jo kovaa. Herään painajaisesta, joka ei ollutkaan vain unta. Mietin taas miksei hän herää vierestäni.
Istun kampaamon tuolissa. Häpeästä lamaantuneena vastaan vaisusti small talkiin koskien miestäni ja hänen työtään. Ex-miestäni, mutten kehtaa korjata olevani yksin. Viimeisen kolmanneksen vauvamaha antaa tuntemattomille illuusion onnellisesta parisuhteesta.
Istun synnytyssalin tuolissa. Edessäni tarjottimella sairaalan tarjoama aamupala, vieressäni ex-anoppini. Katsomme hiljaa kaukaloon kapaloitua vastasyntynyttä. Suru ja onni polttavat sisuskaluja. Kirjoitan tekstiviestinä vauvan isälle syntymämitat.
Oksennan keskellä yötä. Tällä kertaa vain mahataudin vuoksi. Sylissäni kaksi viikkoa vanha vauva, jota yritän pidellä samalla jottei hän herättäisi sisariaan itkullaan. Turvattomuuden tunne valtaa koko kehon.
Hän istuu viereeni. Pitelen kolmikuista vauvaamme. Mietin, jos mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan ja voisin vain nojautua häneen.
Seisomme sairaalasängyn edessä. Koko perhe koossa. Itketään kummatkin. Hänen on vaikea lähteä, mutta lopulta taas lähtee ja vie kaksi lastamme mukanaan. Olisinko vielä voinut sanoa jotain?
Kuin filmirulla, josta ne kuoleman rajalla käyneet kertoo. Esitys alkaa aina alusta. Taas vuosi lisää, eikä mikään ole muuttunut, muttei toisaalta lisääntynytkään.
Ei loppuratkaisua.
Mutta mä olen elossa ja aina ollutkin. En edes siellä rajalla, enkä aina unessakaan. Oonko mä ollutkaan sen jälkeen oikeasti enää olemassa, vai elänyt vain varjoa siitä, mikä mulle jätettiin?
Lähes päivittäin kahden vuoden ajan mieleni läpi pyyhkäisee ajatus siitä, onko mikään minkään arvoista, jos joutuu vain rämpimään kaiken yli. Milloin oikeasti helpottaa?
Sitten kun sanoilla alkavat lohdutukset ovat olleet Turhia. Itkut on jo itketty, mutta haavat ei parane.
Joku kuitenkin uskoo, että selviytymiseen menee noin puolet yhdessäoloajasta. Sen mukaan olen vain puolessa välissä, mikä tuntuu oikealta.
Kuitenkin hetket, jolloin tunnen jo olevani parempi, ovat huonoja hetkiä pidempiä. Se lattian tasolle pienestäkin romahtanut ihminen on nyt se, joka seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Peilistä katsoo usein se, joka haluan olla. Joka ennen en saanut, tai osannut olla.
Vahvuuden ja heikkouden rajat häilyvät. Liian usein ja törkeällä tavalla yksin selviytymään jätettynä avunpyyntöön ei riitä enää voimia. Voimia riittää silti yksin selviämiseen. Aina, kun on pakko.
Pakko ei ole silti kadottanut määrätietoisuutta ja kunnianhimoa. Onnistuminen, tai edes usko omaan onnistumiseen on se, mikä vie vielä eteenpäin. Unelmat, joista jouduin luopumaan ovat tehneet tilaa unelmoida enemmän niistä, mitkä vielä pystyn toteuttamaan.
Vielä liian usein herään siihen ajatukseen, että teen kaiken turhaan. Enhän mä tänne jää. Oon vaan väliaikaisesti täällä, kunnes saan asiat tiettyyn pisteeseen.
Toisena päivänä taas istun illalla sohvalla tyttäreni kanssa. Nukkumaanmenoaika on jo kauan sitten mennyt, mutta siinä istumme ja selaamme huviksemme taloja. Se mökki mihin muutetaan, tytär haaveilee. Kanoja, pupuja, lehmiä.. Ei lehmiä, mä muistutan. Hän keksii nimiä eläimille, kunnes nukahdamme onnellisena.
Ja seuraava päivä voi olla minkälainen tahansa.
Eteenpäin meneminen on yhä rämpimistä ja aina yhä pelkkää lähtöruutuun palaamista. Kahden vuoden jälkeen tunteet ovat enää vain suuressa ristiriidassa ja mulle jätetyn uuvuttavan arjen aikaansaamia.
Ikävä, mutta vain niitä onnellisia hetkiä.
Katkera, mutta erittäin vahingoniloinen.
Petetty, mutta helpottunut.
Surullinen, mutta vain lasteni puolesta.
Vihainen, mutta vain siksi koska rakastin.
Yksin kolmen lapsen kanssa oleminen on kuitenkin tänään enää vain oma päätökseni.
Hei Viivi,
VastaaPoistaMinä olen myös kokenut saman kuin sinä, jäänyt yksin kolmen lapsen kanssa kun nuorin oli vielä kohdussa.
Rankkaa on ollut ja sinun kirjoitukset herättävät omat tunnemuistot henkiin. Haluaisin kertoa sulle, että itse koin tosi helpottavana sen, kun lapset kasvoivat ja minulla oli aikaa ja energiaa keskittyä myös niihin omiin unelmiin, opiskeluun ja lapsille ja itselleni paremman tulevaisuuden luomiseen. Mun parisuhteen korvasivat aivan mahtavat ystävät, jotka ovat jakaneet kanssani lasten surut ja ilot. Sä olet vahva ja rohkea, elämä muuttuu pikkuhiljaa päivittäisestä selviytymisestä siihen oivallukseen, että joka päivä ei ahista ja elämä näyttää enemmän ja enemmän aurinkoisia puolia. <3
Kiitos paljon sinulle! ❤️ Samaan ajatustyöhön olen yrittänyt tarttua, että sitten kun lapset kasvavat, on mun vuoro. Nyt tietysti vähän pakostakin elän vain lapsilleni, mutta pian saan nähdä ehkä sen, mikä vie mua monta askelta eteenpäin, sen mitä en vielä osaa nähdä. Helpottavaa kuulla, että se tosiaan voikin mennä juuri niin. :)
PoistaNiin se menee, elämä jatkuu. :)
PoistaMinun nuorinkin on jo melkein ylä-asteella, itse olen opiskellut amk-tutkinnon ja se luotettava ja turvallinen parisuhdekin on löytynyt. Kaiken kaikkiaan viimeinen reilu 10vuotta on kasvattanut minua vähintäänkin yhtä paljon, kun minä lapsiani. :D
Mitä tulee näihin vihan ja katkeruuden tunteisiin, niistä pääse yli, ensimmäiset kaksi vuotta oli itselleni vaikeinta aikaa. Joo, pitkä aika, mutta sen se otti. Pikkuhiljaa näköalat alkoi laajentua ja menneet tapahtumat menettää merkityksensä.
Mun täytyy vielä sanoa, että sulla on maailman kaunein koti! Meillä ei todellakaan näyttänyt samalta, kun kolmen taaperon kanssa vietettiin kotielämää. Siitäkin voit taputtaa itseäsi selkään, sä olet selkeästi visualisoi :)
Kiitos paljon! Olenkin tarttunut lujasti niihin asioihin, mitkä tuottavat iloa. Näitä on mm. oma koti, tai tarkemmin sisustus ja yleinen järjestelmällisyys. Voisin jopa väittää yrittäväni kompensoida pääni sisäistä sekamelskaa kotini siisteydellä. :D
PoistaTuo katkeruuden ja vihan tunteiden laantuminen, tai ehkäpä paremmin jonkinnäköinen hyväksyminen lienee täysin totta. Parikin vuotta tuntuu aluksi pitkältä ajalta, mutta sen kuluessa se ei vielä riitäkään mihinkään. Oon kuitenkin huomannut ajoittain tuntevani niiden rinnalla uusia tuntemuksia ja päässyt pahimman katkeruuden yli, mikä antaa tilaa tuntea enemmän positiivisia tunteita omassa nykytilanteessa.
On myös jopa vaikea myös tää itselleen, että kyllä se siitä. Sitten joskus. :)
Moikka, mä oon seurannut sun blogia jo pitkään. Jäin itse yksinhuoltajaksi lasten ollessa 4kk ja 2v. Se oli tosi rankkaa, tunsin vihaa ja katkeruutta. Mutta oli vaan pakko jaksaa päivästä toiseen. Selvisin, vaikken sitä silloin uskonut. Nyt pojat on 3 - ja 5v. Mä aloitan opiskelut yliopistossa. Oon tosi onnellinen :) Ainoastaan se harmittaa kun poikien isä vihaa mua edelleen, en tiedä miksi, kaikkihan meni kuten hän itse halusi. Mä toivoisin hänelle pelkkää hyvää ja että olisi onnellinen. Sä olet tosi vahva ja varmasti selviät! :) Ootko miettinyt mitä haluat elämältä, opiskella yms.
VastaaPoistaKiitos paljon! ❤️ Aika mahtavaa, miten siitä vihasta ja katkeruudesta olet voinut päästä noin pitkälle. Se onkin juuri se, mikä itselle tuntuu todella kaukaiselta ellei täysin mahdottomalta, mutta salaa siitä haaveilen. Että voisi aidosti toivoa toiselle vaan hyvää ja keskittyä omaan elämään. Uskon vahvasti voivani joskus tuntea aitoa onnellisuutta ja päästä pitkälle, on myös erittäin helpottavaa kuulla että se todella voi toteutua, kuten sinulla. Olen alkanut saada kiinni siitä mikä minusta tulee "isona" ja suunnitelmat seuraavalle viidelle vuodelle ovat opintojen ym. suhteen jo melko kirkkaat. Niihin keskittymällä olen pitänytkin itseni hyvin pinnalla satunnaisia sukelluksia lukuunottamatta. :)
Poista