Äiti, mä kuulin kun sä itkit

Kerro syy, vaatii se tarkkakorvainen lapsi, joka on jo liian monet itkut nähnyt ja lohduttanut vierellä ymmärtämättä täysin. Oliko se purkautunut pettymys, taas patoutunut epäreiluuden tunne, tai ehkä tunne väärinymmärryksestä? En tiedä itsekään, joten jätän vastaamatta.

Kun jokainen avunantaja taputtaa hyväksyvästi käsiään ja toteaa, että työt tuli tehtyä. Kurtistaa hetken aikaa kulmiaan sympatian merkiksi ja lupaa pysyä siinä. Mutta se ainoa, jonka sitä apua kuuluisi kysymättä antaa, piiloutuu edelleen oveni taakse eikä perään kysele.

Miksipä kyselisi. "Pärjääks sä", hän kysyi noin vuosi sitten viimeksi ja käänsi selkänsä mun itkusta ja päänpudistuksesta huolimatta.

Kun hymynkare tulkitaan onnellisuudeksi, arjesta selviytyminen pärjäämiseksi ja yksi naapuri tukiverkostoksi.

Postiluukusta läjä papereita. Papereilla tilanne on hyvä. Liian hyvä. Sellaisena se esittäytyy myös sille toiselle vanhemmalle, joka ei näe kun parittoman viikonloppuna sen, minkä perheen ulkopuolinen näkee. Mutta perheen sisällä kuohuu, välillä yli, välillä jääden puoliksi tyhjäksi.

Hävettää joutua perustelemaan tarvetta saada istua edes yksi tunti viikossa vain yksin. Hävettää sanoa ääneen, ettei se riitä. Se ei riitä mihinkään.

Keskity omaan elämääsi. Rakenna se mieleiseksi, omanlaiseksi, ihan uudelta pohjalta. Mieti mikä tekee sut onnelliseksi.

Niin helppoa se on. Sanoa ne asiat, mutta siihen se jää. Mä nyökyttelen mukana. Aina mä myötäilen. Jos avaan suuni ja kerron miten asiat on, sanat vääristyy kai jossain matkalla.

Mahdollisuudet uuden rakentamiselle ovat nollan rajoilla. Miten keskittyä itseensä, jos jaloissa on aina kolme lasta, tai vähintään yksi heistä? Miten rakentaa mieleistä, kun omaa elämää rajoittaa aina se siitä poistunut henkilö? Miten tehdä omanlaista entisestä yhteisestä? Miten rakentaa uutta, kun pelkää joutuvansa taas alkuun? Mikä tosiaan tekee enää onnelliseksi?

Miten sitten auttaa? Aina se sama kysymys. Rehellisesti, ei mikään. Aikakone, mä vastaan aina ja naurahdan päälle peittääkseni häpeän epätoivosta. Ei, ei mikään. Mutta moni asia helpottaa. Kuten se että on joku, jolle soittaa keskeltä vessan lattiaa itkusta sekava puhelu. Joku, joka puhuu asioista kuten ne on. Joku, joka ymmärtää että joskus vain oman kodin hiljaisuus on paras lääke mielialaan.

Ja sitten ne viedään pois.

Mitä tilalle, mikä taas auttaa?

Ei siitä haittaakaan ole, vastaan taas uuteen ehdotukseen. Kotiapu, psykiatrinen sairaanhoitaja, perhetyö, taas uusi sairaanhoitaja, taas kotiapu. Nyt perheneuvola.

Haittaa ei ole, hyötyä ehkä. Toisaalta joka kerta kun avunantaja vetäytyy pois, nousee kynnys huutaa uudelleen apua aina suuremmaksi.

Hätähuuto muuttuu kuiskaukseksi, olen kuullut lohdutukseksi. Onko se siis kuitenkaan hyvä muutos?

Kuukausi kotioloissa

Ensimmäinen viikko (kipeänä). On ollut ikävä. Toisiamme, leikkiä yhdessä. Ja sen huomaa.

Toinen viikko, hyvät ilmat. Ihan kun olisin taas oma itseni? Kaikki sujuu, mieli on tosi hyvä. Arki on eritavalla helpompaa kuin ennen.

Kolmas viikko. Sujuu, vieläkin sujuu. Eihän se haittaa, jos ei aina kaikkea jaksa.

Neljäs viikko. Kun ei vaan jaksais. Aina ei mennä ulos. Joskus nukuttaan vahingossa pitkään. Unettomuus ja oman ajan puute vaivaa.

Viides viikko. Painajainen. Riitaa, huutoa, tappelua, jatkuvaa kiusaamista. En halua, en syö, en tee. En mäkään halua. En, en, en.

Herää, keitä kahvi. Anna vauvalle ensimmäinen aamupala. Laita lastenohjelmat, juo kahvi rauhassa. Luovuta kahvirauhan suhteen ja tee aamupala. Muroja, puuroa leipää - ei, sittenkin ottaa myös leipää. Pukekaa. Siivoa jäljet. 

Keskeytä siivouksen aikana alkanut leikki. Pukekaa taas. Hanskat huonosti ja vetoketju liian tiukka. Jollain on aina liian kuuma odottaessa muita. Keitä kahvia mukaan, tai harmittele pian sen puuttumista.

Anna vauhtia ja varmista liukumäen rappusissa. Anna käsi, taputa hienosta alastulosta. Istu penkillä. Selaa kännykkää. Etsi puuttuvaa pipoa ja hanskoja sekä muistuta samalla ettei vielä ole kesä. Pue taas. Kanna pyörä kotiin, kun ei jaksetakaan enää pyöräillä. 

Riisu, työnnä vaunut parvekkeelle. Imuroi hiekat.. ja samalla koko muu asunto. Valmista lounas, tai lämmitä eilistä mikrossa. Kehoita pysymään pöydässä ruokailun ajan. Siivoa jäljet. 

Hengähdä. Tai ainakin toivo niin. Keksi tekemistä. Kehota keksimään tekemistä. Sano ei pelaamiselle. Huokaise ja anna hetki pelata. Keskeytä riidat ja ota pelit pois. 

Syötä lounas ja/tai välipala. Keskeytä leikki. Pukekaa taas. Toista kohta 1 ja 2.

Tee ruokaa, tai lämmitä eilistä/lounaalla valmistunutta. Laita pikkukakkonen, jonka perään on jo monta tuntia kyselty. Syötä vauva, tai siivoa sotkut. Siivoa jäljet. Leikkikää. Piilosta, hippaa, tai pitäkää jumppahetki. Sulje verhot, hämärrä valaistus. Kerro, että kohta aletaan iltapuuhiin. 

Kylpy ja yöpuvun vaihto. Iltapalaksi muroja, leipää tai puuroa. Taas joku jättää syömättä, tai ottaa sittenkin muroja. Hetki vain olemista. Hammaspesu ja siitä sänkyihin. Istu nuorimmaisen sängynreunalla, someta. Siirry sohvalle, kun kuuluu kuorsausta. 

Selaa kanavalista. Tylsisty. Mene sänkyyn. Selaa somea, muokkaa kuvia tai kirjoita. Nukahda. 

Langat on karkaamassa käsistä. Joskus herätään puoli kahdeksan, joskus hierotaan yhdessä silmiä yhdeksältä. Aamulla maassa on lunta. Ei ulos, kuuluu kuorossa ja en vastusta ajatusta jättää aamupäivän ulkoilu kokonaan väliin. Jäädään sisälle. Tappelua, huutoa, riitaa. Yksi kiusaa, toinen puree suuttuessaan, kolmas rikkoo leikit. Huutoa, lisää huutoa.

Usein tuntuu, että nyt riittää. Että nyt on se hetki, kun tulee vihdoin se pelätty seinä vastaan. Kertaan pääni sisällä vaihtoehdot ja totean, ettei niitä vieläkään ole ilmaantunut lisää. Tunne menee ohi ja taas jaksaa hetken. Oravanpyörä pyörii kuten ennenkin.

Kuten muutkin, minäkin ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja tehdä jotain järkevää. Sellaista järkevää, kuten kaappien järjestely, tekemättömien projektien tekeminen loppuun, tai vaikka uuden harrasteen aloitus. En väitä täysin heittäneen aikaa hukkaan, vaan toteavani ettei sitä enää vaan ole.

Joskus taas tuntuu, ettei se aika kulumallakaan kulu. Lasken tunteja nukkumaanmenoon ja lopulta vapauduttuani ajalle kuluu se silmänräpäyksessä ohi.

Tänään kampesin meidät kaikki aamulla noudattamaan sitä hyväksi todettua rytmiä, mikä piti alkuviikkoina pakan kasassa. Liikuntaa, ulkoilua, leikkiä. Puoli kahdeksalta oli kerrossängyssä poikkeuksellisen hiljaista, sillä kaikki kolme nukahtivat muutamassa minuutissa.

Tunti-puolitoista enemmän aikaa itselle tuskin riittää kattamaan viime viikkojen puutokset, mutta yksi hyvä päivä voi olla kaivattu parempi alku tuleville viikoille.

Näin meillä nukuttiin

Viikko on vierähtänyt uudella nukkumajärjestyllä, jossa 5v, 3v ja 1v nukkuivat kaikki samassa huoneessa. Niistä seitsemästä kuluneesta yöstä ensimmäinen yö oli se paras.

Täysiä yöunia 1/7, helppoja nukutuksia 7/7.

Ensimmäisen yllättävän hyvin sujuneen yön jälkeen jouduin miettimään, olenko minä valmis tähän. Olenko valmis siihen, että mahdollisesti herään aamulla samasta asennosta mihin nukahdinkin. Siihen, että koko sängyn tilasta vain 1/4 on käytössä, tai siihen, että jonkun lapsen huutoon herätessä totean, että on jo aika nousta ylös.

Mutta turhaan mietin. Uudesta nukkumajärjestyksestä tuli kaivattu helpotus arkeen, vaikkakin yöunista haaveilu jatkuu. Tämä muutos on yhdestä yöheräämisestä huolimatta harppaus eteenpäin, sillä ennen yöheräämisiä oli kolmesta kymmeneen.

Illalla lastenhuoneessa nukkuu kaikki kolme, aamulla mun sängystä löytyy vähintään kaksi heistä.

Iltasadun jälkeen Vilhon nukahtaessa yleensä ensimmäisenä saa hän unikaveriksi yhden, tai molemmat sisarensa huolimatta mun käskyistä nukahtaa omiin sänkyihin. Ja niin he nukkuvat ahtaassa vuodelaatikossa, kunnes joku heistä havahtuu unesta ensimmäisenä. Yleensä kun yksi heistä herää, herää seuraavat heti perässä ja kulkevat herättyään viereeni nukkumaan.

Lasten viereenkömpiminen on yön ainoa herätys. Koska he herättyään kulkevat peräkanaa vuoteeseeni, ei turhia herätyksiä kerry kuin se yksi ainoa. Verrattuna entiseen järjestelyyn, heräsin keskimmäisen sänkyyn kiipeämisen lisäksi nostamaan nuorimmaisen tuttia vähintään kolmesti yössä, huonoina öinä en edes jaksanut edes laskea.

Levottomuus ja herkkäunisuus on poissa. En uskalla sanoa että pysyvästi, mutta tähän vaiheeseen nämä nukkumajärjestelyt toivat toivotun tuloksen, sillä parempien unien lisäksi iltaisin jää taas pieni oma aika itselleni.

Nyt, kun isommat kaksi ovat viikonlopun isällään, ollaan taas vain minä ja Vilho. Kun kerron vuorossa olevan nukkumaanmeno, menee Vilho jo tottuneesti lastenhuoneen ovelle odottamaan iltasadun alkamista. Ensimmäisenä iltana ehdin jo istahtaa tyhjän huoneen sängylle aikomuksena pitää rutiineista kiinni, kunnes ymmärsin etten millään raaski nukuttaa häntä sinne yksin, saati mennä itse yksin nukkumaan. 

Ja niin me nukutaan kahden siellä missä ennenkin. Nostan tuttia lukemattomia kertoja sekä vaihtelen asentoa pienen levottoman nukkujan mukaan. Aamulla en välttämättä voi puhua hyvin nukutusta yöstä unen määrän kannalta, mutta jollain mittarilla mitattuna aamulla olo oli hyvinkin levännyt.

(Hää)päivä #2

Joskus ajaudun miettimään ajatteleeko hän minua nähdessään irtokarkkihyllyllä niitä tuttuja suklaamakeisia, joita hän minulle haki uhmaten kaupan aukioloaikoja. Entä silloin, kun netflixistä pyörähtää monen lempisarjamme uusi kausi, joita ennen katsottiin aina yhdessä. Tai miettiikö hän koskaan sitä biisiä, jonka säveltä osasin hyräillä vain muutaman sekunnin pätkän muistamatta sen nimeä. 

Koska mä mietin. Joskus hymähdän jollekin muistolle ja harmistun, etten voi enää sitä muistella ääneen. Unohda, tukahduta, anna olla. Ei ole enää sitä, joka päättää viikkoja, kuukausia, tai jopa vuosia sitten aloitetun lauseen. Meidän henkinen yhteys, josta hän aina minulle ylpeili. Mitä sille muka kävi?

Mutta ne hyvät ja neutraalit muistot eivät salpaa henkeä enää. Ne on just mitä ne on ja saa pysyä muistoissa sellaisinaan. Niitä saan aina ohimennen hymyillä itsekseni ja jatkaa taas omaa tietäni niistä huolimatta.

Sitten on ne muistot, jotka nykäisevät maton jalkojeni alta aina uudestaan ja uudestaan. Ne, jotka alkoi sen yhden kohtalokkaan heinäkuisen illan jälkeen. Miksei ne edelleenkään hälvene edes vähääkään?

Melkein kaksi vuotta pimennossa ollut tabletti pääsi korjauksen jälkeen taas käyttöön. Ne hänen kymmenet selfiet, yhteiset perhekuvat ajalta, kun Ilpo oli vielä vatsassani, eivät herättäneet suuria tunteita. Ruudulla ei ollut enää se maailman komein mies, paras isi. Enää en muista kuka se kuvan henkilö on. Mitä mä muistelisin? Haalenneita muistoja, jotka menettivät merkityksensä. Pelkkää typerää unelmaa perheestä.

Delete, delete, delete, kuten kaikki jo valmiiksi suunniteltuna olleet tulevaisuuden haaveet.

En osaa enää miettiä, missä, miten ja millaisia me nyt oltaisiin. Tarve jossitella päättyi rakkauden myötä. Ohimenevä mitä jos -lause ja kuvitelma jostain hetkestä nykyisyydessä päättyy kaikkeen muuhun, kuin pääni sisällä luotuun onnelliseen tilanteeseen. Ei se ikinä mennyt, eikä menisikään niin.

Hääpäivä, päivä joka on päivä muiden joukossa olematta kuitenkaan ikinä vain päivä. Päivämäärä, mikä muistuttaa epäonnistumisesta, surusta, katkeruudesta ja vihasta. Joskus olemassa olleesta rakkaudesta, onnesta ja siitä suurimmasta unelmasta. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta enää vain päivä.

Ja nyt se on jo eilinen. Tavallinen päivä, jonka erityisyyttä en edes muistanut. Ja jos olisinkin, se ei olisi muuttanut siitä mitään.

Heinäkuun loppu 2019, avioeromme raukesi. Toisen osan käsittelymaksun suuruinen summa oli siirretty esikoisemme tilille. Koko pitkän syksyn odotin tietoa eron astumisesta voimaan. Turhaan. Tammikuussa epäilyni vahvistui muutaman soiton myötä, kun hämmästynyt virkailija kertoi ettei eron toista osaa ikinä ole tehty. Olisiko sen pitänyt, kysyttiin, johon vastasin purskahtamalla nauruun, ehkä vahingonilosta, ehkä hämmennyksestä. Enpä tiedä!

Ja taas koko pitkä eroprosessi alusta. Mitä järkeä?

Postista tupsahtelee tasaiseen tahtiin kirjeitä. Saan uuden kelakortin, plussakortin ja kaikki kirjeet on osoitettu tutunnimiselle henkilölle. Mulle, joka vasta keskiviikkona esitteli itsensä ensimmäistä kertaa tyttönimellään vastatessaan puhelimeen. Nimen näkeminen vain hymyilyttää, mutta sen ääneen sanomiseen täytyy pakottautua. Muutos, ehkä parempaan, on kuitenkin vain käskettyä ja väkisin tehtyä.

Pakotettu eroamaan, sopeutumaan, menemään eteenpäin ja vain unohtamaan. Pakotettu elämään kuitenkin epätietoisuudessa, kun se toinen osapuoli pyörittää koko showta. Pelkuri, raukka, saamaton, vai eikö vaan halua? Siviilisääty on edelleen naimisissa mun kanssa, vaikka hän kuinka niiaisi polvillaan. Hän on jättänyt vielä takaportin auki, muut puhuu. Noloa sille kolmannelle osapuolelle, mä huomautan aviomiehelleni. Eikä edes sillä ole väliä?

Nukkumisjärjestelyt uusiksi - kerrossänky kolmelle lapselle

Uudenlainen arki on ollut rutiineista kiinnipitämistä, mutta myös joistain asioista lepsumista. Vaivalla kuntoon saadut ilta- ja aamutoimet pysyvät lähes rikkumattomina, mutta itse nukkuminen on suoritettu rimaa alittaen. 

Toisaalta olen monesti viime viikon aikana perustellut itselleni omaan sänkyyni kaikkien lasten nukuttamisen sillä, että jälleen eletään uudenlaista vaihetta Vilhon elämässä ja sitäpaitsi tarkoituksena onkin opetella nukahtamista yhdessä samanaikaisesti. Perustelu vakuutti itseni varsinkin viime yön jälkeen. 

Lasten nukkumajärjestelyt ovat aiheuttaneet ehkä eniten päänvaivaa heti siitä asti, kun Vilho oli pienehkö kumpu mahassani. Siitä asti, kun jouduin tekemään parin päivän, tai paremminkin parin tunnin varoitusajalla päätöksen asumisjärjestelyistä eron jälkeen.

Ensimmäinen järjestely oli kaksio, jossa mun ja vauvan sängyt oli sijoitettu olohuoneeseen ja se olikin sillä hetkellä hyvä. Kunnes vauva kasvoi ja tilaisuus siirtää uusi elämämme paniikkiratkaisusta pitkäaikaisempaan mahdollisti meille omat huoneet jatkaen kuitenkin vauvan kanssa hyväksi todettua perhepetiä.

Vaihe vaiheen perään on uusineet järjestelyä ihan kuukausittain. Milloin Vilho nukahti omaan pinnasänkyynsä vain sulkemalla ovi perässä, milloin piti roikkua sängyn pinnoissa tunteja odottamassa nukkumatin tuloa. Jokin aika sitten lähinnä puhtaiden pyykkien säilytyspaikkana toiminut pinnasänky päätyi uuteen kotiin ja Vilho nukahti jälleen ihan itse - kunhan ovi oli auki ja olohuone täynnä meteliä. Siitä päästään tähän hetkeen, jolloin sängystä juoksevaa vaaperoa saa juosta kiinni pöydän ympäri ja palauttaa sänkyyn kertaa sata illan aikana. Vaihtoehtoisesti myös oman ajan unohtaminen ja viereen nukuttaminen tuo toivotun lopputuloksen.

Vaikka perhepedin oli tarkoitus jatkua vielä ehkä vuodella eteenpäin, päätin tilaisuuden koittaessa tarttua mahdollisuuteen siirtää nuorimmainen samaan huoneeseen kahden vanhemman kanssa. Koska yhdessä nukahtamista oli puolivahingossa harjoiteltu, päätin kokeilla mitä tuleman pitää. 

Sänkyratkaisuja olen pyöritellyt päässäni kauan. Koska lastenhuone on pieni, ei sinne mahtuisi kerrossängyn lisäksi toista sänkyä. Ajatus siitä, että perhepeti jatkuisi Vilhon kanssa kunnes jälleen muutetaan isompaan kotiin, alkoi tuntumaan ongelmalliselta kaikkien erilaisten vaiheiden myötä. Myös sänky minun sänkyni vieressä ei poistaisi nukuttamisongelmia. Siispä päädyin siihen alkuperäiseen suunnitelmaani ja tilasin Vekeltä tähän Viviano pieni -kerrossänkyyn vuodevaatelaatikon patjoineen, josta tulisi Vilhon paikka nukkua. 

Odotukseni oli hyvin matalalla. Oletin, että luovutan jo heti siinä kohtaa kun nukahtamisesta ei tulisi lasten riehuessa mitään. Kuitenkin uusi vuodelaatikko sekä Vilhosta saatu unikaveri herätti isommissa lapsissa innostusta, eikä mun viereen todellakaan haluttu nukkumaan. Kaikkien kolmen nukahtaessa samanaikaisesti olin varma, että ensimmäisen kerran tutin tippuessa on myös kannettava nuorin tuttuun ja turvalliseen sänkyyn kanssani. Näin tapahtuessa ja unen kuitenkin jatkuessa uudessa omassa vuoteessaan, kävin pitkästä aikaan omaan sänkyyni nukkumaan ilman Vilhoa.

Ja nukuinkin ilman, kunnes kello oli puoli seitsemän aamulla ja unenpöpperöinen, tai vain paikasta hämmästynyt yksivuotias minut herätti. Ensimmäinen täysinäinen yö, jolloin kukaan lapsista ei mua herättänyt. Valoa tunnelin päässä, vai erittäin hyvää tuuria ensimmäiseksi yöksi?

Lastenhuone ei loppujenlopuksi ulkonäöllisesti paljoa muuttunut. Sängyn alla olleet lelut pinosin koreissaan sängyn ja seinän väliseen rakoon ja huoneen vastapäinen tila muuttuu vähän leikkien myötä kaupaksi, kioskiksi, tai vaikka majapaikaksi.