Äiti, joka ei anna nuorinta poikaa

Netissä leviää paljon kertomuksia siitä, miten isät ovat näkymättömiä ja mitättömiä. Neuvolassa terveydenhoitaja puhuttelee vain äitiä, vaikka vanhempien pitäisi olla imetystä lukuunottamatta samassa roolissa lapsen elämässä. On rajoituksia, jotka eväävät isältä elämän suurimpia hetkiä, kuten oman lapsen syntymä. On perheitä, jotka joutuvat suurennuslasin alle, jos kotiin lapsia hoitamaan päättääkin jäädä isä. On isiä, jotka eron myötä joutuvat kynsin ja hampain taistelemaan oikeuksistaan lapsia kohtaan.

Oikeastaan äidin ja isän väliset erot ei pitäisi olla suuret. Äiti ei jätä lastaan hoitoon isälle, sillä isä ei ole hoitaja, vaan vanhempi siinä missä äitikin. Äitikin voi käydä ulkona ja olla yötä poissa. Äiti ei myöskään ole automaattisesti lähivanhempi, sillä kaksi vanhempaa ovat tasavertaisia. Kumpikin ovat yhtä lailla vastuussa lapsensa tasapainoisesta ja turvallisesta arjesta. Etävanhempi ei ole hauska heppu, jonka luokse mennään lomailemaan.

Siinä missä isän roolia poljetaan alas, kasvatetaan äitin roolia kaikessa. Harva haluaa olla kummassakaan roolissa, jotkut taas ovat tyytyväisiä ositukseen. Usein myös nämä stereotyyppiset roolit ovat päinvastoin.


Mitä on sitten äidin mitättömyys?

Neuvolassa terveydenhoitaja tekee äidin mielialakyselyn jälkeen lastensuojeluilmoituksen. Äiti on uupunut, voimaton ja tuntee äitiyden olevan vankila, johon jäi yksin yhteisistä perhesuunnitelmista huolimatta. Otsaan isketään leima epäonnistumisesta, kun ei jaksakaan kahden ihmisen työtä yksin.

Synnytyssalissa synnyttävä äiti kokee voimakasta hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta ja surua. Uunituore vauva muistuttaa häivähdyksen ulkonäöltään isää, jota ei raskaus, synnytys, tai vasta tuleva vauva-aika kiinnostanut.

Kotiäitinä toimiva äiti saa kuulla olevansa yhteiskunnan rasite, pohjasakkaa, sossupummi. Olisi pitänyt tietää ennen seurustelun alkua, että mies tulee jättämään. On äidin vika, että teki lapset väärän miehen kanssa. Äiti on sitäpaitsi luultavasti vaan halunnut tehtailla lapsia ilman miehen suostumusta. On varmasti myös pihdannut makuuhuoneen puolella ja nalkuttanut likaisista sukista. Lihonnut, jättänyt meikkaamatta ja "mammaillut" lastensa ollessa pieniä.

Äiti, joka tuntee olonsa voimattomaksi ja kykenemättömäksi, kun lapset oireilee eri tilanteista. Kahden vanhemman työ kasaantuu liian suureksi, kun arjen rutiinit ja toimivuus on vain yhden vanhemman harteilla. Apu ei ikinä saavuta toivottua tulosta, sillä vanhempia on kaksi.

"Kun on pakko" -lauseesta tulee normaali ja hyväksytty vastaus, jonka oikea tarkoitus on saada kuulija huomaamaan tilanteen toivottomuus sen olematta kuitenkaan selkeä avunpyyntö seurausten pelossa. 

Huoli ja epätietoisuus siitä, miten isän ja lapsen välinen suhde muodostuu, vai muodostuuko ollenkaan. Syyllisyyden ja velvollisuudentunto siitä, että pitäisi vaatia lapsen oikeuksia. Pyytää, kysellä perään, alentua ja myöntyä kaikkeen. Lapsen vuoksi. Ja sitten, kun päättää olla puuttumatta isä-lapsi suhteeseen ja kehtaa vaalia omia vähäisiä oikeuksia, se käännetään vastaan.

Mitättömyys on usein äitien kohdalla päinvastaista. Se on sitä, että oikeuksien tilalle asetetaan velvollisuuksia huolimatta siitä haluaako äiti niitä itselleen. Näkymättömyyden sijaan äiti on se, jonka täytyy olla näkyvä. Aina. Hartioille kasataan liikaa ja siitä selviytymistä ei kyseenalaisteta tarpeeksi. Pelkkä voivottelu yleensä riittää. 

Ensimmäisenä kytkintä nostanut saa oikeudet itselleen.

En enää päästä mun kotiin entistä puolisoani kuin hotellihuoneeseen ja lähde itse sieltä pois melkein kokonaiseksi päiväksi vailla paikkaa mihin mennä. Laitan oman kotioveni kiinni päästämättä häntä sisään, enkä koe sitä enää velvollisuudekseni. Edes lasten vuoksi. Enää en lähettele viestejä kysyäkseni milloin olisi tulossa tapaamaan lastaan, tai miten aikoo jatkossa tapaamiset hoitaa. En myöskään vastaa kyselyyn tapaamisten hoidosta, jos kysymyksen on saanut aikaan vain ja ainoastaan mun muistutus lapsen olemassaolosta.

Siksi, olen äiti, joka ei anna tavata nuorimmaista lasta. Ei sillä, että kukaan olisi vuoteen kysynyt saako tuota lasta tavata, tai kysynyt edes mitä hänelle kuuluu. Vastaus ensimmäiseen on aina ja ihan aina kyllä. Lasta saa - ei, vaan pitäisi tavata.

Mutta on totta, etten todellakaan anna nuorinta poikaani. Kuka antaisi lapsen tuntemattomalle, vaikkakin sitten vain päiväksi saati edes viikonlopuksi? Jokainen hänen elämästään poistunut henkilö on velvollinen osoittamaan olevansa kiinnostunut ja haluavansa kuulua lapsen elämään. Jokaisen, joka on lähes vuodeksi hylännyt tuon nuorimmaisen pojan, on tutustuttava häneen uudestaan ja luotava häneen turvallinen ja pysyvä suhde.

Sitten, mä annan myös nuorimmaisen poikani.