Apua arkeen perhetyöstä

Syksyinen lastensuojelun palvelutarpeenarviointi poiki avukseni kunnan kotipalvelun työntekijän paristi viikossa luokseni. Tämä järjestely oli melko hyvä. Eevi oli kahdesti viikossa kerhossa, Ilpo kokopäiväisesti kotona kanssani. Minä yli puolen välin raskaana. Kerran, yleensä kaksi kertaa viikossa noin pari tuntia omaa aikaa. Lapset ulkona, tai menin itse käymään jossain.

Tammikuussa lasten aloitettua päivähoidon pistettiin tämä kuukaudeksi tauolle, koska omaa aikaa tuli jo runsaasti niinä päivinä, kun odottelin synnytyksen alkamista lasten tutustuessa uuteen arkeen päiväkodissa noin kolmesti viikossa kuuden tunnin ajan. Kotipalvelu tuntui turhalta, jopa ahdistavalta kaiken sen keskellä.

Vauva syntyi ja kotipalvelusta tultiin luokseni kahdesti ihmettelemään, että mikäs tarve täällä on avulle. Isommat päiväkodissa, mä kotona uunituoreen ryppyisen vastasyntyneen kanssa. Ehkä siinä vauvantuosuisessa hetkessä en edes osannut ajatella kaipaavani mitään, mutta toisaalta lisäkädet eivät olisi olleet pahasta, kun itse olin ensimmäisen kuukauden täysin kiinni imetyksessä päivin ja öin.

Saatoin ehkä ylpistyä, ehkä harmistua, kun mulle todettiin, että vaikutan niin onnelliselta etten mä varmaan apua tarvitse ja isommat ovat muutenkin päiväkodissa. Lopetin kotipalvelun käynnit kokonaan.

Tämän keväinen palvelutarpeenarviointi antoi kaksi perhetyöntekijää avukseni.

Mulla ei ole oikeastaan ollut ikinä ongelmia hoitaa kotia ja lapsia. Kotityöt hoituu sitä mukaan mitä niitä tulee - poisluettuna puhtaiden pyykkien viikkaus, mitä inhoan yli kaiken. Ruoka valmistuu vauva lonkalla keikkuen, tai tarpeen tullen jopa imettäessä. Jos nälkäkiukku alkaa yllättää, kutsut isommat lapset mukaan kokkauspuuhiin harhauttaakseni kiljuvaa nälkää yhteisellä tekemisellä. Joskus harhauttajana toimii sopivana aikana pikkukakkonen. Meillä on sujuva arkirutiini, päiväkotia ja puistoilua. iltahommat sujuu kiukun kautta kuten aina. Aamut on väsynyttä, mutta hallittua kaaosta pienellä kiireellä.

Ongelmia arkeen tuo se, että perhe on rikki. Niin ollaan mekin. Uhmaa, kiukkua ja känkkäränkkää. Äidin suru. Äiti, joka ylisuorittaa ei jaksa suoriutua enää lisää, eikä saa yksin kolmen lapsen kanssa kaikkea hallintaan. Saisi, jos itse ei olisi rikki. Mutta hän on se rikkinäisin.

Meidän pieni perhe on tiivis ja toimiva. Me ollaan hyvä tiimi. Tiimi rikkoutuu joka pariton viikonloppu ja pysyy rikki, kunnes tasoittuu samaksi vain rikkoutuakseen pian uudestaan. Pyöritys on raskasta meille kaikille. Milloin siihen tottuu? Tottuuko ikinä kukaan meistä?

Tätä tää on koko lapsien lapsuus. Rikkinäinen perhe. Joskus siihen tottuu, joskus lapset ei enää reagoi. Enkä kai minäkään. Siihen saakka ja siihen päästäksemme tarvitsemme ulkopuolista apua.

Tiimi kaipaa vahvistusta, toimivuuttaa, uusia toimintatapoja ja -malleja. Parempia vuorovaikutustaitoja, tunnetaitojen uudelleenlöytymistä. Aikaa jokaiselle lapselle, aikaa äitille.

Perhetyö on nyt käynyt luonani kolmesti. Kolmesti olen tuntenut jo huojennusta ja helpotusta, että ehkä tää tästä. Mitään konkreettista muutosta en ole edes saanut, mutta tunne toimivasta avunannosta on jo puoli apua.

Ehkä tää tästä.