Kahdenkeskeinen aika nuorimmaiseni kanssa on aina yhtä ristiriitaista. Toisaalta kiva, toisaalta ei sinne päinkään. Hyvää tarkoittavat kommentit siitä, miten saan nyt levätä kun kaikki lapset eivät ole kotona nostavat kiukkukäyrän punaiselle. Ja hitot saan.
Tietysti on totta, että kolme lasta ei ole sama asia kuin yksi lapsi ja ymmärrän pointin, miksi "onneksi sentään kaksi isompaa ovat välillä poissa" -lause tuntuu puhujassa lohduttavalta. Itsekin huokaisen, että onneksi! Irti rutiineista ja sitä rataa. Tulee niin tarpeeseen, mä kailotan kaikille jotka jaksaa kuunnella.
Mitä se sitten todellisuudessa on?
Se on ihan yhtä aikaisia aamuja kuin aina, arkena ja viikonloppuina. Myös kaksin Vilhon kanssa. Miksei olisi? Vilhohan se meidän perheen herätyskello on muutenkin.
Se on ulkoilua totuttuun kellonaikaan. Ei auta vetelehtiä, kymmentä vaille kymmenen istuu Vilho vaunuissa komentamassa ulos. Mikäs siinä, onhan nyt ollutkin hyvät ilmat.
Se on samanlaista sotkua, kuin aina ennenkin. Sotketaanko me kahdenkin edestä, vai ollaanko me ne perheen sottapytyt?
Se on uudenlaisia ratkaisuja ruokailujen suhteen. Tehtyä makaronilaatikkoa söisi Vilho yksin ainakin viikon. Jo toisella syöntikerralla lentää lautanen kaaressa. Miten yhtäkkiä ruokkia vaihtelevasti vain yhtä? Keittiössä toteutan uusia luovia ratkaisuja, mitä ei kolmen lapsen arjessa tarvinnut edes miettiä.
Se on kaksin kyhnyttämistä. Missään ei
Ja se on sitä, että jotain puuttuu. Päivät juoksee ja matelee vuoronperään. Selaan kuvia, siirtelen lasten pehmoleluja. Mietin, mitä tehdään, kunhan palaavat kotiin. Ikävä. Eihän se viimeeksi tämmöistä ollut? Ei, sillä Vilho oli vauva. Olin melko vapaa tekemään vain omia juttuja eikä meillä ollut rutiineja. Nyt on vain tavallista arkea, josta puuttuu perheenjäsenet.
Yhtä hiton väsyttävää, tasapaksua ja uuvuttavaa arkea. Mulle mainostettua helpotusta en huomaa.
Lisäksi vielä loppua kohden lissäntyvää ahdistusta ja pelkoa siitä, kun lapset palaavat kotiin. Tsemppaan itseäni, käyn pääni sisällä läpi keksittyjä keskusteluja mahdollisista aiheista, joita joudun käsittelemään lasten kanssa. Mietin, miten pitää tekohymy naamalla ja vastata mahdollisimman luontevasti iloisesti lasten kertomuksiin. "Kiva, vautsi, olipa kiva juttu."
Miten kääntää huomio ikävästä pois? Miten startata arki, miten päästä tunteiden vuoristoradan läpi voimatta pahoin? Miten pitää viikon hyödyt suurempina kuin haitat?
Kymmenen päivää, yhdeksän yötä. Vaunulenkkejä, pyöräilyä, kävelyä rannalla paljain jaloin. Itkua, huutoa, hassuttelua. Tylsistymistä ja touhuamista. Tutista vieroittumista, täysiä yöunia, uusien sanojen opettelua.
"Mmmopo, mmopo."
Ystävän kanssa tehty suunnitelma lempeästä kotiinpaluusta. Harhautus. Puistoon, kylpyyn, yhteinen illanvietto. Tasaista kyytiä heti alkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti