Joskus ajaudun miettimään ajatteleeko hän minua nähdessään irtokarkkihyllyllä niitä tuttuja suklaamakeisia, joita hän minulle haki uhmaten kaupan aukioloaikoja. Entä silloin, kun netflixistä pyörähtää monen lempisarjamme uusi kausi, joita ennen katsottiin aina yhdessä. Tai miettiikö hän koskaan sitä biisiä, jonka säveltä osasin hyräillä vain muutaman sekunnin pätkän muistamatta sen nimeä.
Koska mä mietin. Joskus hymähdän jollekin muistolle ja harmistun, etten voi enää sitä muistella ääneen. Unohda, tukahduta, anna olla. Ei ole enää sitä, joka päättää viikkoja, kuukausia, tai jopa vuosia sitten aloitetun lauseen. Meidän henkinen yhteys, josta hän aina minulle ylpeili. Mitä sille muka kävi?
Mutta ne hyvät ja neutraalit muistot eivät salpaa henkeä enää. Ne on just mitä ne on ja saa pysyä muistoissa sellaisinaan. Niitä saan aina ohimennen hymyillä itsekseni ja jatkaa taas omaa tietäni niistä huolimatta.
Sitten on ne muistot, jotka nykäisevät maton jalkojeni alta aina uudestaan ja uudestaan. Ne, jotka alkoi sen yhden kohtalokkaan heinäkuisen illan jälkeen. Miksei ne edelleenkään hälvene edes vähääkään?
Melkein kaksi vuotta pimennossa ollut tabletti pääsi korjauksen jälkeen taas käyttöön. Ne hänen kymmenet selfiet, yhteiset perhekuvat ajalta, kun Ilpo oli vielä vatsassani, eivät herättäneet suuria tunteita. Ruudulla ei ollut enää se maailman komein mies, paras isi. Enää en muista kuka se kuvan henkilö on. Mitä mä muistelisin? Haalenneita muistoja, jotka menettivät merkityksensä. Pelkkää typerää unelmaa perheestä.
Delete, delete, delete, kuten kaikki jo valmiiksi suunniteltuna olleet tulevaisuuden haaveet.
En osaa enää miettiä, missä, miten ja millaisia me nyt oltaisiin. Tarve jossitella päättyi rakkauden myötä. Ohimenevä mitä jos -lause ja kuvitelma jostain hetkestä nykyisyydessä päättyy kaikkeen muuhun, kuin pääni sisällä luotuun onnelliseen tilanteeseen. Ei se ikinä mennyt, eikä menisikään niin.
Hääpäivä, päivä joka on päivä muiden joukossa olematta kuitenkaan ikinä vain päivä. Päivämäärä, mikä muistuttaa epäonnistumisesta, surusta, katkeruudesta ja vihasta. Joskus olemassa olleesta rakkaudesta, onnesta ja siitä suurimmasta unelmasta. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta enää vain päivä.
Ja nyt se on jo eilinen. Tavallinen päivä, jonka erityisyyttä en edes muistanut. Ja jos olisinkin, se ei olisi muuttanut siitä mitään.
Heinäkuun loppu 2019, avioeromme raukesi. Toisen osan käsittelymaksun suuruinen summa oli siirretty esikoisemme tilille. Koko pitkän syksyn odotin tietoa eron astumisesta voimaan. Turhaan. Tammikuussa epäilyni vahvistui muutaman soiton myötä, kun hämmästynyt virkailija kertoi ettei eron toista osaa ikinä ole tehty. Olisiko sen pitänyt, kysyttiin, johon vastasin purskahtamalla nauruun, ehkä vahingonilosta, ehkä hämmennyksestä. Enpä tiedä!
Ja taas koko pitkä eroprosessi alusta. Mitä järkeä?
Postista tupsahtelee tasaiseen tahtiin kirjeitä. Saan uuden kelakortin, plussakortin ja kaikki kirjeet on osoitettu tutunnimiselle henkilölle. Mulle, joka vasta keskiviikkona esitteli itsensä ensimmäistä kertaa tyttönimellään vastatessaan puhelimeen. Nimen näkeminen vain hymyilyttää, mutta sen ääneen sanomiseen täytyy pakottautua. Muutos, ehkä parempaan, on kuitenkin vain käskettyä ja väkisin tehtyä.
Pakotettu eroamaan, sopeutumaan, menemään eteenpäin ja vain unohtamaan. Pakotettu elämään kuitenkin epätietoisuudessa, kun se toinen osapuoli pyörittää koko showta. Pelkuri, raukka, saamaton, vai eikö vaan halua? Siviilisääty on edelleen naimisissa mun kanssa, vaikka hän kuinka niiaisi polvillaan. Hän on jättänyt vielä takaportin auki, muut puhuu. Noloa sille kolmannelle osapuolelle, mä huomautan aviomiehelleni. Eikä edes sillä ole väliä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti