Mammojen virkistysloma

Huomenna on vihdoin se päivä, kun otsikon nimisen whatsapp-ryhmän jäsenet kokoontuvat yhteen ja pitävät ansaittua lapsivapaata. Tätä päivää ollaan yhdessä suunniteltu ja jännitetty jo pari kuukautta. Ja loman tarpeessa ollaan todellakin kaikki.

Heti yksin jäätyäni heinäkuussa liityin Facebookin vauvaryhmän kautta yksinodottajille suunnattuun whatsapp-ryhmään. Viihdyin siellä noin viikon. Ahdistuin miten muut äidit siellä esitteli ostoksiaan vauvalle, puhuivat vauvasta, raskaudesta ja tulevaisuudesta ylipäätään. Poistuin, koska en halunnut vauvaa, raskautta, tai tulevaisuutta.

Marraskuussa uusi yritys. Taas perustettiin ryhmä yksinodottajille ja siihen liityin. Rakastin vauvaani ja olin jo jokseenkin turtunut olemaan yksin sen raskauden. Vertaistuki puuttui ja tästä ryhmästä sitä lähdin hakemaan.

Jokaisella meistä on oma tarina, omat tavat, omat mielipiteet ja ajatukset vauva-arjesta ja elämästä noin muutenkin. Ainoa yhteinen yhdistävä tekijä meillä on yksin odotus, tarve saada avautua arjen iloista ja suruista ja tulla ymmärretyksi.

En varmasti olisi näinkään järkevä, ellen saisi purkaa pahaa oloa ryhmässä. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä yksin odottaminen todella voi olla, ellei itse ole sitä kokenut. Kukaan ei myöskään voi ymmärtää, miten rankkaa vauvan kanssa yksin voi olla, kun puuttuu se toinen aikuinen jolle voi vaikka todeta, miten omat lapset ärsyttää.

Meidän viestit eivät päivänvaloa kestä. Ne on yksinodotuksen, vauva-arjen ja entisten kumppaneiden kanssa selviytymisen koko tunneskaala ilman suodatinta. Unohtamatta tietystikään härskiä mustaa huumoria.

Tämä reissu sai alkunsa sellaisesta tyypillisestä "pitäis nähdä joskus" - jutustelusta, mikä ei yleensä johda siitä pidemmälle. Sillä kertaa kuitenkin oli yhtäkkiä maksettu kuuteen osaan hotellihuone ja perustettu huomista päivää varten uusi ryhmä päivän suunnittelua varten.

Nyt, kun ollaan pari kuukautta saatu kriisillä normaalien nuorten naisten kriisejä, kuten mitä pukea päälle, miten hiukset, meikki, syötävät, miehet ynnä muut, on olo paljon enemmän oma itseni. Oon saanut jokseenkin irtautua siitä äidin roolista ja huomenna saan tehdä sen konkreettisesti. Päivän ajaksi tosin, mutta se riittää.

Kaikista kolmesta lapsesta pisin erossa olo tähän mennessä aiheuttaa tietysti myös ristiriitaisia fiiliksiä. Toisaalta tuntuu taas pahalta olla jo kolmatta kertaa yö yli erossa vauvasta. Toisaalta tiedän jo, etten vauvaani lopullisesti pilaa, vaikkei se vauvan näkökulmalta olekaan paras ratkaisu.

Kuitenkin kaikkien etu on pieni tauko loma-arkeen, mikä on jälleen sitä ympärivuorokautista tarpeidenvaatimista siltä yhdeltä ja ainoalta.

Oon niiiiin virkistysloman tarpeessa.

Vauva 5kk vanha

Tuo oikea viiden kuukauden ikä saavutettiin vähän kurjemmissa oloissa sairaalassa rs-virusta potien. Onneksi tosiaan vointi parani yhtä äkkiä kuin huononikin ja nopea kotiutus tuli melkeinpä yllätyksenä.

Viisi yötä sairaalassa rajussa taudissa kuitenkin vaikutti ainakin tämän kuukauden kasvukäyriin negatiivisesti. Päivystyksessä reilu viikko sitten puntari näytti vielä 9,2kg mutta tämän päivän tulos oli vain 50g neljän kuukauden mittoja suurempi.

Tilanteen huomioon ottaen asiasta ei tarvinnut olla huolissaan.

Tämä kuukausi on mennyt yhtä nopeasti, kuin neljä edeltäjäänsä. Aivan liian nopeasti siis.

Kuukauden alkupuolella Vilho löysi vihdoin sen äänekkään itsensä. Kirkuminen oli suunnilleen viikon verran kovassa huudossa - kirjaimellisesti, mutta näin loppukuusta hän on jo palannut entiseen hiljaiseen itseensä.

Vaikka kolmen kuukauden jälkeen yöunet parani huomattavasti, toi osastojakso vielä suuremman parannuksen, mitä en uskaltanut toivoakaan. Vilho on nukkunut yhtä soittoa ja herännyt vain kerran syömään ja syömisen jälkeen vielä jatkanut unia useamman tunnin. Nyt kolmen yön jälkeen varovasti jo uskon, että aamulla olo voi olla ihan levännyt, kunhan malttaa mennä ennen puolta yötä nukkumaan ja nauttia päivän ainoasta omasta ajasta yöunien muodossa.

Päiväunet ovat edelliseen kuukauteen verrattuna parantuneet, joskaan ei palanneet entiseen viiden tunnin pätkiin. Tämä tietysti johtunee jo pelkästään siitä, että ei hän enää mikään ruttuinen vastasyntynyt ole, vaan jo maailmaa ahkerasti tutkiva vauva.

Maailman tutkiminen hoituu vähän kierien, vähän peruutellen ja muilla kummallisilla tavoilla liikkuen. Kädet vievät suuhun kaiken, mitä pieniin nyrkkeihin tarttuu, joten tarkkana saa olla mitä ympäriltä löytyy ja mitä isommat sisaret tekee vauvan kanssa.

Entinen itkuinen vastasyntynyt on edelleen yhtä aurinkoinen, mutta myös tarpeitaan äänekäästi vaativa vauva, joka ei tyydy odotteluun. Vaikka liikkumisen taitoa en muuten odota, toisi se varmasti ison helpotuksen päivittäisiin toimiin, joita edelleen suoritan suurimmaksi osaksi vauva lonkalla keikkuen.

Täysimetys on onnistunut ongelmitta nyt viiden kuukauden ajan. Seuraava kuukausi ennen puolen vuoden rajapyykkiä menee luultavasti jo hiljalleen totutellessa muuhun, kuin rintamaidon makuun. Herkkyyskausi tekee tuloaan ja sen mukaan aloitetaan tuo uusi jännittävä vaihe. Tarkoituksena on Vilhonkin kohdalla pelkästään sormiruokailla, joten turhaa hoppua ei ole, vaikka jänteväksi todettu poika jo kohta täyttääkin kaikki valmiudet.

Seuraavan kuukauden rajapyykkiä odotan todella haikein mielin. Onhan mun vauva sitten jo puoli vuotias, josta kasvaisi vain pienessä hujauksessa taapero.

Karsin muistoja ja rakennan uusia

Lauantaina kotiuduttiin. Edessä muutto. Osastolla ollessa stressasin tietysti tätäkin, koska olisi enää viikko aikaa pakata ja puunata nykyinen koti, järjestellä muuttoasioita ja saada kaikki valmiiksi. Kalenteri on muutenkin täynnä kaikkea. Uskon silti selviytyväni.

Selviydyinhän viimeksikin.

Muuttoa tehdessä käyn jokaisen tavaran läpi. Tavaraa ei ole paljon, koska olen karsinut kaiken ja pyrin elämään mahdollisimman vähällä.

Tavaroita karsiessa herää tunteita. Muistot ja sen hetkiset tunteet edellistä muuttoa kohtaan herää taas. Eniten sattuu heittää meidän entinen yhteinen elämä roskiin.

Heitän taas roskiin tavaraa, kuten hän heitti meidän tulevaisuuden.

Suurimman osan karsin jo melkein vuosi sitten. Fifty-fifty jako ei silloin onnistunut, koska hän ei halunnut mitään. Oma tietokone ja pleikkari, se riitti. Pakkasin hänen mukaan väkisin käyttöesineitä.

Yhden kahvimukin sisään sujautin lasten tyhjän ksylitolipastillirasian. Rasian sisään olin rullannut kaksikymmentäneljä pientä paperinpalaa. Jokaiseen kirjoitin itkun läpi jotain. Odotin häntä mun luokse meidän viimeiseen yhteiseen kotiin.

Hän ei ikinä tullut, hänellä oli jo uus.

Kaksikymmentäneljä syytä, miksi rakastin häntä. Kaksikymmentäneljä siksi, koska olin raskausviikolla 16. Yhden paperin sai lukea jokaisen viikon keskiviikkona, jolloin raskausviikot vaihtui. Kunnes raskaus olisi täysiaikainen ja hän palaisi luokseni. Niin uskoin.

Tuo ksylitolipastillirasia matkasi uuden naisen autossa uuteen kotiin. Päätyi varmasti heidän ensitreffien aikana roskiin. Tuskin hän niitä luki. Jos luki, niin niillä ei ollut mitään merkitystä, kuten ei mulla, tai lapsillakaan.

Nykyinen asunto on mun. Silti täällä asuu mun kanssa suru ja muistot entisestä. Tää oli se paikka, jonka lattialla makasin usean kerran pää polvien välissä ja pidin käsillä hiuksistani kiinni. Mietin, voiko siihen tunteeseen oikeasti kuolla. Teki mieli repiä, huutaa, satuttaa itseä. Mikään ei olisi auttanut. Aina jossain kohtaa kampesin itseni vauvamahani kanssa ylös. Joka kerta tuo ylösnouseminen kävi kivuliaammaksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Synnytys läheni.

Tänne kotiin ilmestyi kuitenkin paljon uutta. Vauvalle kehto, vaatteita, tarvikkeita. Pikkuhiljaa huonekalut vaihtui uusiin. Ne uudet asiat muuttaa mun mukana, kaikki vanha melkeinpä on jo jäänyt pois.

Nyt kaivoin eteisen kaapista kaksi rasiaa. Yksi kihlasormukselle, toinen vihkisormukselle. Ne on edelleen mulla, ne kaikista kipeimmät muistot esineen muodossa. Ne ei ole kovin arvokkaat, ei kauheen näyttävät. En voi avata niitä, en heittää pois. Mä oon vielä naimisissa hänen kanssaan.

Ne on ainoa muisto, jonka otan uuteen kotiin. Ne on osa nykyistä ja mennyttä mua, eikä kaikesta tarvitse päästä eroon. Niillä on vielä tarkoitus.

Uusi koti tulisi olemaan se uusi vaihe. Uuden aloitus. Se ei ole pakopaikka eron jälkeen, eikä sinne lasten isä astu jalallakaan. Se on mun koti, mun ja lapsien. Oma yhteinen tulevaisuus, josta ei olla ihan varmoja. Silti se on taas askel eteenpäin.

Fiiliksiä lastenosastolta

Tilannetaju laahaa matkan varrella. Yksi yö osastolla päivystyksen jälkeen, ei paha. Arki jatkuisi taas. Aamulla oli tilanne edelleen huono. Ai toinenkin? Okei, eihän siinäkään vielä, järjestetään asia.

Olo on vähän hukassa. Oltiin vaan lomalla ja yhtäkkiä ulkopaikkakuntalaisena sairaalassa. Ensin lähellä mummolaa, nyt siirron vuoksi kauempana toisessa sairaalassa. Koti on vielä kauempana.

Huoli on kaikkialla. Vauvassa, joka potee rs-virusta ja sai ehkäpä keuhkokuumeen päälle. Huoli on mummolassa, jonne isommat lapset jäi. Mieli vaeltaa ja huolehtii, stressaa tulevaa, nykyhetkeä ja sitä, mistä ei vielä tiedä.

Yöt on katkonaisia. Valvon myöhään. Herään tokkurassa ja olo on yhtä tokkurainen koko päivän. Osastolla istun lepotilassa. Selaan kännykkää, tuijottelen ikkunasta, tai kävelen ympyrää. Vahdin, että vauva näkee minut aina kun jaksaa raottaa silmiään.

Käyn myös päivisin mummolassa. Saan riehakkaan vastaanoton, kun kaksi ikävöivää pientä tappelevat sylipaikasta. Halin, hellin ja leikin heidän kanssaan. Samalla kerron, että äidin pitää taas kohta mennä. He ymmärtävät ja mummin hoidossa sujuu kaikki paremmin kuin hyvin.

Tänään on päivä numero kolme osastolla. Tiedossa kaksi päivää vähintään lisää. Tänään saapui myös lasten isä paikalle.

"Onko sulla jotain fiiliksiä tästä?" hän kysyy ja nyökkää päätä piuhoissa makaavaa vauvaa kohti.

Mä en vastaa. Tuijotan lastensairaalan ylimmästä kerroksesta ikkunasta ulos. Silmät vetistyy. Hän pyyhkii omia silmiään ja odottaa vastausta. Sitä hän ei saa.

Jos mä olisin vastannut, olisin kertonut miten tekopyhä hän on. Seitsemän kokonaista viikkoa, eikä pihaustakaan. Syy vieritetty jälleen mun niskaan. Vauva sairaalassa, nyt hän on siinä. Itkee kai hiljaa. Tekopyhää. Kaikki se monien kuukausien välinpitämättömyys ja teot, mitä ei tekemättömiksi saa. Mielessä pyörii maailman rumimmat sanat ja lauseet. Nekään ei riitä.

Labroja ottaessa hoitaja kysyy syntymätietoja. Isän suusta kuuluu rivi öö-kirjaimia pään kääntyessä kysyvästi mua kohti. Inhimillinen unohdus, mutta sitä en hälle suo. Vihaan häntä vähän lisää siitä hyvästä. Mistä tietäisi, kun se päivä ei ollut hänelle samalla tavalla ikimuistoinen? Tekisi mieli antaa tilanteen kiduttaa, mutta vastaan hänen puolestaan.

Olisin kysynyt, muistaako hän miltä tuntui istua esikoisen sairaalasängyn vieressä kaksi viikkoa. Me kaksi, vasta kymmenen päivää vanhemmuutta takana. Se iso painava huoli oli meidän yhteinen taakka. Ja se taakka oli kevyempi kantaa. Pidimme huolta toisistamme sekä tyttärestämme.

Nyt se sama henkinen taakka on mun oma. Hän, Vilho, on mun kaikkeni, mun silmäterä. Sairaana, vaikkei sentään hengenvaarassa. Mikään sana ei taaskaan riitä. Ei hän ymmärtäisi. Hän ei jaa sitä samaa vanhemmuutta mun kanssa. Hän on joku, joka vaan käy ja lähtee. Mä jään.

Tarvitsisin taas sen vanhemman, jonka kanssa käydä yhdessä läpi tilannetta, viestitellä, ja jutella. Näinä hetkinä olo on vain puolikas. Toista puolta ei voi paikkaa kukaan muu, kuin se samanvertainen vanhempi.

Vauvan rs-virus

Kesäloma alkoi mukavasta matkasta huolimatta kurjasti. Kaikki kolme sairastuivat vuoron perään sitkeään kesäflunssaan, mikä Eevin kohdalla otti kolme kuumeista yötä parantuakseen, Ilpolla neljä ja Vilho-raukka koki kovimman kohtalon.

Eevi parani sopivasti mummolareissua varten. Kuitenkin heti ensimmäisen mummolassa vietetyn yön jälkeen oli tauti tarttunut Ilpoon ja sitä seuraavana yönä oli molemmat pojat kovan kuumeen kourissa. Kaiken kaikkiaan jo kolme kuumeista yötä ovat olleet...kamalia. Tässä kohtaa täytyy kiittää omaa vastustuskykyä, jotta olen jaksanut hyvin, hyvin katkonaisia öitä veljeksiä vuoronperään hoivaten.

Onni onnettomuudessa me flunssaa uhaten teimme reissun mummolaan. Sairastupa kotona olisi täydellinen katastrofi ja seinät olisi kaatuneet romahtaen päälle romahduttaen luultavasti vielä enemmän. Nyt on kaikki itsensä terveiksi tunteneet saaneet leikkiä isolla takapihalla ja sairastavat saaneet sairastaa rauhassa. Apukäsistä en voisi olla myöskään  kiitollisempi.

Vilho aloitti kuumeilun keskellä yötä. Ensimmäisen päivän aikana kuume pysyi koko päivän poissa ja vauva jaksoi lähes normaalisti touhuta päivän omiaan, joskin nenä vuotaen ja pienesti köhien.

Toinen yö oli yhtä kuumeinen ja kuumeilu jatkui jo päiväsaikaan vaihdellen. Touhut jäi vähälle ja nukkuminen vei voiton. Yskä oli jo lisääntynyt huomattavasti ja nuhaisuus näkyi koko kasvoista. Tämän päivän olin itse kuitenkin kiitollinen vauvan hyvistä unenlahjoista, koska olin itsekin jo väsynyt monen yön hoivaamiseen niiden päivittäisten kolmen lapsen - terveen ja kipeiden, tarpeiden täyttämisten lisäksi.

Kolmannen kuumeisen yön jälkeen sama kuume jatkui päivään ja itkuisuus lisääntyi. Aina niin hymyilevä poika ei kuumeeltaan jaksanut hymyillä, vaan hakeutui vain nukkumaan. Yskä oli yhtä paha ja nuhaisuus pysyi samana. Päivällisen aikoihin ei enää itkulta tahtonut uni tulla ja hengitys oli kovan työn takana.

Hengittäessä kuulunut kohina ja rohina sekä etenkin vatsan pumppaava liike hengittäessä herätti epävarmuuden tunteen.

Siispä soitto neuvontaan ja sieltä kehoitus mennä päivystykseen.

Päivystykseen saavuimme bussilla helposti, olihan paikka tuttu ja lähellä. Olin varautunut pitkään odotukseen, mutta pääsimmekin suoraan hoidettavaksi. Mieleen hiipi tässä kohtaa pelko vakavasta viasta, vaikka tiesin jo kokemuksestakin, että vauvan kova kuume ja oireet otetaan aina vakavasti ja kiireellisenä. Kokemus kuitenkin muistutti, että kiireellisyys voi johtua aidosta hengenvaarasta.

Hengenvaaraa ei ollut, mutta hoitoon hakeutuminen ei ollut ollenkaan turhaa. Hengityksen avaavia lääkkeitä, verikokeita, näytteitä ja varmuudeksi vielä keuhkokuva. Lopulta vastaus oli kuten oli epäilty, eli rs-virus.

Siirryimme osastolle. Vauva takaisin piuhoihin, lyhyt tiivistelmä tulevan yön hoidoista. Mulle iskettiin synnytyksissä tutuiksi tulleet sairaalavaatteet eteen ja näytettiin patja, jonka saan vuoteekseni lattialle.

Silitän ja peittelen Vilhon takaisin uneen. Harmittelen, miten rankka päivä hänelläkin on takana ja edessä vielä kurja yö. Oon iloinen, että menimme päivystykseen ja syy kurjaan olotilaan löytyi.

Osittain jopa huvittuneena, osittain väsymyksestä ja uupumuksesta ärtyneenä mietin tätä surkeiden sattumusten sarjaa. Tekisi mieli ihmetellä, että miksi aina minä? Sitten muistan, etten mä tässä se potilas ole. Mä oon vaan se äiti, joka sen patjan levittää lapsensa sairaalasängyn viereen lattialle ja nukkuu sen minkä pystyy ja palaa sen yön jälkeen hoitamaan kaikkia kolmea lastaan. Väsyneenä tai ei, ei väliä.

Mukava matka mummolaan

Meidän kesäloma alkoi eilen, jolloin päiväkoti jäi tauolle elokuun alkuun saakka. Loman aloitus on sekä kauhistuttanut, että innostanut mua.

Kauheeta on tietysti se, että oma jaksaminen, mikä on muutenkin ollut niin ja näin, joutuu uudella tavalla taas koetukselle, kun kolmen lapsen sirkus pyörähtää täyspäiväisesti käyntiin. Isäviikonloput eivät tuo lohtua, vaan lisää haastetta viikonlopun jälkeisiin päiviin, joita tasainen ja tylsä arki ei tällä kertaa ole pelastamassa.

Innolla odotan kuitenkin aikaa ja tekemisiä lasten kanssa. Vaikka päiväkotia ilman en pärjäisi, vie se kuitenkin ison osan päivästä ja yhteisistä hetkistä mennessään. Kesällä tekemistä on niin paljon kun itse jaksaa keksiä, joten tylsyyttä tuskin hirveästi joudumme loman aikana potemaan.

Ensimmäinen kauan odotettu lomatekemimen on mummola reissu omille lapsuuden maisemille. Junalla matkustaminen ei ole ollut ongelma koskaan, sillä Eevin ollessa alle Vilhon ikäinen olemme ensimmäisiä kertoja tehneet saman reissun tasaisin ja vaihtelevin ajoin. Vuosien varrella lapsia on tullut jo kaksi lisää ja matkustus on muuttunut aina vain sujuvammaksi.

Silti se hiki nousee jo valmiiksi pintaan sanoista reissu ja lapset. Mä omistan luultavasti maailman huonoimman paineensietokyvyn. Videopelejä en pysty tämän vuoksi edes pelaamaan ja oman elämän videopeli, eli aikataulut ja lähtö lapsien kanssa ovat suurin haaste kaikessa. Ennen niin tarkka ja järjestelmällinen minä, olisi pakannut ja aikatauluttanut kaiken jo viimeistään edellisenä päivänä valmiiksi...

...vaan nykyinen minä heräsi aamulla keskellä siivoamatonta kotia, laukut pakkaamatta ja koneellinen pyykkiä pesemättä.

Aikatauluttomuus ja rento asenne kuitenkin tällä kertaa toimi paremmin ja pääsimme ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lähtemään hyvissä ajoin ilman kenenkään kiukuttelua.

Vaikka aiemmin olenkin nauttinut lähijunien maksuttomuudesta vaunujen kanssa, ostin tällä kertaa lipun ic-junaan ja maksoin kaikkien mukavuudesta pienen hinnan. Lapset leikkivät tunnin junamatkan, eikä kenelläkään tullut paha mieli matkan aikana. Vaihto lähijunaan oli sujuva ja loppu junamatka nopea. Loppumatka bussissa meni yhtä sujuvasti totuttuun tapaan.

Kaikista suurin huolenaihe, eli Vilhon viihtyminen matkalla hoitui paremmin kun olisin voinut toivoa. Vauva otti pitkästä aikaa pidemmät päiväunet, eikä herännyt kuin vasta perillä mummolan pihassa, eli nukkui koko kolme tuntia matkan alusta loppuun.

Tämänkaltaiset onnistustumiset lisää tietysti luottamusta itseensä ja rohkeutta toteuttaa niitä haastavampia reissuja yksin lasten kanssa. Ja sitä tässä ehdottomasti tarvitaankin!

Oma hyvä mieli ja rento ote kaikkeen on tietysti kaiken sujuvuuden avain. Siihen kun pystyisi aina, ei haasteita luultavasti koskaan olisikaan samalla tavalla. Aina se tosin on helpommin sanottu kuin tehty.

Seuraava viikko eteenpäin sujuukin mummolan pihasta nauttien.

Meidän yhteinen ja mun oma tarina

Kuten saatte nyt ihailla, yksi Salla S photographyn kuvaama kuva pääsi toiveitteni mukaisesti blogini banneriin. Mulla ei ollut erityisesti mitään tiettyä mielessä, eikä varsinkaan just tätä kuvaa, mutta kuvia selatessani tämä pisti ekana silmään ja nyt kerron miksi sen myös valitsin.


Tää on tarina meistä

Hento potku mun vatsan sisällä. Pullistelin peilin edessä mun kadonnutta vauvamahaa ja tunsin edelleen tukehtuvani tuskaan. Ensimmäinen onnenkyynel oli kuitenkin jo itketty sen kaiken muun itkun seassa. Kirjoitin, koska en voinut sanoa mitään kenellekään ääneen, vaikka ehkä halusinkin. Ehkä en.

Tämä blogi alkaa karusti. Kirjoitin tuon ensimmäisen postauksen samana päivänä, kun olin vauvan päättänyt pitää. Raskausviikot 17+2.

Hetkeä myöhemmin olin jo neulonut ensimmäiset pienet villasukat. Olin ylpeä kätteni jäljestä sekä siitä, että vauva olisi poika. Mun poika, jota aloin rakastamaan ihan hirveästi. Valitsin kuvaksi ensimmäisen aidosti onnellisen kuvan meistä kahdesta.

Nyt toivon, että sinä, joka löydät tänne ja selaat ensimmäiseen postaukseen ja luet sitä ehkä päätä pudistellen, huomaat samalla, että me ollaan nyt tässä. Vauva mun sylissä. Kuvaajan ikuistama aito tunne; mun onni vauvasta. 

Tosi usein koen tarvetta puolustautua sen vuoksi, mitä kävin läpi noina parina viikkona, kun kielsin raskauden ja olin päättänyt sen keskeyttää. Oikeastaan ei sitä tunnetta voi sanoiksi pukea, eikä selitellä. Nyt vaikka on ollut kuinka vaikeaa, en ole kertakaan katunut. Olisin ehkä, ellen olisi jo käynyt tätä prosessia läpi heti. Miettisinkö nyt illan päätteeksi, että olisiko pitänyt..? Nyt en mieti. Vaikeeta on, mutta siitäkin selviää.

Mä myös itse koen, että mies ei jättänyt vain mua. Hän jätti myös vielä syntymättömän vauvansa. Isyys ei ala siitä vauvan ensirääkäisystä, kuten ei äitiyskään. Hän ei välittänyt musta raskausaikana, ei välittänyt vauvastakaan.

Vilho ei saanut samaa, mitä kaksi hänen sisartaan sai. Hän ei oppinut tuntemaan isänsä ääntä jo kohdussa kasvaessaan. Ei tuntenut sitä rytmikästä rummutusta hänen sormistaan, eikä saanut vastata siihen omalla potkullaan. Ei saanut potkullaan aikaan hymyä isänsä kasvoille.

Vilho ei saa vieläkään sitä samaa. Isin turvallinen syli. Hyppy, pomppu ja ihmettelevä ilme. Vauva matkii ilmeen itselleen. Isi riemastuu, kun on opettanut jotain uutta. Eeville ja Ilpolle opetti. Se aika meni jo, eikä Vilho, tai isi sitä takaisin saa. Ensimmäinen kuukausi valui pois. Toinen, kolmas ja neljäs. Viides kuluu koko ajan.

Kuten aiemmin jo kirjoitin, Vilho on mulle jollain tavalla erityisen tärkeä. Tavalla, jota kaksi vanhempaa lastani ei ole. Heillä on isi ja muistot. Vilholle mä oon koko elämä ja Vilho mulle. Joskus se ehkä muuttuu, mutta sen varaan en edes enää uskalla laskea.

Joka pariton viikonloppu, kun ovi sulkeutuu lapsien perässä, kotiini vyöryy ahdistava ja raskas suru. Minä ja vauvani, jo kohta viisi kuukautta, vain me jäätiin jäljelle eikä meidän perään kysellä.

Toivon Vilholle parempaa.



Tää on vain mun kokemus, mun tunne

Samalla, tää on vaan mun tarinaa. Mun elämää. Mun tunne, mun kipu. Mun raskaus, mun arki, mun näkemys ja kokemus kaikesta.

Joskus tuntuu, että osuvampi nimi olisi eropäiväkirja. Toisaalta sitä se on vielä, mutta entä vuoden päästä? Tarina siitä, miten oon löytänyt uuden onnen, tarina uusioperheestä, ehkä muulla tapaa uudenlaisesta arjesta ilman avioeron ja yksin odottamisen tuomaa varjoa teksteissä.

Joka tapauksessa, vaikka tunne on mun, kumpuaa se tunne vain siitä, kun me kaksi jäätiin yksin. Minä ja nuorin poikani. Jos raskautta ei olisi ollutkaan, tuskin olisin aloittanut blogia. Olisin itkenyt paskaa maailmaa jonkun aikaa, löytänyt uuden ja jatkanut elämää. En mä itse erosta ole näin rikki, vaikka rakkaus sattuukin. Oon rikki, koska mut jätettiin kesken yhdessä suunnitellun raskauden ja vaihdettiin toiseen tosta noin vaan. Se sattuu niin hitosti.

kuva Salla S photography

En ole pystynyt lukemaan mun tekstejä itse. En usko, että mun vielä edes kannattaa niitä lukea ja sukeltaa niiden kautta siihen hetkeen ja tunteeseen. Suurin osa on kirjoitettu sen tunteen vallassa ja monesti olen miettinyt, olisiko jotain kannattanut jättää sanomatta. Ehkä, mutta silloin se ei olisi ollut sitä täysin aitoa tunnetta.

Osaa teksteistä olen kirjoittanut useita päiviä, jopa viikkoja ja kuukausia. Läheiseni kerran kysyi tarviiko hänen tuntea huolta. Vastasin, että yleensä ei. Yleensä tilanne on ns. mennyt jo ohi ja usein käsittelenkin asiaa sitä mukaa, kun kirjoitan tekstiä. Siksi tämä onkin ollut mulle se iso henkireikä, jota ilman en ehkä olisi näinkään järjissäni tästä selvinnyt tähän pisteeseen. Kirjoitan, nukun yön yli. Luen, kirjoitan, ymmärrän uutta. Muokkaan, tai lisään tekstiä. Joskus poistan jopa pitkän sepustuksen. Joitain en ole vielä uskaltanut julkaista.

Tätä matkaa eron jälkeen olen käynyt monella tapaa riippuen asiasta. Yksin ja yhdessä. Mä en ole ainoa, joka kipuilee eron ja uuden elämän vuoksi. En ole ainoa, joka ikävöi ja kaipaa entistä. En ole ainoa, joka vieläkin heikkoina hetkinä miettii mitä jos vielä..?

En myöskään ole ainoa, joka toteaa, että ei ikinä. Usea tuntee myös samaistuvansa mun tunteisiin.

Haluan tuoda ilmi myös niitä usein vaiettuja aiheita esiin, koska mun on itse saatava tunnustettua ne ulos. Häpeän edelleen paljon kaikkea, mutta olen oppinut päästämään häpeäntunteesta irti, kun tunnustan julkisesti sen silloisen häpeän kohteeni. Nolompaa on mulle se, että joku ei ole ihan perillä tilanteestani, jolloin kiertelen ja kaartelen mm. sanoja isäviikonloppu, perhetyö ja yksin odotus, jotka saisivat mahdollisesti aikaan silmien hetkellisen laajenemisen kera ihmettelevän ilmeen. Mitä enemmän vaikenen, sitä isompi mörkö asiasta kasvaa ja siitä on vaikea päästä enää eroon tunnetasolla.

Jos teksteilläni ilahdutan, surustutan, annan vertaistukea, tai ihan mitä vaan, niin hyvä. Mua kirjoittaminen auttaa myös niin hyvässä kuin pahassa.

kuva Salla S photography

Onko jotain toivepostausta, jotain mitä haluat kuulla, tai kysyä? 

Ikävä, mikä ei unohdu ja katoa

Tänään oli ihana päivä rannalla. Onni on mun kanssa, pitkästä aikaa. Kesällä kaikki on todella paremmin.

Viime yö oli tuskastuttavan kuuma. Illalla kävimme kaikki nukkumaan mun sänkyyn. Lapset eivät kysyneet siihen lupaa, enkä mä pyytänyt heitä siihen. Niin vaan aina käy, eikä se sanoja tarvitse. Tiedetään jo se, että huomenna me ikävöidään toisiamme. Kuumuuskaan ei estä meitä olemasta liki. 

Tänään on se huominen. Ovikello soi. Kello on kymmentä vaille kuusi. Kiroan hiljaa mielessäni, että kymmenen minuuttia liian aikaisin. Kymmenen minuuttia vähemmän aikaa.

Tiedän, etten voi pitkittää yhtään. Lapset innostuivat jo kuullessaan soiton.

Avaan oven ja se läsnäollut onni sujahtaa ovenraosta pois isompien lasten mukana. Mukaan sinne, missä se kaikki onni jo muutenkin on.

Teen sen, minkä olen itseltäni kieltänyt. Katson ovisilmästä sua ja meidän lapsia. Nään sun hahmon, en kasvoja. Kerran katsoin sua jo aiemmin suoraan silmiin. Se oli virhe.

Ikävä iski lujaa. Ikävä meitä. Teki mieli huutaa postiluukusta, että oltaisko taas perhe. Kielteiseen vastaukseen olisin voinut esittää, ettei se huutelija ollut minä. 

Katson, kun kävelet pois. Rikot mun perheen taas. Kaiken, mitä mulla enää on.

Aika. Vastaus jonka saan, kun kysyn ääneen milloin tää helpottaa. Siihen tottuu, mutta helpottaako se muka silti?

Monesti toivon, ettei isä olis läsnä ollenkaan. Kadehdin jopa itsekkäästi niitä eroperheitä, joissa etävanhempaa ei kiinnosta enää lapset. Osaan kuitenkin olla isompien lasten puolesta onnellinen, että heillä on isä jota kiinnostaa. Pienimmälle toivon parempaa.

Toivon, että saisin ikävöidä ja rakastaa sitä henkilöä, jonka tunsin. Toivon, että hän olisi tehnyt niin monta asiaa toisin, jotta voisimme edes katsoa toisiamme silmiin.

Oon taas sukeltanut pinnan alle. Ahdistus luo varjon, joka ei kuitenkaan helteellä viilennä. Piirrän ympärilleni rajan, jota kukaan ei saa ylittää.

Noin kuukausi sitten lasten isä oli pari kertaa käymässä luonani hoitamassa kaikkia lapsia. Kävimme jopa mummolassa yhdessä. Lasten isä kysyi mua mukaan ja mä menin.

Oltiin kuin ennenkin, muttei sinne päinkään. Kuitenkin se hetki oli sen hetken verran onnellinen. Kuin olisi taas se perhe. Tuttu, lämmin tunne sydämessä.

Ajattelin, että kaikki olisi vielä hyvin. Lasten vuoksi tekee mitä vaan. Niillä on hyvä, kun äiti ja isi pystyy toimimaan yhdessä.

Ajattelin jopa kysyväni lasten isää kanssani Särkänniemeen. Lapset olisi onnellisia ja huvipuistoreissu onnistuisi kahden vanhemman kanssa. Mä voisin vaikka vaan heijata vaunuja ja katsoa sivusta lasten riemua iskän kanssa. Varasin jopa liput meille kaikille.

Se kysymys kaatui siihen ymmärrykseen, ettei mulla ollut puhtaat jauhot pussissa. Lasten vuoksi joo, mutta myös itseni. Haikailin sitä samaa tunnetta perheestä, vaikkei edes oltais perhe. Haikailin sitä samaa lämpöä, jonka jo kerkesin tuntemaan.

Se päivä oli ja meni. Varatut liput jäi käyttämättä.

Pistin välit poikki. Näin on parempi. Ikävä taas unohtuu ja katoaa. Kai se joskus katoaa? 

Apua arkeen perhetyöstä

Syksyinen lastensuojelun palvelutarpeenarviointi poiki avukseni kunnan kotipalvelun työntekijän paristi viikossa luokseni. Tämä järjestely oli melko hyvä. Eevi oli kahdesti viikossa kerhossa, Ilpo kokopäiväisesti kotona kanssani. Minä yli puolen välin raskaana. Kerran, yleensä kaksi kertaa viikossa noin pari tuntia omaa aikaa. Lapset ulkona, tai menin itse käymään jossain.

Tammikuussa lasten aloitettua päivähoidon pistettiin tämä kuukaudeksi tauolle, koska omaa aikaa tuli jo runsaasti niinä päivinä, kun odottelin synnytyksen alkamista lasten tutustuessa uuteen arkeen päiväkodissa noin kolmesti viikossa kuuden tunnin ajan. Kotipalvelu tuntui turhalta, jopa ahdistavalta kaiken sen keskellä.

Vauva syntyi ja kotipalvelusta tultiin luokseni kahdesti ihmettelemään, että mikäs tarve täällä on avulle. Isommat päiväkodissa, mä kotona uunituoreen ryppyisen vastasyntyneen kanssa. Ehkä siinä vauvantuosuisessa hetkessä en edes osannut ajatella kaipaavani mitään, mutta toisaalta lisäkädet eivät olisi olleet pahasta, kun itse olin ensimmäisen kuukauden täysin kiinni imetyksessä päivin ja öin.

Saatoin ehkä ylpistyä, ehkä harmistua, kun mulle todettiin, että vaikutan niin onnelliselta etten mä varmaan apua tarvitse ja isommat ovat muutenkin päiväkodissa. Lopetin kotipalvelun käynnit kokonaan.

Tämän keväinen palvelutarpeenarviointi antoi kaksi perhetyöntekijää avukseni.

Mulla ei ole oikeastaan ollut ikinä ongelmia hoitaa kotia ja lapsia. Kotityöt hoituu sitä mukaan mitä niitä tulee - poisluettuna puhtaiden pyykkien viikkaus, mitä inhoan yli kaiken. Ruoka valmistuu vauva lonkalla keikkuen, tai tarpeen tullen jopa imettäessä. Jos nälkäkiukku alkaa yllättää, kutsut isommat lapset mukaan kokkauspuuhiin harhauttaakseni kiljuvaa nälkää yhteisellä tekemisellä. Joskus harhauttajana toimii sopivana aikana pikkukakkonen. Meillä on sujuva arkirutiini, päiväkotia ja puistoilua. iltahommat sujuu kiukun kautta kuten aina. Aamut on väsynyttä, mutta hallittua kaaosta pienellä kiireellä.

Ongelmia arkeen tuo se, että perhe on rikki. Niin ollaan mekin. Uhmaa, kiukkua ja känkkäränkkää. Äidin suru. Äiti, joka ylisuorittaa ei jaksa suoriutua enää lisää, eikä saa yksin kolmen lapsen kanssa kaikkea hallintaan. Saisi, jos itse ei olisi rikki. Mutta hän on se rikkinäisin.

Meidän pieni perhe on tiivis ja toimiva. Me ollaan hyvä tiimi. Tiimi rikkoutuu joka pariton viikonloppu ja pysyy rikki, kunnes tasoittuu samaksi vain rikkoutuakseen pian uudestaan. Pyöritys on raskasta meille kaikille. Milloin siihen tottuu? Tottuuko ikinä kukaan meistä?

Tätä tää on koko lapsien lapsuus. Rikkinäinen perhe. Joskus siihen tottuu, joskus lapset ei enää reagoi. Enkä kai minäkään. Siihen saakka ja siihen päästäksemme tarvitsemme ulkopuolista apua.

Tiimi kaipaa vahvistusta, toimivuuttaa, uusia toimintatapoja ja -malleja. Parempia vuorovaikutustaitoja, tunnetaitojen uudelleenlöytymistä. Aikaa jokaiselle lapselle, aikaa äitille.

Perhetyö on nyt käynyt luonani kolmesti. Kolmesti olen tuntenut jo huojennusta ja helpotusta, että ehkä tää tästä. Mitään konkreettista muutosta en ole edes saanut, mutta tunne toimivasta avunannosta on jo puoli apua.

Ehkä tää tästä.

Kesäloma - suunniteltua ja suunnittelematonta

Olen tätä vuotta elänyt noin kuukauden muita jäljessä. Kun loppuvuosi kului hitaasti kituen ajallisesti, on tämä alkuvuosi vilahtanut silmissä ohi. Luultavasti syynä onkin vauvan syntymä. Kun ajan toivoisi hidastuvan, se nopeutuu ja sama toistepäin. Tosiaan, nythän on jo kesäkuu ja kesälomat pyörähti käyntiin koululaisilla.

Oman henkisen hyvinvoinnin ja mukavuuden nimissä venytin lapsien kesäloman alkua päiväkodista parilla viikolla. Kesäkuun puolivälissä olisi tarkoitus lomailla - miten sen voi lomana nyt ottaa kolmen lapsen kanssa yksin - ja palata takaisin totuttuun arkeen sitten elokuussa.

Tämä puolitoista kuukautta kestävä loma pitää sisällää suunnitelmia ja suunnittelemattomuutta. Mummolareissuja, vauvauintia, muutto uuteen kotiin, äitille omaa aikaa, kylpyläloman ja tyhjiä päiviä kalenterissa.

Suunnitelmia on hankala toteuttaa. Jokaisen parittoman viikonlopun kohdalla on se sama nimikirjain, joka kertoo isompien lapsien olevan poissa. En voi laskea mitään suunnitelmia sen varaan, että ne viikonoput toteutuisi. Silti mun on niitä kirjaimia tuijotettava ja otettava ne huomioon kaikella tapaa.

Kesäloma ahdistaa. Paljon toiveita, paljon tekemistä. Miten saan yksin tarjottua lapsille hyvät ja onnistuneet lomareissut? Jokaista suunnitelmaa varjostaa se fakta, että mä oon yksin ja vauva rajoittaa kaikkea toimintaa kaikella tapaa.

Kesäkuu

Jokainen maanantai ilta on kalenterissa varattu vauvauinnille huomisesta alkaen. Odotan innolla, koska Eevin ja Ilpon kanssa en käynyt vauvauinneissa, joten kokemus on molemmille uusi.

Päiväkodin loputtua starttaamme loman tekemällä reissun mummolaan. Viimeeksi Vilho olikin mummolareissulla nahan toisella puolella rv37. Vaikkei matkustus junalla ja bussilla loppuraskaudessa kahden pienen lapsen kanssa ollut herkkua, tuskin se siitä makeammaksi muuttuu kolmen pienen kanssa. Luultavasti matka on kuitenkin se helpoin asia tällä lomalla.

Juhannus on isäviikonloppu. Ei hajuakaan mitä sitä silloin Vilhon kanssa keksitään, tuskin ainakaan mitään juhlaan liittyvää. Se onkin viimeinen viikonloppu ennen muuttoa, joten siinä lieneekin meidän parin päivän teema.

Itse odotan ehdottomasti eniten kesäkuun viimeistä viikonloppua. Silloin olisi itselleni tiedossa kauan odotettu lapsi- ja vauvavapaa yö hyvässä, joskin vielä itselleni tuntemattomassa seurassa.

Heinäkuu

Heinäkuun ensimmäinen on muuttopäivä. En usko, että koko heinäkuu olisi muuton vuoksi kaaosta. Pari ensimmäistä päivää menee kuitenkin väkisinkin muutossa ja loppusiivouksessa. Sitten pääsemmekin nauttimaan uudesta kodista ja paremmasta ympäristöstä.

Tässä kohtaa kalenteri näyttää vielä typötyhjää lukuunottamatta parittomien viikonloppujen merkintää. To do -listalla on huvipuistoreissu, korkeasaarireissu, ehkä laivareissu, tai jokin vastaava kesälomatekeminen. Toisaalta mitään reissua ei tarvitse väkisin yrittää toteuttaa, joten voi olla, että nautimme vain kotikunnan tarjoamista tekemisistä.

Heinäkuun lopulla on tarkoituksena toteuttaa reissu Ikaalisten kylpylään viideksi päiväksi. Tämä reissu toteutuu tuetun loman kautta, jonne ehdin juuri ja juuri hakea ennen hakuajan päättymistä. Oikeastaan tämä reissu on suurin ahdistava kysymysmerkki, sillä miten ihmeessä siinä ympäristössä pärjää yksin kolmen lapsen kanssa? Toisaalta ehkä vauvauinti on hyvä pohja kylpyläreissulle ja kaikki sujuukin odotettua paremmin.

Yksi to do -listalla ollut tekeminen on kuitenkin rastitettu yli. Nimittäin Hämeen linna päästiin vihdoinkin seikkailemaan läpi myös sisältä päin jo pari viikkoa takaperin museopäivänä. Tämäkin tekeminen oli yllättävän hien pintaan nostattavaa kolmen lapsen kanssa yksin toteuttaa, mutta siitäkin selvisin ja kaikilla oli hauskaa.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että kotiin ei kannata jäädä. Ei, vaikka ahdistaa, tuntuu toivottomalta, tai ei usko pärjäävänsä. Mutta mitä kesälomaan tulee, niin se onnistuu ilman menemisiäkin.